Kuolema – ovi mihin?
Onko kuolema vihollinen vai ystävä? Umpikuja vai ovi elämään? Millaiset olosuhteet odottavat kuollutta? Ovatko ne siunatut? Vai ahdistavat? Onko hän levossa? Ketkä menevät taivaaseen, jos sinne menee lainkaan keitään? Onko kukaan koskaan palannut kuoleman omasta valtakunnasta kuvailemaan sitä? Onko toivoa siitä, että kukaan tulee palaamaankaan? Ihmisten mielipiteet ovat monet ja moninaiset, mutta mitä Raamattu sanoo? Tämä kirjoitus antaa arvovaltaisen vastauksen.
”KUOLEMA on sellainen, mihin useimmat meistä eivät ole valmistautuneet. Se on sellainen, mikä ei sovi meidän suunnitelmiimme.” Näin puhui New Yorkissa olevan St. John the Divinen katedraalin maineikas tuomiorovasti Pike eräässä tämän vuoden alussa pitämässään sunnuntaisaarnassa. Ja totta onkin, että ihmismieli säpsähtää vaistomaisesti jo pelkkää kuoleman ajatusta tai mainintaakin. Tuomiorovasti Pike jatkaa: ”Me peitämme levottomuuttamme käyttämällä lieventäviä sanontoja – ’hän meni pois’, ’siirtyi pois’ – tai antamalla ammattihautaajien leperrellä ystävällisesti ja luoda epämääräisen tunnelman puhumalla ’unesta’ ja ’paratiisista’ ilman mitään täsmällisiä määritelmiä.”
Näytteet määrittely-yrityksistä antavat eloisan kuvan siitä, miten ihmismieli koettaa löytää jonkin pakotien väistämättömästä. Kuolemaa on sanottu ”loistoisaksi seikkailuksi . . . jumalallisuuteen korottamiseksi”, ”portiksi toisenlaatuiseen olemassaoloon”, ”avoimeksi oveksi iankaikkiseen vapauteen”. Toiset vakuuttavat rohkeasti: ”Minä uskon, että persoonallinen tietoisuus säilyy siltä ruumiillisen välikohtauksen iskulta, mitä me sanomme kuolemaksi.” ”Minä en kuole miltään osaltani enkä millään tavalla. Koko Minuus, todellinen Minuus, Minä itse, pelastuu kuolemalta.” ”Minä voin sentähden toivoa ja uskoakin . . . että ’ei ole kuolemaa – mikä näyttää siltä, se on siirtymistä’.”
”Miten sinä aiot pelastua kuolemasta?” kysyy epäilijä. Hyväntahtoisesti hymyillen ilmoittaa hänen uskonnollinen ystävänsä hänelle: ”Mutta hyvä ihminen, ethän sinä kuolekaan todellisuudessa. Sinun sisäinen ihmisesi, kuolematon sielusi, sinussa oleva Jumalan kuolematon kipinä, elää edelleen iankaikkisesti.” Eräs katolinen auktoriteetti sanoo: ”Sielu on kuolleen ruumiin ja elävän olennon välinen eroa . . . Sille on annettu henkisiä kykyjä, . . . mitkä tekevät sen elämisen ja toiminnan mahdolliseksi sen ollessa erossa ruumiista. Koska se ei ole ainetta, niin sitä ei voida hävittää koskaan.” Mitä sille tapahtuu sitten kuolemassa? Eräs presbyteerinen auktoriteetti sanoo: ”Vanhurskasten sielut, jotka on silloin tehty täydellisiksi pyhyydessä, otetaan korkeimpiin taivaisiin, . . . ja jumalattomien sielut heitetään helvettiin.” Ja mikä niitä odottaa siellä? Evankelista Billy Graham vastaa: ”Taivas on kirjaimellinen paikka, . . . miten ihana paikka se tuleekaan olemaan – kultakatuineen, helmiportteineen . . . ja puineen, jotka kantavat erilaisia hedelmiä joka kuussa.” Helvetistä hän sanoo: ”Siellä on itkua ja valitusta ja hammastenkiristystä. Minä uskon . . . että Helvetissä on kirjaimellista tulta, mutta jos Helvetissä ei ole kirjaimellista tulta, niin Raamattu puhuu silloin jostakin paljon pahemmasta puhuessaan Helvetin liekeistä. Mitä se lieneekin, se on niin kauhistavaa, ettei sitä voida lausua inhimillisellä kielellä.”
