Pidätkö sinä luottamuksesi lujana?
RAAMATTU ilmaisee läpi kaikkien sivujensa luottamuksen henkeä. Luottamusta Luojan, Jehova Jumalan, olemassaoloon; luottamusta hänen Sanansa, Raamatun, totuudellisuuteen; luottamusta Jumalan kykyyn täyttää, mitä hän on luvannut. Niin, ja myös Jumalan luottamusta joidenkuiden luomustensa kykyyn säilyttää nuhteettomuutensa.
Kaiken tämän huomioonottaen ei meillä ole totisesti mitään pätevää syytä olla säilyttämättä lujaa luottamustamme Jumalaan ja siihen, mitä hän on luvannut meille, eikä mitään järkevää aihetta olla pysymättä alituisesti uskossamme ja hänelle suorittamassamme palveluksessa. Tämä ei ole kuitenkaan helppo tehtävä, varsinkaan, kun otamme huomioon ne vaaralliset ajat, joissa nyt elämme – päivät, mitkä Jeesus ennusti, jolloin monien rakkaus oli kylmenevä laittomuuden lisääntymisen takia, jolloin tämän maailman viisaus kokoaa kaikki aseensa tuhotakseen uskon Jehovan Sanaan ja jolloin Saatana on raivokkaampi kuin milloinkaan aikaisemmin. – 2. Tim. 3:1–6; Ilm. 12:12.
Paavalin kehoitus, että ”me vahvistamme lujaksi otteemme luottamukseen, mikä meillä oli alussa, vahvoina loppuun asti”, on sentähden ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin. (Hepr. 3:14, Um) Miten meidän tulee tehdä tämä? Onko suoritettava kurssi jossakin jumaluusopillisessa koulussa? Ei, sillä jotkut maailman etevimmistä jumaluusoppineistakaan eivät pidä luottamustaan lujana. Huomaa esimerkiksi British Academyn jäsen, jumaluusopin tohtori William Ralph Inge, jota pidettiin yhtenä Englannin vaikutusvaltaisimmista kirkonmiehistä ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä ja joka oli kaksikymmentäkolme vuotta St. Paulin tuomiokirkon tuomiorovasti Lontoossa ja kahdenkymmenenviiden uskonnollisen kirjan tekijä. Eräs Lontoon Expressin reportteri haastatteli häntä marraskuussa 1953, hänen ollessaan 93 vuotta vanha, ja me esitämme tuosta haastattelusta seuraavat tyypilliset lainaukset:
”Jos voisin elää elämäni uudelleen, niin en uskoisi olevani pappismies. En ole koskaan iloinnut Englannin kirkosta. En rakasta ihmiskuntaa. Olen rakastanut vain muutamia siitä. Muut ovat hyvin sekalaista joukkoa. Toivon, etten ole tuhlannut elämääni kokonaan hukkaan. Mutta en luule maailman olevan parempi paikka siksi, että minä olen ollut siinä. Maailma ei ole parempi eikä luultavasti pahempikaan. Se on sama, mikä se on aina ollut ja mikä se epäilemättä tulee aina olemaan.
”Olen taistellut koko elämäni löytääkseni elämän tarkoituksen. Olen koettanut vastata kolmeen ongelmaan, mitkä näyttivät minusta aina tärkeimmiltä: Iankaikkisuuden ongelma, ihmispersoonallisuuden ongelma ja pahan ongelma. Olen epäonnistunut. En ole ratkaissut yhtäkään niistä enkä tiedä enempää nyt kuin silloin, kun aloitin. Ja minä en usko kenenkään koskaan ratkaisevan niitä.
”Minä tiedän yhtä paljon tämän jälkeisestä elämästä kuin Tekin – en mitään. En tiedä edes, onko sitä – siinä merkityksessä, missä kirkko opettaa sitä. Minulla ei ole mitään mielikuvaa ’taivaasta’ eikä ’tervetulleeksi lausuvasta Jumalasta’. En tiedä, mitä löydän. Minun täytyy odottaa ja katsoa.”
Hän tunnusti myös, että hän oli saanut kyllikseen elämästä ja oli väsynyt kuoleman odotukseen.
