”Ruoki minun pieniä lampaitani”

SILLÄ, jolla on kristillisessä seurakunnassa valvontavalta, on samanlainen vastuu kuin paimenella. Se, mitä Jeesus sanoi Pietarille, soveltuu kaikkiin valvojiin: ”Ruoki minun pieniä lampaitani.” (Joh. 21:17, Um) Tämä merkitsee sitä, että valvojan täytyy huolehtia siitä, että seurakuntaa ruokitaan hengellisesti, että se palvoo Luojaa raamatullisella tavalla ja että se noudattaa menettelyä, mikä saa Jumalan hyväksymyksen.

Lampaat eivät kuulu valvojalle. Hän on ainoastaan lauman huoltaja. Hänen velvollisuutensa sellaisena on pitää lampaista rakkaudellista huolta ja tehdä kaikkensa vahvistaakseen lauman uskoa ja rakkautta sen taivaallisiin omistajiin.

Mutta mitä seurakunnan on tehtävä, kun sen hengellinen paimen ei ole ainoastaan hämmentynyt ja epätietoinen vakaumuksestaan, vaan kun hän myöskin laiminlyö Raamatun totuuksien opettamisen ja kun häneltä voi puuttua uskoakin? Tämä ei ole lainkaan poikkeuksellinen pulma kristikunnan uskonnollisten seurakuntien keskuudessa. Esimerkiksi Washingtonin (D.C.) Kaikkien Sielujen Kirkko sai eräänä sunnuntaina kuulla pastoriltaan lausunnon, mikä osoitti, että hänellä ei ollut kristillistä uskoa. Washington Post and Times Herald kertoi hänen sanoneen, että hän oli ”harkinnut uudelleen asemaansa ja että hänen ’henkilökohtainen vakaumuksensa’ nyt ’teki hänelle mahdottomaksi kristittynä olemisen’.” Lehti jatkoi: ”Mr Stutzmanin syyt kristillisyydestä luopumiseen olivat, että hän oli eri mieltä eräistä Jeesuksen opetuksista eikä halunnut enää jäljitellä hänen elämäänsä.” Se sanoi myöskin: ”Hylätessään kristillisyyden Mr Stutzman liittyi erääseen unitaariseen liikkeeseen, mikä on nykyään erityisesti suosittu [sen] pappien keskuudessa.”

Miten valvoja, joka on kadottanut uskonsa, voi täyttää Raamatun velvoitukset hengellisenä paimenena? Miten hän voi vahvistaa uskoa toisissa, kun häneltä itseltään puuttuu se? Miten hän voi johtaa heitä Jumalan tosi palvonnan tielle ja ylintä Yksinvaltiasta kohtaan osoitettavan tottelevaisuuden tietä? Miten hän voi antaa hengellistä apua seurakunnalle tänä aikana, jolloin sitä tarvitaan erittäin kipeästi?

Me voisimme tehdä samat kysymykset seminaarien oppilaille, jotka opiskelevat papeiksi. Monet heistä ovat epävarmoja sen suhteen, mitä he uskovat. New York Times sanoi heistä kirjoituksessa, mikä ilmestyi sen aikakauslehtiä käsittelevässä osastossa marraskuun 30. päivänä 1958, että seminaarien oppilaat ovat ”epäileviä, mutta toivovat löytävänsä uskon kokemuksen kautta ja tarkoituksen tajun palveluksen avulla. . . . He epäilevät – ristiriitaisesti kylläkin – jossain määrin Jumalan kutsua ja oman kristillisen vakaumuksensa voimaa”. Kirjoitus lainaa erään opiskelijan sanovan: ”’Minä en ole todellisuudessa kristitty, sillä minä en tosiaankaan voi antautua kristilliseen uskoon’, on ajatus, mikä risteilee mielessäni. Voinko minä toivoa ymmärtäväni kristillistä uskoa, kun minä epäilen, saatanko minä antautua siihen?”

Tällaista epävarmuutta ei ollut ensimmäisen vuosisadan kristittyjen keskuudessa. He eivät etsineet uskoa kokemuksesta, vaan Kirjoitusten tutkimisesta. Kenellekään näin heikossa hengellisessä tilassa olevalle ei olisi annettu vastuuasemaa valvojana kristillisessä seurakunnassa. Kuitenkin ovat tällaisia ne, jotka uskonnollisen kristikunnan seurakunnat saavat hengellisiksi paimenikseen.

