Olin karkoitettuna Siperiassa

KOSKA olin Saksan kansalainen, niin pääsin marraskuussa 1955 palaamaan kotimaahani oltuani neljä ja puoli vuotta karkoitettuna Siperiassa. Tuossa kylmässä maassa on kuitenkin yhä monia Jehovan todistajia Memelin alueelta, Liettuasta, Latviasta, Virosta, Bessarabiasta ja Ukrainasta sekä muista osista Venäjää, koska he eivät ole Saksan alamaisia. Monet heistä pyysivät minua kertomaan olosuhteistaan Jehovan todistajille toisissa osissa maailmaa.

Kun Venäjän sotajoukot valtasivat eri osia Saksasta, niin asuin Itä-Preussissa, Memelissä. Olin viettänyt jo yli kuusi vuotta eri vankiloissa ja laitoksissa Hitlerin hallituksen aikaan siksi, että olin Jehovan todistaja. Kun Hitler määräsi Memelin [nykyisen Klaipedan] evakuoitavaksi, niin miltei kaikki tuon alueen asukkaat pakenivat Saksaan. En osallistunut tähän pakoon. En voinut mukautua siihen ajatukseen, että etsisin turvaa Hitlerin hallituksen alaisuudesta, mikä oli aiheuttanut niin sanoinkuvaamatonta murhetta Jehovan todistajille. Olin myöskin ajatellut, että kommunistit osoittaisivat vähän suvaitsevaisuutta Jehovan todistajille, jotka olivat kärsineet niin paljon Hitlerin hallituksen alaisuudessa. Kuinka väärässä olinkaan! Olen vakuuttuneempi kuin koskaan, että tätä maailmaa johtaa ja ohjaa sen näkymätön hallitsija Saatana.

Mitä tulee Jehovan todistajain vainoamiseen, niin kommunistinen hallitusmuoto on osoittanut jäljittelevänsä täysin Hitlerin ja hänen kansallisen puolueensa hallitusta. Venäläisten tullessa pakenivat papit ja saarnaajat ja jättivät lampaansa jälkeensä. Kun monet Jehovan todistajat näkivät tällöin noiden ihmisten olevan ahdingossa, niin heillä oli tilaisuus saarnata heille Jumalan valtakunnasta. Jehovan todistajia pyydettiin usein saarnaamaan heille. Seurauksena oli, että joukko uusia seurakuntia syntyi tuohon osaan maata. Monet ihmiset antautuivat Jehovalle, ja heidät kastettiin vedessä. Ne muutamat Vartiotornin numerot, mitkä meillä oli, tutkittiin säännöllisesti pidetyissä kokouksissa. Niitä ei ainoastaan tutkittu siellä, vaan myöskin painettiin uudelleen ja levitettiin väestön keskuuteen. Tämä kaikki ei jäänyt kätköön venäläiseltä turvallisuuspoliisilta. Meidät pidätettiin monta kertaa ja päästettiin vapauteen pitkien kuulustelujen jälkeen, mitkä koskivat Jehovan todistajain oppeja ja järjestöä. Me tiesimme, että salainen poliisi lähetti vakoilijoita seurakuntaan ottamaan selvää siitä, mitä me keskustelimme. Meillä ei ollut mitään kätkettävää. Me saarnasimme Jumalan Sanaa ja pidimme Jumalan valtakuntaa maailman ainoana toivona. Minä sain puhua vielä v. 1949 lähes 300:lle henkilölle, jotka olivat eräässä kokouksessa. Jesajan 25:6–8a oli minun raamatuntekstinäni. Minä osoitin näistä raamatunkohdista, miten Jehova siunaa runsaasti ne, jotka palvelevat häntä ja että kuolema niellään voitossa sekä että Jehova pyyhkii pois kyyneleet kasvoilta, ja hänen kansansa häpeä otetaan pois maan päältä, sillä Jehova on sanonut niin.