Mutta monet ihmiset havaitsevat ikäänkuin joutuneensa välimaille, tuntien, että he ovat arvottomia taivaaseen, mutta etteivät he suinkaan ansaitse helvettiäkään. Katolinen oppi varaa näille sopivan välimuodon: ”On paljon mieluisempi ajatus”, he arvelevat, ”että on ihmisiä, jotka eivät ole aivan kyllin hyviä taivaaseen, mutta eivät myöskään tarpeeksi pahoja helvettiin, ja että nämä lähetetään kiirastuleen, kunnes he ovat puhdistuneet riittävästi päästäkseen taivaaseen.”
Mikä sinusta näyttää parhaalta? Mikä ajatus kannustaa sinua enimmän uskonnolliseen elämään? Taivaan saavuttaminenko? Vai helvetin tuska? Monet ajattelevat, että tulisen tulevaisuuden uhka on välttämätön käännynnäisten saamiseksi ja säilyttämiseksi, ja tilastot näyttävät antavan jotakin tukea tälle. Esimerkiksi Billy Grahamin ”yksityiskohtainen [edelläesitetty] kuvaus Taivaasta sai 145 kuuntelijaa nousemaan ja antautumaan Kristukselle. Mutta 350 esittäytyi sinä iltana, jona hän kuvaili Helvettiä.”
Millaisen vaikutelman nämä opit tekevät sinuun? Oletko tyytyväinen? Vai pelkäätkö? Vai ehkä jotkut ovat hämillään kysyneet: ”Miten rakkauden Jumala voi kiduttaa ihmisiä, edes pahojakaan, hirvittävissä tuskissa heidän rikostensa takia?” Huomaten sivistyneen maailman kauhut Adolf Hitlerin raivoisan mielipuolisuuden aikana, kun hän paistoi ihmisiä elävinä suunnattomissa uuneissa, he kysyivät: ”Onko Jumala pahempi kuin Hitler? Hänen uhrinsa menehtyivät ainakin lopulta armolliseen unohdukseen. Meille sanotaan, että Jumala ei salli edes sitä uhreilleen, vaan heidän täytyy paahtua ja kärventyä ja paistua ja käristä iankaikkisesta iankaikkiseen!” Monet ovat kääntyneet inhoten pois sellaisesta taivaasta ja sellaisesta Jumalasta, joka voi osoittaa tälläistä sydämettömyyttä.
JUMALAN SANA TULEE AVUKSI!
Jumalan Sanan ääni kaikuu selvänä ja kirkkaana vapauttaen ”kaikki ne, jotka olivat kuoleman pelosta orjuuden alaisia koko elämänsä ajan”. (Hepr. 2:15, Um) Tämä ei ole pelkkää inhimillistä filosofointia eikä ”valistunutta arvailua”! Jumala, joka teki ihmissielun, kertoo meille sen kohtalon synninteon seurauksena: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” (Hes. 18:4) Mitä siinä sanottiin? ’Sen on paistuttava’, niinkö? Ei! ”Sen on kuoltava.”
Jumalan oma selitys siitä, mikä muodostaa sielun, paljastaa totuuden tässä asiassa. Hän mainitsee ensimmäisen ihmissielun muodostaneet osat sanoen: ”Jehova Jumala ryhtyi muodostamaan ihmistä maan tomusta ja puhaltamaan hänen sieraimiinsa elämän henkeä, ja ihminen tuli eläväksi sieluksi.” (1. Moos. 2:7, Um) Huomaa, ettei Jumala puhaltanut täten sielua ihmiseen, ikäänkuin se sielu olisi ollut jotakin, mitä oli mahdoton koskettaa, ainettaolevasta ihmisestä erillinen osa. Päinvastoin tarvittiin ihmissielun aikaansaamiseen sekä sisäänpuhallettua ”elämän henkeä” että ruumista, mikä oli tehty ”maan tomusta”. Ihmisellä ei ollut sielua, vaan ihminen itse oli sielu. Sentähden merkitsee tomusta tehdyn ruumiin ja elämän hengen ero sielun kuolemaa.
