’Olkaa varovaisia kuin käärmeet’
RAAMATTU on varattu Jehovan kristittyjen evankeliuminpalvelijain varustamiseksi täydellisesti kaikkiin hyviin tekoihin. Se osoittaa heille, mitä heidän on tehtävä, miksi heidän on se tehtävä ja miten. Se näyttää meille, että meidän tarvitsee tutkia Jumalan Sanaa omataksemme lujan uskon ja kyetäksemme vastaamaan kaikille, jotka kysyvät syytä meissä olevaan toivoon. Se osoittaa meille myöskin innon ja ahkeruuden, pelottomuuden ja puhevapauden tarpeen saarnatessa, mikä kaikki pohjautuu pääasiassa siihen, että meillä on täydellinen rakkaus Jehova Jumalaan. Se tähdentää myöskin sen tarpeellisuutta, että me elämme puhdasta elämää, jotta meillä olisi puhdas omatunto ja jotta me emme saattaisi ketään kompastumaan epäjohdonmukaisella ja sentähden ulkokultaisella toimintatavallamme.
Jumalan Sana osoittaa vielä erään ominaisuuden, mikä meillä tulee olla suorittaaksemme tehtävämme asianmukaisesti, ja se on viisaus. Meidän täytyy käyttää tahdikkuutta, järkevyyttä, älykkyyttä, varovaisuutta, tervejärkisyyttä, sillä emmekö me ole Jumalan ja Kristuksen lähettiläitä vihollismaassa? Meidän täytyy olla erityisesti vaaran aikana ja väkivallanuhkausten edessä ollessamme tyyniä ja harkita raittiisti, mitä olisi paras tehdä sellaisissa olosuhteissa. Siksihän Jeesus neuvoi: ”Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis [varovaiset] kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset. Kavahtakaa ihmisiä.” – Matt. 10:16, 17.
Kun The Watchtowerin heinäkuun 15. p:n numero 1942 selitti Jeesuksen ohjetta: ”Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen”, niin se osoitti, että missä vastustus tulee niin järjestelmälliseksi ja kaiken käsittäväksi, että kaikki todistaminen käy mahdottomaksi, sieltä tulee todistajan lähteä pois saarnaamaan jonnekin muualle. Se osoitti, että se ei merkitse pelkkää väkivallan uhkan pakenemista eikä vainon välttämistä, vaan on Jehovan ohjeen noudattamista, kun poistuu arvottomasta kaupungista samoin kuin poistuisi arvottomasta talostakin jättäen sen kohtaloonsa ja mennen sinne, missä voi tehdä työtä. – Sivut 217–220.
Ja myöhemmin, huhtikuun 1. p:n Vartiotornissa 1951, tarkasteltiin melko laajalti, mitä kristittyjen tulisi tehdä, kun heitä uhataan väkivallalla. Siinä osoitettiin, että vaikka me henkilökohtaisissa asioissa käännämmekin toisen posken ja ilmoitamme, mitä viranomaiset kysyvät meiltä, niin tämä ”ei merkitse sitä, että Jehovan todistajat eivät puolustaisi Valtakunnan etuja, saarnaamistaan, kokouksiaan, itseään, veljiään ja sisariaan ja omaisuuttaan hyökkäystä vastaan. He puolustavat niitä, kun niiden kimppuun hyökätään ja kun heidät pakoitetaan suojelemaan näitä etuja, ja he tekevät sen Raamatun mukaisesti. He eivät aseistaudu eivätkä kanna lihallisia aseita odottaen vaikeuksia tai valmistautuen niiden varalta tai peläten uhkauksia. He koettavat torjua iskut ja hyökkäykset vain puolustuksekseen. He eivät iske kostaakseen. He eivät taistele hyökäten, vaan ainoastaan puolustaen. He eivät käytä sota-aseita puolustaessaan itseään tai Valtakunnan etuja. (2. Kor. 10:4) Vaikka he eivät peräydy, kun heidän kimppuunsa hyökätään heidän kodeissaan tai heidän kokouspaikoissaan, niin he vetäytyvät pois julkiselta tai muulta paikalta ja ’pudistavat tomun jaloistaan’, jotta ’eivät antaisi pyhää koirille’ eivätkä ’heittäisi helmiään sikojen eteen’. (Matt. 10:14; 7:6) He peräytyvät siis silloin kun he voivat tehdä siten ja välttää taistelua tai hämminkiä. Heillä on oikeus vedota ja he vetoavatkin lakia voimassapitäviin virkailijoihin, jotta nämä tulisivat heidän avukseen puolustamaan heitä hyökkäyksiä tai roskaväen väkivaltaa vastaan.” – Sivu 104.