Minut otettiin kiinni seuraavana päivänä kulkiessani kadulla. Vietin kaksi päivää poliisiputkassa, ja sitten minut päästettiin jälleen vapaaksi monien pitkien kuulustelutuntien jälkeen. Minun oli tultava muutamia päiviä myöhemmin jälleen turvallisuuspoliisin luo. Minua käskettiin siellä kirjoittamaan täsmällinen selostus Jehovan todistajain järjestöstä. Tehtiin selostus jo perustetusta Jehova Jumalan valtakunnasta sekä monista muista ajankohtaisista totuuksista. Osoitettiin myöskin, että Jehovan todistajia oli vainottu kauheasti Hitlerin hallituksen alaisuudessa ja että lokakuun 7. pnä 1934 lähetettiin monien maitten Jehovan todistajain seurakunnista sähkeitä valtakunnan kanslerin virastoon Berliiniin, ja ne kaikki sisälsivät seuraavaa: ”Teidän ankara menettelynne Jehovan todistajia kohtaan kuohuttaa kaikkia säädyllisiä ihmisiä ja häpäisee Jumalan nimeä. Lakatkaa enää vainoamasta Jehovan todistajia, tai Jumala tulee tuhoamaan Teidät ja Teidän kansallissosialistisen puolueenne.”

Minun mielessäni ei ole lainkaan epäilystä siitä, että tämä selostus lähetettiin turvallisuuspoliisin päämajaan Moskovaan. Ensimmäinen ankara isku tuli Jehovan todistajia vastaan tässä osassa Venäjää syyskuussa 1950. Turvallisuuspoliisi etsi eräänä yönä kaikki hyväkuntoiset veljet ja useita sisariakin ja vei Vilnan turvallisuusministeriön vankiloihin. Heitä pidettiin siellä puoli vuotta, jolloin Moskovasta tuli melkein kaikille heille tuomio että heidän piti kärsiä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistus. Kuusi kuukautta kestäneitten hermojarasittavien kuulustelujen ja vainojen jälkeen olivat monien hermot järkyttyneet. Useat olivat kärsineet kovasti sen rasituksen takia, minkä he kokivat kuulusteluissa. Jotkut näistä otettiin sitten kuritushuoneesta ja pantiin työleireihin. Monien täytyi työskennellä maan alla hiilikaivoksissa. Joitakuita lähetettiin aina Vorkutan huonomaineiseen leiriin asti pohjoiseen. Tuossa paikassa on vieläkin joitakuita veljiämme työssä.

Siellä on hyvin kylmää. Tuossa seudussa ei ole minkäänlaista kasvillisuutta, ja talvet ovat pitkät, kesät lyhyet. Monet veljet tulivat työkyvyttömiksi ruumiinvammojen takia, mitkä he saivat julman kommunistisen hallinnon yli ihmisvoimien menevien vaatimusten takia. Muutamia heistä lähetettiin sitten perheittensä luo Siperiaan.

Maaliskuun lopussa 1951 tuli toinen vainoaalto. Ne, joita ei ollut otettu kiinni aikaisemmin, sellaiset kuin vanhat miehet ja naiset, lapset sekä pienokaiset ynnä muut kokoamatta jääneet, vietiin Venäjälle pidätettyinä. Keitään ei säästetty, vaan kaikki vietiin kuorma-autoissa Siperiaan meneviin tavarajuniin. He voivat ottaa mukaansa ainoastaan hyvin harvoja tavaroita, vähän jauhoja, muutamia vaatteita, ja jotkut saattoivat viedä vuoteensa. Kaikki muu joutui poliisiviranomaisten käsiin. Kommunistit tutkivat tällä kertaa huolellisesti kaiken matkatavaran nähdäkseen, oliko mukana Raamattuja tai Vartiotornin kirjallisuutta.

