Mikä asema uskonnolla tulisi olla elämässä?
Uskonto on hyvin monille ihmisille nykyään pelkästään heidän omien pyrkimystensä toteuttamiskeino. Jumalan Sana osoittaa selvästi, mikä osa uskonnolla pitäisi olla elämässä.
MILLONKAAN aikaisemmin ei uskonnosta ole puhuttu niin paljon kuin nykyään esimerkiksi sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat on. Mutta on paradoksaalista, että uskonto ei ole kuitenkaan koskaan vaikuttanut vähemmän politiikkaan ja liike-elämään. Kuten usein tapahtuu, paljouden lisääntymistä seuraa laadun huononeminen. Miksi? Koska ei ymmärretä, mikä osa uskonnolla pitäisi olla elämässä.
Tämän asiaintilan Yhdysvalloissa todistaa kirjoitus, mikä oli Los Angelesissa, Kaliforniassa, ilmestyvässä lehdessä Sunday Examiner, helmikuun 9. päivänä 1958 aiheesta ”Kuinka monet amerikkalaiset uskovat TODELLA Jumalaan?” Se sanoi, että ”95 prosenttia sanoo uskovansa, mutta”, ja sitten se jatkoi tämän ”mutta”-sanan erittelemistä.
”Eräässä tiedustelussa sanoi neljäsosa kaikista aikuisista amerikkalaisista, joilta kysyttiin, uskovansa Raamatun olevan Jumalan ilmaisema Sana”, mutta 53 prosenttia heistä ei voinut mainita edes yhtä neljästä evankeliumista.
”Toinen tutkimus osoitti, että kahdeksan prosenttia amerikkalaisista väitti uskovansa, että Kristus on Jumala. Mutta kun kolmeakymmentä huomattavaa amerikkalaista pyydettiin arvioimaan sata merkityksellisintä tapahtumaa historiassa, niin Kristuksen syntymä tuli neljänneksitoista liitettynä röntgensäteiden keksimiseen ja Wright-veljesten ensimmäiseen lentokoneella suorittamaan lentoon.”
Examiner sanoi myöskin katolisen papin Fichterin suorittaneen tutkimuksen 10 964 katolilaisen keskuudessa tyypillisessä New Orleansin hiippakunnassa. Hän havaitsi tuosta määrästä 4 216, jotka ”olivat ’horrostilassa’ kaikkiin käytännöllisiin tarkoituksiin nähden. He eivät käyneet kirkossa eivätkä lahjoittaneet rahaa eivätkä lähettäneet lapsiaan uskonnollisille kursseille.”
”Lopuksi suoritettiin luultavasti merkitsevin mielipidetutkimus, missä amerikkalaisilta kysyttiin ensiksi, pitivätkö he uskontoa ’hyvin tärkeänä’. Suuri enemmistö sanoi sen olevan. Heiltä kysyttiin sitten: ’Sanoisitteko Te, että Teidän uskonnollisilla vakaumuksillanne on jotain vaikutusta Teidän käsityksiinne politiikasta tai liike-elämästä?’ Viisikymmentä neljä prosenttia sanoi ’en’.”
New York Times kertoi lokakuun 14. päivänä 1957 edellä olevan mukaisesti metodistipiispan Richard C. Rainesin valittaneen, kuinka kasvavassa määrässä pidetään Jumalaa vain ”jonain ylimääräisenä”. ”Tosi uskonnossa”, hän painotti, ”Jumala päättää ja ihminen etsii Jumalan tahtoa ja noudattaa sitä.” Ja Christian Century kertoi helmikuun 12. päivänä 1958 episkopaalisen piispan Albert R. Stuartin Georgiasta sanoneen, että amerikkalaisilta puuttuu kutsumuksen ja vakaumuksen tunne uskontoonsa nähden.
YKSINOMAINEN ANTAUMUS
Sana ”uskonto” merkitsee kirjaimellisimmassa ja yksinkertaisimmassa muodossaan palvontajärjestelmää eli -muotoa, palveluksen antamista Jumaluudelle. Jumalan Sanan mukaan tosi uskonto, kristillinen uskonto, ei ole ylimääräinen, pelkkä satunnainen asia, ikään kuin se olisi vain keino päämäärään pääsemiseksi. Se on ja sen täytyy olla meille tavoite, itse päämäärä, päätarkoitus elämässä. Sen täytyy olla ohjaava, pakottava, vaikuttava voima, vallitseva tekijä elämässämme. Kysymyksessä on tosiaan se, että Jumala päättää ja me toteutamme Jumalan tahdon seurauksista välittämättä. Se on totisesti kutsumus, elämäntie, mikä perustuu tietoon ja uskoon, järkeen ja vakaumukseen; se on totuuden ja vanhurskauden rakkautta.