FILIPPIINIEN TAPAHTUMAT
Vartiotorni teki näin selväksi, että kun roskajoukko hyökkää yleisen tai muun omaisuuden kimppuun, mikä ei ole meidän omaamme, niin on hyvä perääntyä pikemmin kuin aiheuttaa riitaa ja panna itseään alttiiksi ruumiilliselle vahingolle. Näyttää kuitenkin siltä, että jotkut kristityt evankeliuminpalvelijat eivät olekaan arvostaneet näitä esitettyjä kohtia. Niinpä olemme saaneet äskettäin eräitä raportteja roskaväen toiminnasta Filippiineillä, missä veljiemme menettely näyttää jättäneen jotakin toivomisen varaa tahdikkuudessa ja viisaudessa, vaikka se onkin ollut esimerkillinen innossa ja pelottomuudessa.
Jehovan todistajain piti käyttää Geronassa, Tarlacissa, sunnuntaina, maaliskuun 15. 1953, Public Auditoriumia yleiseen esitelmäänsä, ja he saivat hyvissä ajoin etukäteen kirjallisen suostumuksen siihen. Mutta vähän myöhemmin luvattiin sama rakennus samaan aikaan klo 13–18 Geronan kaupungin juhlatoimikunnalle kansantanssiohjelman esittämistä varten. Kun sunnuntai-iltapäivällä havaittiin, että juhlakomitea käyttää salia, niin yritettiin päästä yhteyteen pormestarin kanssa. Hän oli poissa kaupungista silloin, mutta oli jättänyt sanan sihteerilleen, että todistajain tulee muuttaa kokouksensa toiseen paikkaan, vaikka heille ei ollut ilmoitettukaan aikaisemmin tästä muutoksesta. Ottaen huomioon sen, että heillä oli lupa pitää yleinen esitelmä, veljet lähtivät saliin.
Saavuttuaan sinne he havaitsivat, että pääsy ehkäistiin ja kansantanssiohjelma oli täydessä käynnissä, äänilaitteet asennettu jne. Todistajat pyysivät asiainhoitajia lopettamaan ohjelmansa ja poistamaan laitteensa, koska yleisen esitelmän aika lähestyi, ja näyttivät lupaa, mikä oikeutti heidät käyttämään rakennusta. Menojen puheenjohtaja sanoi, että hänelläkin oli lupa suorittaa kansantanssiohjelmansa, mutta hän ei voinut esittää sitä. Kun hän kieltäytyi tyhjentämästä näyttämöä, niin se evankeliuminpalvelija, jonka tuli pitää esitelmä, käski Jehovan todistajain valvojia poistamaan laitteet ja puhdistamaan näyttämön esitelmää varten, minkä he tekivätkin.
Pormestari saapui tässä vaiheessa näyttämölle hyvin kiihtyneenä toimenpiteistä. Hän piti lyhyen puheen siitä, että hän on kaupungin isä ja että kaikkien tulee sentähden totella häntä, ja sitten hän käski todistajia siirtämään kokouksensa toiseen paikkaan. Huomatessaan todistajien päättäneen jatkaa kokoustaan hän veti esiin revolverinsa, ampui laukauksen ilmaan ja kääntyi sitten todistajain puoleen kysyen: ”Kuka teistä uskaltaa uhmata minua?” Mutta hänestä välittämättä puhuja esiteltiin, ja hän aloitti puheensa. Liittopoliisin johtaja yhtyi uhkailemaan puhujaa revolverilla, konekivääri asetettiin paikalle ja kohdistettiin puhujaan, ja kaupungin poliisi ilmaantui kivääreineen, mitkä oli ladattu valmiiksi käyttöä varten. Huolimatta kaikesta tästä aseitten näyttelemisestä puhuja säilytti rauhallisuutensa ja tasapainonsa ja jatkoi esitelmää. Todistajain valvojat estivät pormestarin samoin kuin toisetkin, jotka lähenivät puhujaa pakoittaakseen häntä lopettamaan, saaden vaivoistaan joukon iskuja hyökkääjiltä.
Viimeisenä yrityksenä katkaistiin äänilaitteitten johdot, mutta puhuja vain korotti ääntään ja jatkoi puhumista. Pormestari lähestyi esitelmän jälkeen puhujaa ja pyysi anteeksi, että hän oli menettänyt malttinsa ja lyönyt yhtä valvojaa. Hän meni niinkin pitkälle, että sanoi pitäneensä esitelmästä. Todistajat palasivat tämän jälkeen konventtisaliinsa suorittamaan kolmepäiväisen konventtinsa loppuohjelmaa.
