Elämäntehtäväni täyttäminen
Kertonut Doris Monroe
SIVUUTIN kaksi peninkulmapatsasta hengellisessä kasvussani, ennen kuin valitsin lopullisen tienraivauksen elämänurakseni. Ensimmäinen oli osallistuminen totuuden saattamiseen eräälle sisareni aikaisemmalle koulutoverille. Vaikka häntä vastustettiin kotona, niin hän alkoi tulla kokouksiin kanssamme. Auttaessamme häntä me rakensimme todellisuudessa omaa uskoamme.
Toinen peninkulmapatsas: erikoistienraivaajia lähetettiin tähän aikaan esikaupunkiimme lähelle Chicagoa. Kokoukset pidettiin eräässä kodissa, ja työ kirjasten levittämiseksi iltaisin pantiin alulle. Mikä ilo meille olikaan saadessamme viedä ensimmäisen julistajamme palvelukseen! Hän jatkoi työtä hyvin lyhyestä valmennusajasta huolimatta, meni kasteelle ja oli tullut nyt meidän hengelliseksi sisareksemme. Se oli alku läheiselle ystävyydelle, mikä johti osallistumaan kymmenvuotiseen tienraivauspalvelukseen, Gileadin kurssin suorittamiseen ja palvelukseen ulkomailla.
Kun erikoistienraivaajat lähtivät, niin minä aloitin ensimmäisen tutkisteluni erään pienen vanhahkon naisen kanssa. Hän oli käynyt koulua vain kaksi vuotta. Oppiminen oli hänelle vaikeata, mutta hän tuli pian kokouksiin, ja kun me sitten kokoonnuimme eräänä iltana katutyöhön lehtiä levittääksemme, niin hänkin tuli, koska hän oli kuullut ilmoituksen ja halusi osallistua toimintaan.
Seuran toistuvat kirjeet, mitkä kutsuivat tienraivaajia, näyttivät olevan tarkoitetut meille. Vaikka tiellämme olikin esteitä, niin ne näyttivät häviävän, kun me mietimme, mitä palvelusetuja olimme käyttäneet, ja niin kolme meistä päätti kesällä v. 1943 lähteä tienraivaajaksi ja aloittaa tammikuun 1. pnä 1944. Tuo ensimmäinen vuosi lensi ohitsemme. Me olimme sinä kesänä onnellisia päästessämme ensimmäiseen Buffalossa pidettyyn konventtiimme tienraivaajina. Joulukuussa tuli Seuralta kirje, mikä kehotti meitä rupeamaan erikoistienraivaajiksi. Me otimme kutsun vastaan, ja lopulta tuli määräyksemme. Meidän piti mennä erään pariskunnan sijaan, joka kutsuttiin Gileadiin Washingtonista, Iowassa. Kun olimme olleet Chicagossa, niin tämä 5 000:n asukkaan kaupunki Iowassa näytti meistä kauhean pieneltä, vastakohtaisuus oli valtava. Oli maaliskuu vuonna 1945. Olimme saapuneet kaatosateessa, meillä ei ollut mitään hyvää tahtovien ihmisten nimiä eikä mitään muuta paikkaa, mihin olisimme menneet, kuin hotelli. Mutta seuraava päivä oli aurinkoinen, ja me olimme löytäneet ennen iltaa asuinpaikankin. Olimme vihdoinkin valmiit aloittamaan ensimmäisen erikoistehtävämme.
Me emme muodostaneet seurakuntaa emmekä löytäneet paljon kiinnostustakaan. Erikoistienraivaajat olivat työskennelleet siellä ennenkin vähäisin tuloksin. Mutta tuo Gileadiin mennyt pariskunta oli käynyt kaksi kuukautta ennen lähtöään erään naisen luona, joka otti kirjasen. Hän oli tullut totuuteen ja seurasi nyt meitä ovelta ovelle sekä tutki Vartiotornia kanssamme sunnuntaisin. Vaikka meillä ei ollutkaan seurakuntaa, niin me yritimme ylläpitää seurakunnan ohjelmaa ja arvostimme yhä enemmän sitä, miten tärkeätä osaa se näyttelee kristityn elämässä.
