Onko Raamattu koristekappale vai valo?

OTAKSUKAAMME, että sinun valon saantisi on kotonasi riippuvainen yhdestä ainoasta lampusta. Kiinnostaisiko sinua etupäässä lamppu, joka on tehty kullasta tai hopeasta ja koristeltu kallisarvoisilla jalokivillä, vaikka se antaisikin heikon ja lepattavan valon tai ei valoa lainkaan, vai pitäisitkö sinä pääasiassa sellaisesta lampusta, mikä antaisi mahdollisimman paljon valoa? Luonnollisesti sinua kiinnostaisi ennen kaikkea se, millaista valoa tuo lamppu antaisi, vai kuinka?

Tai käyttäkäämme toista kuvausta: Otaksukaamme, että sinä tarvitsisit silmälaseja. Menisitkö sinä sellaisen optikon luo, jonka erikoisalana olisivat mielikuvitukselliset timantein koristellut kultareunaiset silmälasit, mutta joka jättäisi kokonaan linssit huomioonottamatta, vai sellaisen, joka olisi erikoistunut mahdollisimman täydellisesti sopivien linssien antamisessa?

Sama soveltuu henkiseen näköömmekin. Raamattu on jalkojemme lamppu ja polkumme valo. (Ps. 119:105) Mutta se pitää paikkansa ainoastaan, jos se on kirjoitettu kielellä, mitä ymmärrämme, ja jos me käsitämme lukemamme. Raamatun muoto, sen painoasu, sidonta ei ole tärkeä, vaan sen kieli ja sisältö.

Katolinen kirkko on erehtynyt aina tässä suhteessa. Monet sen munkeista työskentelivät keskiaikana Raamatun jäljennöksen tekemisessä. Koska ne kirjoitettiin käsin ja usein hienolle vasikannahalle (vellumille), niin ne olivat hyvin kalliita. Mutta munkit eivät tyytyneet siihen. He käyttivät paljon aikaa ja keinoja ja vaivaa ”koristellakseen” Raamattunsa taidokkain kirjaimin ja kuvin, jotka laadittiin kullalla, hopealla ja muilla kirkkailla väreillä. Ja kansiin kiinnitettiin erikoishuomiota.

Missä määrin näin tehtiin, käy ilmi seuraavista otteista, mitkä ovat eräästä katolisesta julkaisusta, The Bible in the Middle Ages: ”Pyhän Teoksen koristamisen tuhlailevassa suurenmoisuudessa voimme huomata myöskin sen kunnioituksen ilmaisun Raamattua kohtaan, mikä täytti pappien ja maallikkojen sydämen. Paavi Leo II antoi eräälle kirkolle evankeliumin jäljennöksen sidottuna puhtaaseen kultaan ja koristeltuna jalokivin. . . . Keisari Kaarle Suuri antoi pyhälle Angilbertille evankeliumien jäljennöksen, joka oli kirjoitettu kultakirjaimin purppuranväriselle vellumille. . . . Reimsin arkkipiispa Hinkmar kirjoitutti evankeliumit katedraaliaan varten kulta- ja hopeakirjaimin, sidotutti ne kultalevyihin, jotka säteilivät jalokivistä.” Sellaiset Raamatut painoivat jopa lähes kahdeksan kiloa taidokkaan koristelunsa tähden.

Mutta osoittaako sellainen Jumalan Sanan todellista arvostusta? Vai paljastaako se pikemminkin kultaan, hopeaan ja kalliisiin kiviin kohdistuvan rakkauden? Ei voi tosiaankaan olla kysymättä vaikuttimia, kun ottaa huomioon sen, että yhteinen kansa oli siihen aikaan köyhyydessä ja suurimmaksi osaksi lukutaidotonta ja orjuudessa. Jos katolinen kirkko olisi tosiaan arvostanut Raamatun sanomaa, niin se olisi ryhtynyt kääntämään Raamattua yleiselle kielelle, sen sijaan että se piti sitä latinan kahleissa; se olisi valmistanut mahdollisimman suuren määrän halpoja Raamattuja muutamien harvinaisten ja kalliitten kappaleitten sijasta; ja se olisi ottanut tehtäväkseen joukkojen opettamisen lukemaan ja kirjoittamaan, niin että ne olisivat voineet lukea Raamattua itse, niinkuin Jehovan todistajat tekevät ei ainoastaan pimeässä Afrikassa, vaan myöskin sellaisissa roomalaiskatolisissa maissa kuin Meksikossa. Se olisi osoittanut Raamatun todellista arvostusta ja olisi tehnyt ihmisille sanomattoman paljon hyvää.

Katolinen kirkko ei ole muuttunut tässä suhteessa paljoakaan vuosien varrella. Huomaa esimerkiksi, että Chicagon (Illinois) katolinen paino julkaisi 1951 uuden Pyhän Perheraamatun. Sitä mainostettiin mitä laajimmin sekä maallisissa että seurakunnan lehdissä. Eräskin katolinen kirjoittaja sanoi: ”Se on niin miellyttävä, että se on houkutteleva! Sen sivujen sormeileminen on tosiaan sykähdyttävä kokemus” jne. Sen hinnasta sanoi maallinen viikkolehti Pathfinder: ”Hinta, jonka takia moni katolinen perhe lyhentää onnellisena pankkitiliään: 6 460 mk.” Sen sisällöstä sanoi ”Isä” O’Connell: ”Me halusimme Raamatun perheen luettavaksi. Me halusimme sellaisen, jota jokainen jäsen voisi lukea ja ymmärtää.” Kuitenkin on suurin osa tästä Raamatusta yhä vanhanaikaisen ja latinansekaisen Douay-käännöksen mukainen.

Tässä on jälleen tyhmyys: kallis lamppu, mikä antaa riittämättömän valon ja senkin hinnalla, minkä vain harvat voivat maksaa; Raamattu, joka on koristekappale eikä opas.