Jumala sanoi israelilaisille: ”Minä, sinun Jumalasi Jehova, olen yksinomaista antaumusta vaativa Jumala.” Ja taas: ”Sinun täytyy rakastaa Jumalaasi Jehovaa koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja koko elinvoimastasi.” Hänen palvontansa täytyy olla jakamatonta. Hän ei varoittanut siitä syystä kansaansa ainoastaan pakanajumalien palvomisesta, vaan myöskin siitä, että se ei antaisi aineellisen menestyksen saada sitä unohtamaan häntä. – 2. Moos. 20:1, 5; 5. Moos. 6:5; 8:10–14.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika, painotti samaa: ”Etsikää siis jatkuvasti ensin valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan.” ”Jolla on suurempi kiintymys isään tai äitiin kuin minuun, se ei ole sovelias minulle.” ”Jos joku haluaa tulla minun perässäni, niin kieltäköön hän itsensä ja ottakoon kidutuspaalunsa ja seuratkoon minua jatkuvasti.” – Matt. 6:33; 10:37; 16:24, Um.
Ja Jeesus valaisi omalla menettelyllään, mitä hän opetti. Hän antautui Jumalan määräämänä aikana tekemään Jumalan tahdon, Johannes kastoi hänet Jordanissa julkiseksi todistukseksi siitä, minkä jälkeen hän sai Jumalan pyhän hengen. Hän ei työskennellyt siitä lähtien enää puusepänammatissaan, eikä hän valinnut mitään itseään miellyttävää elämänuraa. Ei, vaan hän suoritti siitä pitäen Jumalan tahtoa, mitä varten hän oli tullut maan päälle: ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut, että minä todistaisin totuuden puolesta.” – Joh. 18:37.
Hänen apostolinsa ja varhaiset opetuslapsensa noudattivat hänen esimerkkiään. Pietari, Andreas, Jaakob ja Johannes jättivät kalastusammattinsa liittyäkseen Jeesuksen mukana hänen palvelukseensa, ja Matteus jätti asemansa verojen kokoojana. Pietari voi sen tähden hyvin sanoa: ”Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua.” Samoin jätti Paavali kunnioitetun asemansa fariseuksena. – Mark. 10:28.
Sitä vallitsevaa osaa, mikä uskonnolla pitäisi olla elämässä, valaisee edelleen se, että Paavali vertaa kristittyä sotilaaseen: ”Ei kukaan sotilaana palveleva sekaannu elämän kaupallisiin toimiin, jotta hän saisi sen hyväksynnän, joka pestasi hänet sotilaaksi.” – 2. Tim. 2:4, Um.
OSA-AJAN PALVELUS ON MAHDOLLINEN
Jokaisen kristityn ei täydy kirjaimellisesti jättää taakseen kaikkea, niin kuin Jeesus ja hänen apostolinsa tekivät. Jumalan tahto kristityn suhteen on myöskin, että hän ”hankkii sitä, mikä on oikein kaikkien ihmisten silmissä” ja ”pitää huolta niistä, jotka ovat hänen omiaan”. Sen laiminlyöminen merkitsisi sitä, että ”hän on hylännyt uskon ja on pahempi kuin henkilö, jolla ei ole uskoa”. Näiden käskyjen totteleminen saattaa rajoittaa saarnaamistoimintoja, mutta kristitty ei sekaannu tahallaan kaupallisiin eikä muihin hankkeisiin omanvoitonpyynnöstä. Kaikki muu toiminta tapahtuu pelkästään ikään kuin palveluskulujen maksamiseksi. – Room. 12:17; 1. Tim. 5:8, Um.
Ohimennen sanoen mainittakoon, että sama koskee harrastuksiakin. Kristitty ei ota mitään harrastusta niin vakavasti, että hänestä tulisi sen orja. Hän antautuu siihen vain siinä määrin, että se auttaa virkistymistarkoituksessa.