Vilnassa näimme kaksi suurta tavarajunaa, joista kummassakin oli noin viisikymmentä karjavaunua. Jehovan todistajat vietiin niissä kaikilta alueilta tuohon maahan joko kuolemaan tai yrittämään elää. Vaunut olivat tupaten täynnä. Ei ollut istumasijaa. Ruoka oli outoa ja hyvin huonoa. Jehovan todistajat kiittivät ja ylistivät taivaallista Isäänsä koko tuon vaikean ajan. Toiset rohkaisivat toisiaan. Kaikki saivat Jehovan Sanasta keskustellen lohdutusta ja rohkeutta ponnistella eteenpäin siitä huolimatta, mitä tapahtuneekin. Ne sanat, joita he olivat vieneet ihmisille heidän lohduttamisekseen tämän maailman lopussa, olivat nyt suuri lohtu näille karjavaunuihin ahdetuille Jehovan todistajille. He lauloivat äänekkäästi Valtakunnan lauluja, mutta myöhemmin Neuvostoliiton sotilaat kielsivät tämänkin.

Kolmentoista päivän perästä saapuivat kaikki Jehovan todistajat päämääräänsä matkustettuaan yötä päivää karjavaunuissa. Sitten meille ilmoitettiin: ”Teidät on karkoitettu valtion vihollisina eliniäksenne Siperiaan. Luopukaa kaikesta toivosta, mikä teillä saattaa olla mahdollisuudesta palata kotimaahanne.”

Jehovan todistajat hajoitettiin nyt työorjina eri kolhoositiloille Tomskin ja Irkutskin välille, jopa toiset etäämmällekin. Ainoastaan Jehovan apu ja suojelus antoi meille voimaa kestämään tilanteen. Edessämme oli nälän vaivaama elämä. Varastot, mitkä jotkut meistä toivat mukanaan, olivat pian käytetyt. Kolhoositilat eivät olleet erittäin hyvässä kunnossa. Noiden neuvostopropagandakeskusten johtajat eivät ajatelleet tarjota aliravituille kärsiville leipää ennenkuin uusi sato tulisi. ”Neuvostoparatiisissa” ei ole hyväntekeväisyyslaitoksia.

Mutta veljesrakkaus auttaa Jehovan todistajia eteenpäin. Tällä tavalla autettiin köyhimpiäkin sillä niukalla ravinnolla, mitä meillä oli. Kahden ensimmäisen vuoden aikana kuoli joukko karkoitettuja kokemiensa raskaitten kärsimysten takia. Varsinkin naisille annettiin hyvin raskasta työtä. Heidät lähetettiin talviaikaan, maan ollessa lumen peitossa, metsään hakkaamaan puita, koska ei ollut aikaa tehdä tätä työtä lyhyen kesän kuluessa. Siperian talvet kestävät seitsemän kuukautta hellittämättä. Kevät ja syksy ovat tuntemattomia. Sen lisäksi tulee kylmyyskausia, jolloin lämpötila laskee 45 astetta alle nollan. Tässä maassa tarvitaan paljon polttoainetta, ja se on yksi Siperiaan karkoitettujen pääpulmista. Siperiassa on paljon suuria metsiä, mutta puiden saanti metsästä kotiin on erittäin vaikeaa. Polttopuiden kokoamiseksi tarvitaan hevosta ja rekeä, mutta noiden omilta asuinpaikoiltaan siirrettyjen ihmispoloisten täytyy pyytää, jopa kerjätä saadakseen mitään tällaista apua asioitten hoitajalta. Vanhemmille on tämä elämä melkein sietämätöntä. Heidän voimansa eivät salli heidän tehdä maatyötä, ja kun ihminen on kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta vanha, niin ei ole helppoa kantaa kotiin polttopuutaakkaa selässään.

Tekee pahaa puhuakin Siperian asuinoloista. Olin suurimman osan karkoitusajastani yhdessä huoneessa neljän perheen kanssa, joilla oli lapsia. Meillä oli sen lisäksi pieni keittiö, missä oli rautapellistä tehty kamiina, jolla meidän oli keitettävä ruokamme. Kun lumi suli, niin vettä tuli taloomme. Karkoitetut Jehovan todistajat auttoivat kaikissa näissä olosuhteissa toisiaan milloin voivat. Jotkut heistä alkoivat rakentaa omia pieniä majojaan maatiloilla tekemiensä työtuntien jälkeen. Vaikka he voivatkin pystyttää omat kotinsa ja tehdä ne vähän mukavammiksi, niin oli vielä paljon toivomisen varaa.

