”Jumalan tahto vallitkoon elämässämme”
ERÄS Edmontonissa (Kanada) asuva julistajasisar sai New Yorkin konventissa käydessään kiinnostavan kokemuksen matkustaessaan bussilla Plainfieldiin. Hän nousi bussiin, ja kun hänellä oli vaikeuksia matkatavaroittensa kanssa, niin muuan kuusissakymmenissä oleva herrasmies auttoi häntä. Kun he olivat istuutuneet bussiin, niin he alkoivat keskustella keskenään, ja sisar sai tietää hänen olevan metodisti, joka luki Raamattua ja jolla oli valvonnassaan koko joukko pyhäkoulun opettajia. Tässä seuraa kirje, minkä sisar sai palattuaan kotiin New Yorkista.
Rakas Neiti Johnson.
Muistan nyt pari riviä eräästä laulusta, mitä me metodistit laulamme silloin tällöin. Se alkaa näin: ’Jumala toimii ihmeellisellä tavalla suorittaakseen ihmeitään’.
Koska autoin erästä nuorta naista nostaen hänen raskasta matkalaukkuaan bussiin ja koska ryhdyin hänen ja toisten hänen uskoaan olevien kanssa keskusteluun matkalla New Yorkista Plainfieldiin, niin minut tuntui valtaavan aikalailla epämukava levottomuus. Kuten sanoin Teille, minuun vaikutti voimakkaasti maailman neljältä kulmalta virtaava todistajien ihmeellinen joukko, niin että tulin vakuuttuneeksi siitä, että teidän uskossanne ja vakaumuksessanne on jotakin, mikä on todellista ja tärkeää. En sano olevani vielä valmis tulemaan yhdeksi teistä, mutta uskokaa minua, eräät Teidän selvittämänne totuudet ja se kirjallisuus, mitä minulle annoitte, ovat avanneet totisesti uusia näköaloja ajatuksilleni.
Minuun vaikutti syvästi Teidän uskonne, että meidän tulee rukoilla ainoastaan sitä, että Jumalan tahto vallitsisi elämässämme. Omituista kylläkin, minä en ollut koskaan aikaisemmin rukoillut sillä tavalla, mutta tällä viikolla olen rukoillut vain sitä, että Hän näyttäsi minulle tien, mitä Hän haluaa minun kulkevan. Sanoin Teille, että minulla on ollut henkilökohtainen ongelma, mikä oli huolestuttanut minua yli kaksi vuotta. Nyt ei tuo ongelma näytäkään niin suurelta. En ole koskaan rukoillut niin paljon kuin tuon New Yorkista tehdyn bussimatkan jälkeen, ja olen tähän mennessä tullut tilaan, missä minusta tuntuu, että asemani on parhaiten ilmaistavissa erään toisen laulun sanoilla:
’Herra, sun tiesi,
tie vainen sun!
Oon savi sulle,
Muovaaja mun.
Tahtosi jälkeen
siis vala mua!
Täysin mä antaun
oottaen sua.’
Neiti Johnson, minä haluan siis sydämeni pohjasta kiittää Teitä ystävällisyydestä, mitä osoititte minua kohtaan. Kirjoitan tämän kirjeen, koska haluan Teidän tietävän, että ainakin osa siitä siemenestä, mitä kylvätte, on langennut hedelmälliseen maahan. Menen täällä Plainfieldissä olevaan Valtakunnansaliin oppimaan lisää teidän vakaumuksianne.
Saanen sanoa lopuksi rukoilevani, että Jumalan runsain siunaus lepäisi yllänne kaikessa, mitä teette. Olematta julkea haluaisin kuulla teistä jälleen.
Vilpittömästi [nimi]
J. K. Kun pääsin bussiin, oli minulla aivan toisenlaista kirjallisuutta mukanani, mutta kun lähdin bussista Plainfieldissä, heitin sen roskalaatikkoon. Viime yönä heitin rukoukseni jälkeen pois kaikki piippuni ja tupakkani. Jumala on ottanut minulta tupakoimishalun.