Jollei sielu voi kuolla, niin miksi silloin, kun Joosuan sotajoukot valloittivat Haasorin kaupungin, ”he menivät lyömään jokaisen siellä olevan sielun miekan terällä”? Miksi Daavid rukoili vapautusta vihollisestaan, ”ettei hän raatelisi minun sieluani kuin jalopeura, repien sen kappaleiksi”? (Joos. 11:11, Um; Ps. 7:3, KJ) Eittämätön johtopäätös on, että sielu voidaan tavoittaa tuhoaseilla; sielu voi kuolla ja kuolee.
”MUTTA MITEN ON TAIVAAN LAITA?”
”Daavidin sielu ei voinut suinkaan saada tuollaista loppua”, kriitikot väittävät vastaan. ”Hänen kuolematonta sieluaan samoin kuin kaikkien toistenkin häntä ennen ja hänen jälkeensä eläneitten uskollisten miesten kuolematonta sielua odotti taivaan ylimaailmainen kirkkaus. Mikään maallinen, miten voimakas tai terävä se lieneekin, ei voi ehkäistä heidän sielujaan matkaamasta kirkkauteen.” Mutta lensikö Daavidin ”sielu” tosiaan taivaaseen hänen kuollessaan? Apostoli Pietari vastaa suoraan: ”Mitä . . . Daavidiin tulee, . . . hän on sekä kuollut että haudattu; onhan hänen hautansa meidän keskellämme vielä tänäkin päivänä. . . . ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin.” (Apt. 2:29, 34) Daavidilla enempää kuin Aadamillakaan ei ollut sielua, vaan hän oli sielu, ja niin Daavid, sielu, kuoli, hänet haudattiin, eikä häntä ollut vielä herätetty taivaaseen apostolien päivänä. Eikä ketään muutakaan ollut herätetty paitsi Kristus Jeesus itse. Jeesuksen selvät sanat ovat yhä kumoamattomat: ”Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika.” (Joh. 3:13) Koska Jeesus oli ”esikoinen” taivaaseen herätetyistä, niin ei kukaan muu voinut edeltää häntä. (1. Kor. 15:20) Jeesuksen erityinen rukous: ”Minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani”, osoittaa edelleen, että silloinkin kun tämä taivaallinen toivo avattiin, se oli aivan erikoinen varaus eikä koskenut koko ihmiskuntaa, vaan ainoastaan muutamia kallisarvoisia, Valtakunnan perillisten ”pientä laumaa”. – Joh. 17:24; Luuk. 12:32.
MIHIN HELVETTI SOPII?
Nyt herää kysymys: ”Jos ainoastaan harvat menevät taivaaseen, niin miten on kaikkien niiden uskollisten miesten ja naisten laita, jotka ovat jolloinkin eläneet tämän maan päällä?” Uskollinen Jaakob, joka luuli rakkaan poikansa Joosefin kuolleeksi, sanoi lohduttomana: ”Minä menen murehtien poikani luo sheoliin!” (1. Moos. 37:35, Um) Sheol on heprealainen sana, minkä suomalaiset kääntäjät ovat kääntäneet toisinaan ”helvetiksi”, joten ”helvetti” on se paikka, minne vanhurskas Jaakob odotti menevänsä. Älä hämmästy tätä, sillä vanhurskas Jobkin rukoili päästä sinne! Hän sanoi: ”Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, [sheoliin]!” – Job 14:13.
Onko tämä yllättävä lausunto? Ei lainkaan, sillä nämä miehet eivät olleet totisesti ansainneet kiduttamista, eikä Job olisi suinkaan rukoillut päästä helvettiin, jos hän olisi ajatellut sen kidutuspaikaksi. Sehän olisi merkinnyt ahdistusta! Ei, ”elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, . . . sillä ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa [sheolissa], jonne olet menevä.” (Saarn. 9:5, 10) Sheol eli hades ei ole sen enempää kuin ihmiskunnan yhteinen hauta.