Me menimme elokuussa 1945 suuremmalle alueelle Ottumwaan, Iowaan. Iloitsimme saadessamme liittyä tässä 40 000 asukkaan kaupungissa jälleen seurakunnan yhteyteen. Washingtonissa oleva sisar kirjoitti meille kuukausi sen jälkeen kun olimme saapuneet tänne, että yksi hänen huoltoonsa jätetyistä hyvää tahtovista oli nyt totuudessa. Voimme tuskin uskoa sitä, mutta he molemmat tulivat muutamia viikkoja myöhemmin viettämään päivän kanssamme työssä Ottumwassa.
Nyt lähestyivät Gilead-päivämme – kahdeksannen kurssin piti alkaa Clevelandin konventin jälkeen 1946, missä konventissa olimme. Miten ilahduttavaa olikaan olla tällä ensimmäisellä kansainvälisellä kurssilla – kuulla paljon Intiasta, Afrikasta, Suomesta, Irlannista ja muista maista! Kun eräänä iltana kerrottiin kokemuksia, niin muuan suomalainen veli jutteli sellaisen veljen elämyksistä, joka oli joutunut todellisuudessa teloitusjoukkueen eteen vankileirillä. Hän näytti sitten sen veljen, joka oli meidän opiskelijatoverimme. Toinen suurenmoinen hetki oli se ilta, jolloin ulkomaiset veljet saivat määräyksensä Kiinaan, Afrikkaan, Filippiineille, Fidjisaarille, Maltaan – mainitakseni vain muutamia paikkoja, joihin heidän piti kohta lähteä. Jokainen puhui yhtaikaa, ja käytävät kaikuivat naurusta. Loput meistä ikävöivät myöskin saavansa määräyksensä. Lopettajaispäivä tuli vihdoinkin, ja kukin lähti ihmetellen, milloin tapaisimme jälleen.
Meidän kolmiapilamme oli nyt laajentunut: neljä meistä määrättiin työskentelemään erään New Yorkin kaupungin seurakunnan yhteydessä. Kuukaudet kuluivat, ja kohokohtana oli elokuussa matka yli mantereen Los Angelesin konventtiin. Olimme tuskin ryhtyneet työhömme New Yorkissa, kun meidät kutsuttiin Philadelphiaan suorittamaan konventin valmisteluja kahden kuukauden ajan. Me saimme siellä ollessamme määräyksen ulkomaille. Kiihkeästi revimme kirjekuoren jonkun huomauttaessa, että me menemme luultavasti Chileen – se oli kauimpana. Ja totta totisesti se olikin Chile!
Kun olimme laivassa matkalla seitsemäntoista päivää, niin saavuimme Valparaisoon, ensimmäiseen päämääräämme. Tämä poikkeuksellinen kaupunki, Chilen toiseksi suurin, on rakennettu neljällekymmenelle kukkulalle, joilla jokaisella on nimensä. Saapuessamme sinne siellä oli yksi seurakunta, joka oli hyvin pieni. Usein oli kokouksessa vain yksi muu henkilö lähetystyöntekijöitten lisäksi. Suurena pulmanamme oli ensimmäisenä vuonna kieli. Kun olimme esittäneet valmistamamme lyhyen todistuksen ja pysähtyneet, niin ovenavaaja alkoi puhua hirvittävällä nopeudella, niinkuin meistä tuntui, käyttäen meidän mielestämme kilometrin pituisia sanoja. Mutta vähitellen me aloimme käsittää sanoja ja käyttää niitä itsekin. Jokainen oli ihmeen kärsivällinen kanssamme. Minä ihmettelin, miten he voivat olla nauramatta meidän muutamille hullunkurisille erehdyksillemme, ja kuitenkin he oikaisivat meitä vilpittömin kasvoin. Sitten he nauroivat useita kuukausia myöhemmin kanssamme kertoessaan, kuinka he tuskin ymmärsivät mitään siitä, mitä me olimme sanoneet alussa. Jotkut niistä ihmisistä, joiden luona kävimme ensimmäisenä vuonna, ovat nyt julistajia.