Ollessani kaksi ensimmäistä vuotta yhdessä noista orjaleireistä Siperiassa olivat päiväpalkat työmiehelle tai -naiselle kolhoositilalla ¹/2–1 kg viljaa. Stalinin kuoleman jälkeen ovat elinmahdollisuudet parantuneet jonkin verran. Vilja-annos on lisääntynyt, ja orjatyöläisille on annettu vähän rahaa, niin että heidän ei tarvitse nyt nähdä nälkää eikä vilua niin paljon kuin tätä ennen. Jehovan todistajat tutkivat näissä olosuhteissa yhä Jumalan Sanaa, kun heillä on tilaisuutta, ja he ovat suuresti riippuvaisia muististaan ja puhuvat toisilleen lohduttaen toisiaan tilaisuuksien mukaan. Harras toiveemme on silti: ”Olisipa meillä Raamattu ja uusia Vartiotorneja!”

Kaikki noissa Venäjän orjatyöleireissä olevat Jehovan todistajat rukoilevat jatkuvasti Jehova Jumalaa ja uskovat täysin, että heidät vapautetaan jonakin päivänä noista olosuhteista. Venäläiset ottavat totuuden vastaan yhä suuremmissa joukoissa noissa vankileireissä ja niiden ulkopuolella kautta Venäjän. Eräs sisar ilmoittaa: ”Minulla on noin kolmekymmentä tutkivaa tyttöä huollettavanani, ja he ahmivat innokkaasti jokaisen sanan, minkä puhun Valtakunnasta.” Venäjällä on paljon ihmisiä, jotka haluavat nyt tietää Jumalan valtakunnasta ja jotka kuuntelevat halukkaasti totuutta. On aina ilo lukea toisilta Venäjän Valtakunnan-julistajilta saapunut kirje ja kuulla heidän kokemuksistaan vankileireissä. Kun heidät on tuomittu vankeuteen, niin he ovat tulleet paljon lähemmä toisiaan ja Jehovaa. Kukin saa päivä päivältä paremman käsityksen Jehovan teokraattisesta järjestöstä, ja kaikki ovat päättäväisiä esittämään suurelle Tuomarille todistuksen uskollisuudestaan saarnaamisessa. He ovat Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä päättäneet säilyttää nuhteettomuutensa ja osoittautua arvollisiksi pääsemään iankaikkiseen elämään.

Minä tiedän, että nämä kotiseuduiltaan kolhoositiloille viedyt eivät kätke valoaan vakan alle. He antavat päinvastoin valonsa loistaa.

Moskovan venäläinen sanomalehti Pravda ilmoitti marraskuussa 1954 erään hyvin tunnetun kommunistipuolueen johtajan sanoneen: ”Kommunismi on juurtunut niin syvälle kautta maailman nykyään, että taistelu eri uskontoja vastaan voidaan lopettaa. Tämä taistelu oli välttämätön menneisyydessä meidän noustuamme valtaan. Mutta kun varsinkin nuoriso on nyt asianmukaisesti valmennettua, niin jokaisen täytyy varmasti tulla siihen johtopäätökseen, että yksin kommunismi voi tuoda tosi rauhan ja menestyksen ihmiskunnalle.” Mutta Jehovan todistajat ovat lujasti vakuuttuneita siitä, että koko ihmiskunnan tosi rauha ja menestys toteutuu ainoastaan sen Jumalan valtakunnan kautta, mikä on nyt alkanut heidän suuren Rauhanruhtinaansa Kristuksen Jeesuksen alaisuudessa.

Olen pian seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha. Seuran evankeliuminpalvelijat tavoittivat minut muutamia kuukausia ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista v. 1914. Minulla on ollut etu olla yksi Jumalan evankeliuminpalvelija kaikki nämä vuodet, ja kun olen nyt palannut Venäjältä, niin on ainoa toivomukseni saada viettää loppu maallisesta elämästäni Jehovan palveluksessa.

[Alaviitteet]