Mutta miten on sitten Markuksen 9:47, 48:nnessa mainitun ”helvetin tulen” laita? Jeesus osoitti kyllä tässä, että ei ole toivottavaa tulla ”heitetyksi helvettiin, jossa heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu”. Mutta tässä oleva ”helvetti”-sana ei ole käännetty sheolista eikä hadeksesta, mitkä olemme maininneet tätä ennen, vaan sanasta Gehenna. Tätä kohtaa ei voida yhdistää sentähden niihin, joissa puhutaan sheolissa ja hadeksessa olevista olosuhteista, sillä aikaisemmat raamatunkohdat ovat osoittaneet, että näillä sanoilla ilmaistussa paikassa ei ole tietoa, ajatusta eikä viisautta, eikä siellä niin ollen voi olla mitään tuskantunnettakaan eikä kykyä kärsiä tulesta, jos sellaista tulta olisikin siellä.
Mikä tämä uusi sana Gehenna on sitten? Tämä kreikkalainen sana tulee heprealaisista sanoista ge hinnom eli ”Hinnomin laakso”, mikä taas viittaa muinaiseen sennimiseen laaksoon, joka oli Jerusalemin etelä- ja länsimuurien ulkopuolella. Tuosta laaksosta tuli kaupungin kaato- ja polttopaikka, mihin heitettiin jätteet, lika, roska sekä kuolleitten eläinten ja sellaisten kuolleitten rikollisten ruumiit, jotka katsottiin liian pahoiksi saamaan ylösnousemusta. Se joutui kuvaamaan täydellistä hävitystä, mikä oli siellä jatkuvasti palavien ja tulikiveä eli rikkiä lisäämällä yhä voimistuvien liekkien todellinen tarkoitus. Laakson seinämien ulkonemat olivat jätteitten täyttämät, joten niistä tuli matojen ja toukkien sikiämispaikkoja.
Jeesuksen edellämainitut sanat eivät tarkoittaneet näin ollen paikkaa, missä eläviä olioita olisi kidutettu, vaan paikkaa, missä kuolleet, pahat esineet ja oliot poltettiin, tehtiin tuhkaksi, tuhottiin. Hänen sanojensa odotettiin synnyttävän näihin asioihin tutustuneitten juutalaisten mielessä näyn siitä kohtalosta, mikä odottaa pahoja, samasta kohtalosta, minkä hän osoitti odottavan palvelijoittensa vuohimaisia vastustajia viimeisinä päivinä ja mikä on ”iankaikkinen poiseristys” (Um) yhtä täydelliseen tuhoon, kuin mihin roskat joutuvat äärimmilleen kuumennetussa polttopaikassa. – Matt. 25:41, 46.
MITÄ TOIVOA ON KUOLLEILLE?
”Hyvä kysymys”, sanoo joku. ”Jos vain harvat menevät taivaaseen ja kaikki muut joko lepäämään sheoliin eli hadekseen tai kenties täydellisen ja lopullisen tyhjäsitekemisen Gehennaan, niin mitä toivoa meille sitten enää jää? Me voisimme yhtä hyvin panna toivomme lepoon ja unohtaa kaiken tämän nykyisen elämän jälkeistä tulevaisuutta koskevan.” Mutta meidän ei ole pakko päätyä näin synkkään johtopäätökseen, sillä Jumalan Sana tulee jälleen pelastukseksemme antaen lujan, pätevän toivon kaikille, jotka haluavat käyttää sitä hyväkseen.
Tämä toivo on ylösnousemus, eräs koko Raamatun voimakkaimmista aiheista. ”Aabraham, . . . päätti, että Jumala on voimallinen kuolleistakin herättämään [Iisakin].” Job rukoili Jumalaa: ”Jospa kätkisit minut tuonelaan [sheoliin, helvettiin], . . . panisit minulle aikamäärän, ja sitten muistaisit minua!” Kaikkien muinaisten aikojen uskollisten miesten luja toivo oli, ”että saisivat paremman ylösnousemuksen”. – Hepr. 11:17–19; Job 14:13; Hepr. 11:35.