Veli Knorrin käynti Chilessä maaliskuussa 1949 ja meidän ihmeellinen Santiagon-konventtimme, missä oli silloin läsnä 450 henkeä, ovat ihastuttavia muistoja. Kun hän tuli viisi vuotta myöhemmin, niin oli läsnäolijoita toista tuhatta. Kun tulimme Chileen, oli julistajia keskimäärin 200. Tänä vuonna sivuutimme 1 200:n tavoitteen. Edistyminen näyttää toisinaan hitaalta, kun sitä katselee päivästä päivään, mutta kun katsomme taaksemme jääneitä vuosia, niin tulokset innoittavat meitä.
Meidät määrättiin tammikuussa 1950 Chilen pääkaupunkiin Santiagoon. Kuusi kuukautta myöhemmin oli kuusitoista meistä matkalla Yankee Stadiumin konventtiin. Sanoinkuvaamattoman iloisina siellä olostamme ja siitä, että saimme uusia välineitä käytettäväksemme palveluksessa, me aloitimme jälleen työmme palattuamme. Meidän seurakuntamme kasvoi seuraavien kolmen vuoden kuluessa. Oli rohkaisevaa nähdä, miten monet julistajat kypsyivät. Mutta oli pettymyksiäkin, kun tutkijat kestivät jonkin aikaa ja sitten jäivät pois. Totuuden rakkaus ei ole monille täällä kyllin voimakas, jotta se muuttaisi heidän henkilökohtaisen elämänsä. Moraaliset mittapuut eivät ole kovin korkeat, ja synnynnäinen taipumus on vaeltaa huolettomasti läpi elämän. Mutta tästä huolimatta on niitä, jotka antavat totuuden tulla ensimmäiseksi elämässään. Tällaisten auttaminen on onnellinen etu.
Yankee Stadium 1953 – niin, me menimme sinne vuokratulla lentokoneella. Konventin kohokohta kaikille chileläisille läheteille oli, kun ensimmäinen chileläinen lähetystyöntekijä sai siellä oppiarvonsa. Eräs lähetystyöntekijä oli tavannut hänet Chilessä ensimmäisinä kuukausinaan. Me olimme onnellisia myöskin saadessamme puhua jälleen Yankee Stadiumilla kurssitovereittemme kanssa, jotka palvelivat eri osissa maailmaa, ja kuulla heidän työstään. Oli aivan ilmeistä, että kukin piti saamaansa työmääräystä parhaana. Me olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että me emme haluaisi palata ensimmäiseen tienraivauspaikkaamme.
Kun tulin takaisin Chileen, niin tein uusintakäynnin erään Vartiotornin tilaajan luo. Hän sanoi minulle lainanneensa lehdet kiinnostuneelle ystävälle. Käydessäni tämän ystävän luona havaitsin, että hän oli omaksunut suuren osan totuutta. Aloimme tutkia, ja hän seurasi muutamien kuukausien jälkeen mukanani palvelukseen ja meni kasteelle seuraavassa konventissa. Toinen tutkija, joka oli alkanut kulkea kanssani ovelta ovelle, pyysi minua seuraamaan mukanaan erään ystävän luo, jolle hän oli todistanut. Me jätimme kolmen kirjan ja Raamatun yhdistelmän ja saimme Vartiotornin tilauksen ensimmäisellä käynnillä, ja seuraavalla viikolla alkoi tutkistelu. Hän on nyt valmis tulemaan kanssamme palvelukseen.
Valtakunnan palvelus on ainoa toiminta, mitä kannattaa suorittaa, ja antaa suurimman onnen ja lohdutuksen, ei ainoastaan toisille, vaan meillekin. Tämä kävi äskettäin selväksi minulle, kun sisareni, jonka kanssa olin ollut kymmenen vuotta tienraivaajana, surmattiin äkkiä vain muutamia kuukausia sen jälkeen, kun hän oli mennyt Afrikkaan solmiakseen avioliiton toisen lähetystyöntekijän kanssa ja jatkaakseen siellä kokoajanpalvelusta. Mikään ei totisesti vahvistanut minua silloin niin kuin päivieni täyttäminen palveluksella suorittaen elämäntehtävääni, vieden tulevan loistoisan uuden maailman lohduttavaa uutista lampaille. Kun katselen taaksepäin kahtatoista tienraivausvuottani, niin huomaan, että ne ovat tosiaan olleet elämäni rikkaimmat vuodet. Katselen iloisena eteenpäin seuraavien kahdentoista vuoden aikana sekä niiden jälkeen tuleviin lukemattomiin toisiin etuihin.