Mikä epäonnistumisen, luottamuksen menetyksen tunnustus mieheltä, joka tunnustautuu kristityksi evankeliuminpalvelijaksi! Kuinka erilainen kuin Kristuksen Jeesuksen antama esimerkki! Hän sanoi sinä yönä, jona hänet petettiin, taivaalliselle Isälleen esittämässään rukouksessa, että hän oli suorittanut loppuun sen työn, mitä varten hänet oli lähetetty maailmaan. Jeesus ei tuntenut mitään katumusta. Hänen mielessään ei ollut lainkaan epäilystä siitä, mikä Jumalan päätös hänen suhteensa oli, vaan hän sanoi Pilatukselle seuraavana päivänä: ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut, että minä todistaisin totuuden puolesta.” Hän jätti meille esimerkin, mitä meidän täytyy seurata tarkkaan. Hän käski seuraajiaan ”tekemään opetuslapsia kaikista kansoista”. Niin, kristittyjen tärkeänä työnä on ”’julistaa sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut [heidät] ihmeelliseen valkeuteen”. – Joh. 17:4; 18:37; Matt. 28:19, Um; 1. Piet. 2:9.
Kristityllä ei ole mitään syytä olla hämmentynyt iankaikkisuuden ongelman suhteen. Hän tietää, että hänen rajallinen mielensä ei voi käsittää avaruuden eikä ajan loputtomuutta, ja niin hän hyväksyy uskossa myöskin Jehovan äärettömyyttä koskevan tosiseikan. (Ps. 90:2) Eikä kristittyä häiritse myöskään pahan salliminen, sillä Jehova sanoi selvästi faraolle, joka esitti Perkelettä samoin kuin Mooses esitti Kristusta: ”Mutta juuri sitä varten minä olen antanut sinun säilyä, että näyttäisin sinulle voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä.” – 2. Moos. 9:16.
Eikä kristityn evankeliuminpalvelijan tarvitse myöskään ajatella synkästi, että tämä vanha maailma pysyy aina sellaisena, kuin se nyt on, sillä kun Jeesus käski meitä rukoilemaan, että Jumalan tahto tapahtuisi maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaassa, niin hän ilmaisi selvästi, että uusi maailma ottaa jonakin päivänä tämän vanhan paikan, ne uudet taivaat, ja se uusi maa, mitkä Jehova lupasi kauan sitten, niinkuin apostoli Pietarikin muistuttaa meille. – Matt. 6:10; Jes. 65:17; 2. Piet. 3:9, 13.
Jumaluusoppinut ei ehkä tiedä mitä odottaa kuoleman jälkeen, mutta Kristus Jeesus tiesi, ja niin tiesi apostoli Paavalikin. Sitäpaitsi kaikki Jumalan uskolliset palvelijat ovat tietäneet sen sekä näinä kristillisinä että niitä edeltäneinä aikoina, ja he ovat tähdentäneet yhä uudelleen ylösnousemustoivoa. – Joh. 5:28, 29.
Miksi näiden yksinkertaisten ja selvien totuuksien pitäisi olla lukeneille jumaluusoppineille käsittämättömiä? Voisikohan se johtua ylpeydestä ja itsekkyydestä? Eikö ole itserakkauden huippu sanoa: ’Minä en tiedä; sinä et tiedä; kukaan ei koskaan tiedä’, niinkuin Inge sanoo? Ja mikä itsekkyys ilmeneekään hänen sanoistaan: ”En rakasta ihmiskuntaa. Olen rakastanut vain muutamia siitä. Muut ovat hyvin sekalaista joukkoa”! Kuinka erilaisen esimerkin Jeesus antoikaan: ”Ja nähdessään ihmisjoukot hän tunsi hellyyttä heitä kohtaan, koska heitä nyljettiin ja sysittiin kuin lampaita, joilla ei ole paimenta.” – Matt. 9:36, Um.
Meillä on täysi syy pitää luottamuksemme lujana Jumalaan tämän vanhan asiainjärjestelmän loppuun asti, sillä ”ei yksikään sana kaikista hänen hyvistä lupauksistaan ole pettänyt”. (1. Kun. 8:56, Ts) Ja me voimme pitää luottamuksemme lujana, ei menemällä johonkin jumaluusopilliseen kouluun, vaan kääntymällä Raamatun puoleen nöyryyden hengessä, halukkaina ottamaan vastaan sen avun, minkä Jumala suo, ja osoittamalla sitten rakkautta lähimmäistämme kohtaan kertomalla hänelle siitä, mitä olemme oppineet. Pidätkö sinä luottamuksesi lujana?