Tässä oli nähtävästi tapaus, jossa annettiin hyvä todistus todistajien innon ja pelottomuuden puolesta hyvin vakavan ruumiillisen väkivallan uhallakin. Vaikka tulokset koituivatkin hyväksi juuri tässä tapauksessa, niin voidaan kumminkin asettaa kyseenalaiseksi, kannattiko heidän asettua vaaralle alttiiksi ja pitää kiinni laillisista perustuslain takaamista oikeuksistaan. Miten vähän olisikaan tarvittu väkivaltaisuuksien puhkeamiseksi ja verenvuodatuksen aikaansaamiseksi, ja miten sitten olisi käynyt? Voivatko kuolleet todistajat saarnata? Entä miten olisi laillisen avun laita? Olisiko viisasta sekoittaa Seuraa, Jehovan todistajain laillista käsivartta, laillisiin toimenpiteisiin, jotka olisivat kalliita sekä aikaan että rahaan nähden?
Eräästä toisesta Filippiinien tasavallasta saapuneesta raportista ilmenee, että tällaiset tapaukset eivät pääty aina yhtä suotuisasti. Veljet olivat kokoontuneet Barrio San Josehen, Dumalagiin, Capiziin, marraskuun 12:ntena 1952 pitämään yleistä esitelmää kolmepäiväisen konventin yhteydessä, kun todistajia paljon suurempi roskajoukko lähestyi ja vaati kokouksen hajoittamista. Poliisia ei ollut saatavissa. Roskajoukkoa johti pormestarin veli, joka oli antanut luvan kokouksen pitämiseen, ja roskajoukkoon kuului eräs henkilö, joka oli aikaisemmin järjestänyt todistajille mahdollisuuden käyttää osaa hänen maatilastaan.
Vaikka esitelmänpitäjän ei onnistunut saada roskajoukon johtajaa vakuuttuneeksi siitä, ettei Jehovan todistajia ole lupa häiritä, niin hän piti siitä huolimatta kiinni perustuslaillisista oikeuksistaan ja ryhtyi puhumaan. Kun roskaväki huomasi Jehovan todistajat haluttomiksi myöntymään, niin se ryntäsi paikalle ja karkoitti heidät ei ainoastaan kokouspaikasta, vaan myöskin kaupungista ja kauas ympäröiville vuorille. Todistajat vaeltelivat siellä kaksi päivää, ennenkuin saapuivat lopulta seuraavaan kaupunkiin, Kaliboon. Roskajoukko hävitti kaiken kirjallisuuden ja tunkeutui paikkakunnan todistajain koteihinkin ja murskasi heidän huonekalujaan.
KAIKELLA ON AIKANSA
Perkeleen tarkoitus vainon kohdistamisella Jehovan palvelijoihin on saada heidät sovittelemaan ja siten kadottamaan nuhteettomuutensa. Ottamalla asenteemme rohkeasti ja pelottomasti me voimme voittaa tämän Perkeleen tarkoituksen siitä huolimatta, mitä meille voi tapahtua. Mutta hänen tarkoituksensa on myöskin pysähdyttää todistamistyö, ja kun me emme käytä hyvää arvostelukykyä, niin työhön puututaan asiattomasti. Voimmeko sanoa edellämainituissa tapauksissa Jehovan varanneen suojeluksen toisessa paikassa, mutta ei toisessa? Vai tuleeko meidän päätellä, että Jehova odottaa meidän käyttävän terveen järjen henkeä ja olevan varovaisia kuin käärmeet ja että jos me epäonnistumme näissä suhteissa, niin voimme odottaa vaikeuksia? Ei niin, että me voisimme välttää kokonaan vaikeuksia, vainoja. Ei lainkaan, sillä niinkuin olemme jo huomanneet, meidän on odotettava niitä. Mutta me voimme pitää ne vähimmillään käyttämällä viisautta, tahdikkuutta, älykkyyttä, emme ainoastaan välttääksemme kärsimystä, vaan pääasiassa siksi, ettei työhön sekaannuttaisi enempää, kuin mikä on välttämätöntä. Kuolleet tai sairaaloissa olevat todistajat eivät voi kulkea saarnaamassa. Siksi Jeesus käski: ”Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen.” – Matt. 10:16, 23.
Jeesuksen kimppuun hyökkäsi hänen omassa kotikaupungissaan Nasaretissa roskajoukko, johon kuuluvat ”ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet sen vuoren jyrkänteelle asti, jolle heidän kaupunkinsa oli rakennettu, syöstäkseen hänet alas. Mutta hän lähti pois käyden heidän keskitsensä”. Hän pakeni heidän käsistään epäilemättä tekemällä joitakin nopeita liikkeitä. Ja kun vastustus kävi liian ankaraksi Juudeassa, niin Jeesus pysyi poissa sieltä, kunnes hänen oli mentävä sinne, ”koska juutalaiset tavoittelivat häntä tappaaksensa”. – Luuk. 4:28–31; Joh. 7:1, 8–10.