Mutta heidän toivonsa olisi ollut todellisuudessa tarpeeton ja naurettava, jos ihmisen kuolemattomuutta koskeva uskonnollinen oppi olisi tosi. Kuinka niin? Koska ”ylösnousemus”, mikä johtuu kreikkalaisesta sanasta anastasis, merkitsee ”nousemista ylös” eli uudelleennousemista elämään. Jollei joku ole todellisesti kuollut, niin miten hänet voidaan nostaa jälleen elämään? Jotkut sanovat, että kun ihminen kuolee, niin hän on elävämpi kuin koskaan. Jos näin olisi, ei ylösnousemusta tarvittaisi. Se olisi aivan turha, varsinkin jos tuo henkilö olisi mennyt taivaaseen heti kuollessaan. Miksi hänet tuotaisiin sitten takaisin maalliseen ruumiiseen ylösnousemuksessa? Vain siksi, että ihmiset ’astuvat hiljaisuuteen’ kuollessaan, on ylösnousemus välttämätön. – Ps. 115:17.
KUOLEMA ANTAA SIJAA ELÄMÄLLE
”Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista. Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa.” (1. Kor. 15:20–22) Jeesuksen kuolleista herätetty elämä, minkä yli ’viisisataa veljeä’ todistaa, takaa nyt meille ylösnousemustoivomme, ”sillä samoin kuin Isällä on itsessään elämän lahja, niin hän on suonut Pojankin omata itsessään elämän lahjan”. – 1. Kor. 15:6; Joh. 5:26, Um.
Poika Kristus Jeesus antaa tämän satumaisen lahjan ensiksi Valtakunnan perillistensä ”pienelle laumalle”. Nämä ”Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin”, Herran toisen ”läsnäolon” (Um) aikana. (1. Tess. 4:15–17) Niiden, jotka elävät vielä tämän näkymättömän läsnäolon alkaessa, täytyy palvella uskollisesti edelleen häntä kuolemaan asti, jolloin heille annetaan silmänräpäyksessä palkaksi taivaallinen ylösnousemus. Kun nämä henkilöt, joita on luvultaan ”sata neljäkymmentä neljä tuhatta . . . [jotka] ovat ostetut ihmisistä esikoiseksi Jumalalle ja Karitsalle”, on täten herätetty elämään taivaissa, niin Jeesuksen verraton elämän lahja tarjotaan sitten toisille. (Ilm. 14:1, 4) Silloin täyttyvät edelleen Jeesuksen sanat: ”Kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka tekivät hyvää, elämän ylösnousemukseen, ne, jotka harjoittivat pahaa, tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28, 29, Um) Tämä laajempi ylösnousemus käsittää kaikki ennen Jeesuksen aikaa eläneet uskolliset ihmiset sekä ne, jotka sen jälkeen ovat kuolleet tai kuolevat uskollisina, mutta joilla ei ole taivaallista toivoa. Se käsittää myöskin ”pahan” tahattomat harjoittajat, sellaiset kuin se varas, jolle Jeesus lupasi kuolinhetkinään: ”Sinä olet oleva minun kanssani Paratiisissa”. – Luuk. 23:43, Um.
YLÖSNOUSEMUS – OVI IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN
Sitten toteutuu maan päällä paratiisillisissa olosuhteissa ihmisen tosi toive ”ikuisesta vapaudesta”, iankaikkisesta elämästä. Tätä ei saavuteta erillisen ”kuolemattoman sielun” avulla, jolloin tuo toteutuminen johtuisi siitä, että ihmistä ei voida hävittää, vaan päinvastoin sen kautta, että kuolleet sielut herätetään takaisin elämään, sen ainoan kunniaksi, joka on kyllin voimakas suorittamaan tälläisen ihmetyön: Jehova Jumalan. Hän tekee sen, mutta ei syrjäyttäen kuoleman todellisuutta, vaan tarttumalla kuolemaan ja sinkoamalla sen ja sen seuralaisen hadeksen (helvetin, ihmiskunnan yhteisen haudan) ”tulijärveen”, ”toiseen kuolemaan”. (Ilm. 20:14) Me näemme tässä erittäin kuvaannollisessa Ilmestyskirjan esityksessä kuvattuna todellisen perusteen kuolemasta saatavalle voitolle. Meidän ”ovemme elämään” ei ole kuoleman ruoska, vaan ylösnousemuksen lahja. Me emme anna tästä lahjasta ja tulevaisuuden odotteesta kiitosta ja kunniaa synnynnäiselle kuolemattomuudelle, mitä meillä ei ole, vaan päinvastoin Jumalalle, ”joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” – 1. Kor. 15:57.