Saarnaaminen talosta taloon on tehokkainta
NYKYAIKAISELLA ihmisellä on eri keinoja käytettävänään koettaessaan saada toisia ajattelemaan sillä tavalla kuin hän. On radio, televisio ja painettu sana. Mutta tehokkuudessa ei mitään voida verrata siihen menetelmään, mitä Jehovan todistajat ovat käyttäneet monta, monta vuotta ja mikä on talosta taloon käyminen.
Nykyiset Jehovan todistajat eivät vaadi kunniaa tämän tavan käytöstä, sillä se ei ole saanut alkuaan heistä. He vain noudattavat apostolien yli tuhat yhdeksänsataa vuotta sitten antamaa esimerkkiä. Me luemme, että ”he jatkoivat joka päivä . . . hyvän uutisen opettamista ja julistamista temppelissä ja talosta taloon”. Apostoli Paavali käytti samaa menettelyä: ”Minä en empinyt kertoa teille kaikkea, mikä oli hyödyllistä, enkä opettaa teitä julkisesti ja talosta taloon.” – Apt. 5:42; 20:20, Um.
Mutta kristikunnan papit ovat olleet kauan sidottuja saarnastuoliin ja menneet ihmisten koteihin ainoastaan radion ja television välityksellä. He eivät ole ainoastaan halveksineet talosta taloon suoritettavaa todistamista, vaan ovat olleet kerran toisensa jälkeen aiheuttamassa todistajien kiinniottamisen siksi, että nämä saarnaavat talosta taloon. Tämä on aikaansaanut todistajille paljon ajanhukkaa ja on vetänyt heidät kalliisiin oikeustaisteluihin. Mutta oikeusistuimet ovat lopulta monissa maissa, kuten esim. Yhdysvaltojen korkein oikeus, päättäneet toistamiseen, että saarnaaminen talosta taloon ei ole kaupallista myymistä, vaan ansaitsee saman kunnioituksen, mitä osoitetaan lavalta tai saarnastuolista suoritetulle saarnaamiselle.
Mitä me nyt havaitsemme kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kristikunnan johtavat puhemiehet tulevat puolustamaan talosta taloon saarnaamista!
Eräs tällainen on katolinen pappi John A. O’Brien, joka kirjoittaa lehdessä Our Sunday Visitor helmikuun 3. pnä 1957. Otsikolla ”Apostoli Paavali – talosta taloon kulkeva kauppias” varustetussa kirjoituksessa sanoo O’Brien seuraavaa:
”Apostoli Paavali käytti kaikkialla kosketusta ihmisiin voittaakseen sieluja . . . On erityisen merkillepantavaa, että Luukas kertoo kahdesti Apostolien teoissa Paavalin tavasta mennä talosta taloon. Hän teki näin, kun hän ahdisti kristittyjä, ja hän jatkoi sitä, kun hän koetti voittaa käännynnäisiä Kristukselle. Hän painoi tämän menettelytavan opetuslastensa mieleen, ja varhaiskristityt käyttivät sitä laajalti yrittäessään innokkaasti levittää uskoa. . . .
”Miten on käynyt tälle tavalle levittää talosta taloon uskoa, mikä menettely auttoi Paavalia voittamaan lukuisia käännynnäisiä kaikilta elämänaloilta ja kaikista helmoista ja kansoista? On outoa ja katkeraa kohtalonivaa, että se on jäänyt käyttämättä katolilaisten keskuudessa ja että lahkot, erityisesti äärimmäiset, ovat omaksuneet sen innokkaasti. . . .
”Lahko, joka on käyttänyt talosta taloon omaksuttua menetelmää järjestelmällisimmin, on Jehovan todistajat. On tuskin missään maaseutualueella, kylässä, kauppalassa tai kaupungissa sitä kotia, missä tämän oudon lahkon lähetit eivät olisi vierailleet vähintään kerran. Entä seuraus? He ovat saavuttaneet ylivoimaisesti suurimman kasvun.”