Ollessaan lähetysmatkoillaan Paavali lähti kaupungista toisensa jälkeen, kun vaino teki saarnaamisen jatkamisen mahdottomaksi, pelastuen eräässä paikassa siten, että hänet laskettiin maahan ikkunasta pajukopassa. Sellaisissa olosuhteissa ei olisi voitettu mitään pitämällä kiinni siitä, että hän oli Rooman kansalainen. Mutta kun hänet otettiin kiinni ja häntä aiottiin piestä, niin hän todisti kansallisuutensa, niinkuin hän teki myöhemminkin ollessaan tutkittavana. (Apt. 13:50, 51; 14:5–7, 19, 20; 22:25; 25:10–12; 2. Kor. 11:32, 33) Kun vaino tuli ankaraksi Jerusalemissa, eivät varhaiskristityt tavoitelleet marttyyriutta jäämällä sinne, vaan hajaantuivat kaikkialle, apostoleita lukuunottamatta, ja täten levisi hyvän uutisen saarnaaminen laajalle. – Apt. 8:1.
Kaikella on siis aikansa, aika on seisoa paikallaan ja aika perääntyä. (Saarn. 3:1–8) Jos kimppuumme hyökätään kodeissamme tai Valtakunnansaleissamme, niin silloin on aika seisoa paikallamme ja ’taistella veljiemme puolesta’. (Neh. 4:14) Mutta sellaisissakaan tapauksissa ei meidän tule odottaa vaikeuksia varustautumalla lihallisin asein, pyssyin jne., vaan jos hyökätään, niin meidän tulee torjua iskut niin hyvin kuin voimme käyttäen sitä, mikä sattuu olemaan sopivaa. Me emme voi omaksua vastuuta hyökkääjän ampumisesta ja tappamisesta. Jeesus painotti tätä seikkaa sinä iltana, jona hänet petettiin. – Matt. 26:52.
Mutta kun kokoonnumme toisissa paikoissa, kentillä, puistoissa tai yleisissä kokoushuoneissa tai olemme todistamassa kaduilla, niin jos roskaväki uhkaa ja järkevä puhe sen kanssa ei johda tuloksiin, on aika väistyä ja mennä jonnekin muualle mieluummin kuin pitää kiinni perustuslaillisista oikeuksistamme, kun on ilmeistä, että roskajoukot eivät ole hillittävissä. Jos kimppuumme hyökätään, niin me koetamme tietysti torjua iskut, ja on aina sopivaa etsiä suojaa yleisen järjestyksen vartijoilta, poliisilta. ”Mielevä näkee vaaran [etukäteen] ja kätkeytyy, mutta yksinkertaiset käyvät kohti ja saavat vahingon.” – Sananl. 22:3.
Meidän täytyy tehdä ero arvostelukyvyn ja varovaisuuden ja sovittelun välillä. Me emme osoita palvovaa kunnioitustamme ihmisille missään olosuhteissa, me emme kumarra luomuksia emmekä minkäänlaisia kuvia. Jos meitä käsketään lakkaamaan saarnaamasta, niin me tottelemme Jumalaa pikemmin kuin ihmisiä, ja niin kauan kuin me voimme tulla kosketukseen toisten kanssa, me olemme valppaita käyttämään tilaisuuksia antaaksemme todistusta kuuleville korville. Kun meitä kielletään kulkemasta talosta taloon, niin varovaiset Jehovan todistajat menevät yhteen taloon jossakin korttelissa ja toiseen jossakin toisessa korttelissa; jos kielletään todistamasta kaduilla, niin he aloittavat kohteliaasti tilapäisiä keskusteluja ihmisten kanssa kuin katsellen näyteikkunoita; missä ei sallita mainostaa julkisesti kokouksia, siellä annetaan kutsuja yksityisesti. Varovaisuus osoittaa siis, että eräitä julkisempia saarnaamismuotoja ei käytetä sellaisilla roomalaiskatolisilla alueilla kuin Irlannissa, Quebecissä, Italiassa, Espanjassa ja Argentiinassa. Ja noudattamalla äärimmäistä varovaisuutta Jehovan todistajat voivat jatkaa saarnaamistyötä rautaesirippumaissakin.
Varustautukoot siis kaikki Jehovan kristityt evankeliuminpalvelijat perusteellisesti tehtäväänsä ja osoittakoot intoa ja pelottomuutta sen suorittamisessa parhaan kykynsä mukaan. Mutta muistakoot myöskin, että kun he kohtaavat väkivaltaista vastustusta, kuten roskajoukkoja, niin meidän täytyy osoittautua varovaisiksi kuin käärmeet välttääksemme tarpeetonta vaikeutta. Jos näin ei tehdä, niin se merkitsee Jumalan kiusaamista, mitä me emme saa tehdä. (Matt. 4:7) Varsinkin sellaisina aikoina ”tulkoon teidän [järkevyytenne] kaikkien ihmisten tietoon”. – Fil. 4:5.