Vilpittömän valistuneen kristityn tapaus on siis nimikristityn suora vastakohta. Sen sijaan että hän käyttäisi uskontoaan hyödyttämään jotain muuta päämäärää, hän panee kaiken muun elämässä uskontonsa päämäärien palvelukseen, ja mikä ei siihen sovellu, hän hylkää sen. Työnantajat havaitsevat muuttumattomasti kristityn olevan luotettava ja suorituskykyinen, olkoonpa hän sitten afrikkalainen kuparin kaivaja tai amerikkalainen yksityissihteeri. Toisinaan työnantaja valittaa kuitenkin. Mistä syystä? Siitä, että Jehovan kristityllä todistajalla ei ole halua päästä eteenpäin maailmassa, hän ei kilpaile työtoveriensa kanssa tuottoisimmista asemista. Työnantaja ei käsitä, että kristityn vallitsevana piirteenä elämässä ei ole rikkaus, maine, arvo eikä valta, vaan uskonto, Jumalan tahdon tekeminen. Tuo työ on hänelle lopultakin hänen ammattinsa; hänen kutsumuksensa on kristillinen palvelus.
Kristillinen palvelus tulee erittäin hyvistä syistä ensimmäiseksi. Sillä tuotetaan asiaan kuuluvaa kunniaa Luojalle, Jehova Jumalalle, antamalla todistusta hänen nimestään, ja sen avulla poistetaan se pilkka ja häpeä, mitä itsekkäät ihmiset ovat kasanneet Jehovan nimelle. Palveluksen avulla osoitetaan edelleen pelastustie hyvää tahtoville ihmisille, niin että he voivat paeta uhkaavalta Harmagedonin tuholta. Kristityt palvelijat varoittavat myöskin jumalattomia, jotta he olisivat täysin vastuunalaisia sekä tietäisivät syyn tuhoonsa. Ja lopuksi henkilö, joka ryhtyy kristilliseen palvelukseen, varmistaa itselleen pelastuksen niin kuin Paavali osoittaa: ”Sillä sydämellä uskotaan vanhurskaudeksi, mutta suulla annetaan julkinen julistus pelastukseksi.” – Room. 10:10, Um.
Täyttääkseen tämän velvoituksen oikein tällä tavalla kristityn täytyy varhaisten berealaisten tavalla ”huolellisesti tutkia Kirjoituksia joka päivä”. Hänen täytyy totella käskyä: ”Tee äärimmäisesi osoittautuaksesi hyväksytyksi Jumalalle, työmieheksi, jolla ei ole mitään hävettävää, joka käsittelee totuuden sanaa oikein.” Hänen täytyy osoittaa ymmärtävänsä, että ”koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen opetukseksi, nuhteluksi, asian asettamiseksi kohdalleen, kuritukseksi vanhurskaudessa, jotta Jumalan ihminen olisi täysin pätevä, täydelleen varustettu jokaiseen hyvään työhön”. – Apt. 17:11; 2. Tim. 2:15; 3:16, 17, Um.
Kristityn täytyy Raamatun tutkimisen apuneuvojen välityksellä suoritetun yksityisen Raamatun tutkimisen lisäksi noudattaa käskyä: ”Antakaamme arvoa toisillemme kannustaaksemme rakkauteen ja oikeisiin töihin, unohtamatta yhteen kokoontumistamme, niin kuin eräillä on tapana, vaan kehottaen toisiamme sitä enemmän, kun näette sen päivän lähestyvän.” Se merkitsee sitä, että hänen täytyy käydä seurakunnan kokouksissa, joita on viisi joka viikko Jehovan kristillisille todistajille. Kristitty kasvaa sellaisten kokousten avulla tiedossa, uskossa, ymmärryksessä ja rakkaudessa varustaen itseään edelleen palvelukseensa. Ja koska kaikki tällainen henkilökohtainen tutkiminen ja toisten seurassa oleminen vie aikaa, niin hänen täytyy ottaa varteen neuvo, mikä käskee ”ostamaan sopivaa aikaa itsellenne, koska päivät ovat jumalattomat”, pannen aina ensimmäiset asiat ensimmäisiksi. – Hepr. 10:24, 25; Ef. 5:16, Um.