O’Brien ottaa sitten lainauksen lehdestä The New Yorker: ”Samalla kun muut Yhdysvaltain uskontokunnat ovat merkinneet kirjoihinsa 75 prosentin kasvun yhteisjäsenmäärässään viimeisen neljännesvuosisadan aikana, niin todistajat ovat hypänneet edelle saavuttaen 2 300 prosentin kasvun eli kolmekymmentä yksi kertaa niin ripeän vauhdin kuin kaikki muut yhteensä.” O’Brien jatkaa sitten:
”Mistä tämä ilmiömäinen kasvu johtuu? Todistajien palavasta lähetysinnosta. . . . perustekniikka, mihin he turvaavat värvätessään jäseniä, on käyminen talosta taloon. He vaativat tätä kaikilta aikuisilta jäseniltään, niin miehiltä kuin naisiltakin. . . . Tuhannet todistajat käyttävät useita iltoja viikossa perheitten opettamiseen heidän omissa kodeissaan. Heidän johtajansa sanovat heille, että he ovat evankeliuminpalvelijoita ja heidän täytyy antaa todistusta opettamalla noviiseja [uusia]. Siksi he kerskuvat siitä, että heillä on suurempi evankeliuminpalvelijoitten määrä kuin lahkoilla, joiden jäsenmäärä on monta kertaa suurempi kuin heidän.
”Todistajat eivät valitse ainoastaan muutamia, jotka herättävät todennäköisiä toiveita, ja käy heidän luonaan. He käyvät ovelta ovelle, jokaisessa kodissa, pappienkin. . . . Siten on kiihkokatolisen Quebecin provinssissa tuskin kotia, jonka ovikelloa todistaja ei olisi soittanut.”
Mutta eivät ainoastaan katoliset puhemiehet herää arvostamaan talosta taloon suoritettavaa saarnaamista, vaan myöskin protestantit. Niinpä Parade, erään laajalleleviävän yhdysvaltalaisen sunnuntailehden liite, kertoi heinäkuun 8. p:n numerossaan 1956 nuorista metodisteista, jotka käyvät South Norwalkissa, Connecticutissa, talosta taloon yrittäen innostaa muita nuoria uskontoon.
Mutta kaikkein silmiinpistävin on kumminkin evankelista Billy Grahamin todistus, mikä oli The Christian Centuryn helmikuun 27. pnä 1957 julkaisemassa erään papin kirjeessä. Hän selitti Grahamin rynnistyksen tarkoittamia tuloksia Buffalossa (N.Y.) ja osoitti, että 600:sta Kristukselle lupautuneesta ainoastaan 30 ei kuulunut mihinkään katoliseen eikä protestanttiseen uskontokuntaan. Hän jatkoi: ”Ristiretken kokonaiskustannukset nousevat noin 1 400 000:een markkaan. Tähän ei sisälly se summa, mikä annettiin Billy Grahamin ristiretkeläisjoukolle paikalliskulujen lisäksi. Panee ihmettelemään, onko tämä todellisuudessa tehokasta evankeliointia. Billy Grahamin kunniaksi voidaan laskea se, että hän myönsi pappien kokouksessa vierailuevankelioinnin olevan tehokkaampaa kuin hänen evankelioimistapansa.”
Huomaa, ”vierailuevankeliointi”, so. talosta taloon saarnaaminen, on tehokkaampaa kuin Billy Grahamin menettelytapa. Raamatullinen tapa saarnata talosta taloon tunnustetaan tehokkaimmaksi tavaksi saarnata uskontoa. Maallikkojenkin täytyy O’Brienin mukaan käyttää apostoli Paavalin menettelytapaa. Mutta miten olisi, jos katoliset papit antaisivat esimerkin niinkuin Paavali antoi? Olisiko sen odottaminen liian paljon?