Raamatun kannalta katsoen on vaikea nähdä, miten epäileviä ja epävarmoja jumaluusopin tutkijoita, joilta puuttuu voimaa kristilliseen vakaumukseen, voidaan pitää hyvinä ja kykenevinä ehdokkaina hengellisiksi paimeniksi. Henry P. Van Dusen, New Yorkin Union Theological Seminarystä, lausui: ”Monet heistä näyttävät olevan vailla iloa, ja haluaisimpa saada selville, tietävätkö he todellisuudessa, mitä onnellisena oleminen merkitsee. . . . He ovat kuitenkin yhteensä kyvykkäin, hienoin, syvällisimmin vakava ja pyhittäytynein ehdokaspolvi kristilliseen palvelukseen, mitä kukaan meistä on tuntenut.”

Onnellisuus liittyy erottamattomasti kristilliseen palvelukseen. Tiedon saamisessa Jumalan päätöksistä on onnea, ja lammasten ruokkimisessa antamalla tätä tietoa toisille on onnea. Evankeliumihan merkitseekin hyvää uutista, Jumalan valtakunnan ja sen Kuninkaan hyvää uutista. Eikö hyvä uutinen ole onnellisuuden syy? Eikö tiedon saamiseen siitä, että Jumalan valtakunta hävittää ne jumalattomat voimat, mitkä nyt hallitsevat maata, ja tuo vanhurskaan uuden rauhan ja elämän maailman, eikö tämän pitäisi tuoda iloa ihmisen sydämelle? Eikö tällaisen uutisen pitäisi nostaa ihmistä ja antaa hänelle tulevaisuuden toivoa, varsinkin, kun hän saa tietää, että tämä sukupolvi saa elossa nähdä tämän muutoksen?

Miksi seminaarien oppilaitten pitäisi sitten näyttää olevan ilman iloa? Miksi kenestäkään pitäisi tuntua sellaiselta, kuin joku sanoi heistä tuntuneen – he olivat ”järkyttyneitä pohjaan asti”, ”täydelleen eristettyjä” tai ”kintuille lyötyjä”? Miten kenestäkään, joka täyttää Jeesuksen käskyä ”ruoki minun pieniä lampaitani”, voi tuntua tällaiselta?

Mutta mitä seurakunnan on tehtävä, kun sen valvoja on hengellisesti nälkään nääntyvä ja kykenemätön vahvistamaan sen uskoa? On ainoastaan yksi asia tehtävissä, ja se on hengellisen johdon ja opetuksen etsiminen muualta. Tuhannet ihmiset, jotka olivat liittyneet juutalaisuuteen ensimmäisellä vuosisadalla, kääntyivät pois uskonnollisten johtajiensa heille tarjoamista hengellisistä akanoista Kristuksen seuraajien puhumien raamatullisten totuuksien puoleen. He löysivät kristillisestä järjestöstä paimenia, jotka ruokkivat todellisesti Jumalan laumaa.

Samoin kuin oli ensimmäisellä vuosisadalla, niin on nytkin. Suuret joukot hengellisesti nälkää näkeviä ihmisiä kääntyy Jehovan nykyisten todistajien muodostaman uuden maailman yhteiskunnan puoleen. Jehovan todistajat vahvistavat Raamatun tutkistelun apuvälineitten ja ilmaisten Raamatun kotitutkistelujen avulla heidän uskoaan ja lujittavat heidän kristillistä vakaumustaan, kirkastavat heidän tulevaisuudennäkemystään ja avartavat heidän ymmärrystään sen suhteen, miten Jumalaa ja lähimmäisiä tulee palvella. He toteavat Jeesuksen seuraavan lausunnon täyttyvän: ”Onnellisia ovat ne, jotka ovat tietoisia hengellisestä tarpeestaan, koska taivasten valtakunta kuuluu heille. Onnellisia ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, koska heidät ravitaan.” – Matt. 5:3, 6.

Ihminen kokee uuden maailman yhteiskunnassa sen ylenemisen ja onnen, mikä tulee, kun hengellinen nälkä tyydytetään. Hänellä on toivo, hengellinen tyytyväisyys ja halu palvella Jumalaa, koska uuden maailman yhteiskunnan hengelliset paimenet tottelevat Jeesuksen käskyä: ”Ruoki minun pieniä lampaitani.”