UUSI HENKILÖLLISYYS
Papit saattavat puhua kristillisestä uskonnosta Jumalan tahdon tekemisenä, kutsumuksena ja syvään vakaumukseen perustuvana, mutta tosiasioista käy ilmi, että he eivät ole selittäneet laumoilleen, kuinka kristittynä oleminen merkitsee evankeliumin saarnaamisen elämäntehtäväkseen ottamista niin kuin Jeesus Kristus teki. Ja se tosiasia, että tunnottomat etuilijat, turmeltuneet poliitikot, haureuden harjoittajat, avionrikkojat, jopa ilkeämieliset kiristäjät voivat olla kirkon arvossapidettyjä jäseniä, osoittaa, miten surullisen huonosti papit ymmärtävät sitä osaa, mitä uskonnon pitäisi näytellä totuuden periaatteitten ja vanhurskauden ollessa kyseessä.
Apostoli Paavali varoittaa siitä syystä: ”Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, . . . eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, . . . eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.” Niiden, jotka haluavat olla kristittyjä, täytyy lakata ”muodostumasta tämän asiainjärjestelmän mukaan ja [muuttua] sen sijaan uudistamalla [mielensä], jotta [voisivat] varmistautua Jumalan hyvästä ja otollisesta ja täydellisestä tahdosta”. Eikä kristittyjen keskuudessa ”ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus”. Kristittyjen täytyy olla periaatteen eikä ulkopuolisen vaikutteen eikä itsekkäitten taipumusten ohjaamia; heidän käyttäytymisensä täytyy olla Jumalan – ei heidän oman eikä toisten Jumalaa vastaan olevien – tahdon määräämä. Mitkään rakkaudettomat rotu-, kansallis- tai yhteiskunnalliset ennakkoluulot eivät saa pilata heidän ykseyttään. – 1. Kor. 6:9, 10; Room. 12:2, Um; Kol. 3:11.
Uskonnon vallitseva osuus vaikuttaa kaikkiin suhteisiimme, niin kuin Paavali jatkaa sanoen: ”Kaikki, minkä teette sanalla tai työllä, kaikki tehkää Herran Jeesuksen nimessä, . . . Vaimot, olkaa miehillenne alamaiset, niinkuin sopii Herrassa. Miehet, rakastakaa vaimojanne, älkääkä olko heitä kohtaan katkerat. Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset kaikessa, sillä se on otollista Herrassa. Isät, älkää kiihottako lapsianne, etteivät he kävisi aroiksi. Palvelijat, olkaa . . . kuuliaiset, . . . Isännät, tehkää palvelijoillenne, mitä oikeus . . . vaatii.” Ja mitä muita inhimillisiä suhteita lieneekin, niin niiden täytyy olla tämän kuninkaallisen säännön hallitsemat: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”, ja sen kultaisen säännön määräämät, että ”mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille”. – Kol. 3:17–4:1; Matt. 22:39; 7:12.
Mikä auttaa meitä toteuttamaan uskonnon osan elämässämme? Erityisesti usko, toivo ja rakkaus. Usko, minkä Jumala palkitsee niille, jotka palvelevat häntä. Rakkaus häneen kaikesta sydämestämme, mielestämme ja voimastamme. Ja toivo hänen uudesta vanhurskaasta maailmastaan, missä ei ole enää kuolemaa, murhetta eikä itkua ja missä Jehovaa koskeva totuus täyttää maan niin kuin vesi meren pohjan. – Jes. 11:9; Matt. 22:37; 1. Kor. 13:13; 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:4.
Jumalan Sanan mukaan pitäisi oikean uskonnon näytellä siis vallitsevaa osaa elämässämme. Sen olisi oltava vaikuttava voima; sen täytyisi antaa elämäämme tarkoitus ja suunta ja tehdä se täysipitoisemmaksi, rikkaammaksi ja todella onnelliseksi. Sen pitäisi auttaa meitä palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistämme parhaimmalla tavalla. Kun teemme siten, niin voimme olla varmoja iankaikkisesta elämästä Jumalan uudessa maailmassa. Ettei edellä sanottu ole vain johdonmukaista ja raamatullista, vaan myöskin käytännöllistä, sen todisti huomattavalla tavalla Jehovan kristillisten todistajien esimerkki, minkä he antoivat Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa vuonna 1958 Yankee-stadionilla ja Poolokentällä New Yorkin kaupungissa.