Anteliaisuus on todistus viisaudesta
OLI aika, jolloin anteliaisuutta osoitettiin liikesuhteissakin. Se oli aika, jolloin esimerkiksi leipuri antoi kolmetoista pullaa, kun asiakas pyysi kahtatoista, mikä aiheutti sananparren ”leipurin tusina”. Leipuri tiesi, että hänen varallisuutensa ei ollut riippuvainen tuosta ylimääräisestä pullasta, että se teki hänen asiakkaansa onnelliseksi ja että sen antaminen teki hänetkin onnelliseksi. Todennäköisesti hän ei ajatellut lainkaan sen olevan hyvä liikemenetelmä, vaikka se olikin. Hänen anteliaisuutensa oli todistus viisaudesta. Miksi niin?
Siksi, että elämä ilman onnea on tukalaa. Osoittamalla anteliaisuutta pienissäkin asioissa me voimme antaa sekä toisille että itsellemme jonkin verran onnellisuutta ja tehdä elämän nautittavammaksi. Me tarvitsemme toisiamme. Eikö Luoja sanonut ensimmäisestä isästämme: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä”? (1. Moos. 2:18) Mutta ajan henki ja meidän perimämme itsekäs taipumus saattaa meidät jättämään toiset huomioonottamatta ja toimimaan ikään kuin onnellisuutemme olisi riippuvainen kokonaan siitä, että me aina saamme ja kurottelemme enemmän ja enemmän. On aivan päinvastoin: toisille jakeleminen tuottaa onnea ja tekee elämän nautittavaksi.
Näin täytyy yksinkertaisesti olla, sillä vaikka nykyiset olosuhteet näyttävät kieltävän sen, niin maailmankaikkeus on moraalinen. Sen loi oikeudenmukainen, rakkaudellinen ja viisas Jumala, joka teki myöskin sen lait. Jehova Jumala ei olisi muuten onnellinen, sillä kaikki hyvä tulee häneltä, eikä kukaan voi maksaa hänelle takaisin. Näin ollen hän on suurimmassa määrin onnellinen, sillä Jeesuksen sanojen mukaan ”antamisessa on enemmän onnea kuin saamisessa”, ja Jumala antaa varmasti enimmän. – Apt. 20:35, Um; 1. Tim. 1:11.
Koska maailmankaikkeuden loi Jumala, joka on rakkaus, epäitsekkyyden täydellinen ilmaus, niin pitää paikkansa, että itsekkyys on tuhoisa asianomaiselle itselleen. Mitä enemmän me hankimme, sitä enemmän me haluamme ja sitä vähemmän arvostamme sitä, mitä meillä on. Kasvavan varallisuuden mukana tulee lisähuolia, ja mitä enemmän huolia meillä on, sitä vähemmän todennäköistä on, että olisimme onnellisia. Onnellisuus ei ole mahdollinen, jos emme ole tyytyväisiä. Niin kauan kuin pidämme pääpyrkimyksenämme aineellisen omaisuuden hankkimista ja sen kurottelemista, me paljastamme, että olemme tyytymättömiä ja että meillä ei ole riittävästi. Miten voisimme olla tällöin tyytyväisiä? Jos toisaalta toimimme anteliaasti, niin sanomme itse asiassa, että on suurempiarvoisia asioita kuin pelkkä aineellinen omaisuus. Anteliaisuuteen kuuluu myöskin usko ja toivo Jumalan huolenpidosta, siitä, että Hän varaa jokaiselle päivälle leivän. – Matt. 6:11, 19, 32.
Pane merkille eräät sattuvat esimerkit, mitkä on kerrottu Raamatussa hyväksemme. Aabraham oli eräs anteliaista. Kun hänen ja Lootin palvelijat joutuivat riitaan laidunmaista, niin Aabraham olisi joukon johtajana ja vanhempana voinut ottaa mielivaltaisesti parhaan osan itselleen ja antaa Lootin ottaa loput. Mutta niin ei ollut, vaan hän oli antelias. Hän ymmärsi, että rakkaus ja ystävyys merkitsivät paljon enemmän kuin parhaat laidunmaat, ja niin hän sanoi veljenpojalleen: ”Älköön olko riitaa meidän välillämme, minun ja sinun, älköönkä minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, sillä olemmehan veljeksiä. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi?”
Hän antoi Lootin ottaa osansa, ja Loot valikoikin luonnollisesti parhaat laidunmaat, ja Aabraham otti loput. Loukkaantuiko Aabraham siitä? Ei lainkaan. Hänellä oli vielä kylliksi laumoilleen, ja hän säilytti veljenpoikansa ystävyyden ja hyvän tahdon, mikä oli paljon kallisarvoisempi kuin laidunmaat, varsinkin kun otetaan huomioon, että hän oli epäystävällisellä alueella. Oli kuin kohtalon ivaa, että Loot menetti kaiken Sodoman ja Gomorran jumalattomuuden takia, minkä aiheutti osaksi maan rikkaus, jota vastoin Aabraham säilytti omaisuutensa jättääkseen sen jälkeläisilleen. – 1. Moos. 13:8, 9; 19:15–25; 25:5, 6.
Eliaa ja Sarpatin leskeä koskeva tapaus on myös sattuva. Vaikka tällä leskellä oli jauhoja jäljellä ainoastaan yhteen ateriaan itselleen ja pojalleen ja vaikka heidän edessään olikin sitten nälkäkuolema, niin tuo leski noudatti anteliaasti Elian pyyntöä palvellen ensiksi häntä viimeisistä jauhoista paistamallaan leivällä. Ja niin ”jauhot eivät loppuneet ruukusta, eikä öljyä puuttunut astiasta” Elian ennustuksen mukaan koko sen kuivuuden aikana, minkä Jumala lähetti Israelin uskottomuuden takia. – 1. Kun. 17:8–16.
Anteliaisuuden voidaan sanoa todistavan myöskin viisautta siten, että se on melkein poikkeuksetta tarttuvaa. Jeesus sanoi jokapäiväisistä suhteistamme: ”Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, pudistettu ja kukkurainen, annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin.” Samoin kuin jonkun kitsaus pyrkii tekemään meistäkin kitsaita ja huolestuneita sen suhteen, ettei meiltä anastettaisi tai petettäisi, niin epäitsekäs, antelias esimerkkikin on omiaan tekemään meidät anteliaiksi. Kokeile tätä Jeesuksen periaatetta ja katso, kuinka se vaikuttaa! – Luuk. 6:38.
Jos jotkut äärimmäisen itsekkäät ihmiset eivät vastaisikaan samalla tavalla meidän anteliaisuuteemme, niin entä sitten? Menetämmekö me silloin? Emme lainkaan, sillä yhä pitää paikkansa se periaate, että antamisessa on suurempi onni.
Kaikki edelläoleva soveltuu erityisellä tavalla uskonnollisiin eli hengellisiin asioihin. Jehova Jumala on antanut mallin anteliaisuudesta, ja sikäli kuin me tulemme tuntemaan häntä, ymmärtämään hänen päätöksiään ja arvostamaan hänen ominaisuuksiaan, me havaitsemme noudattavamme hänen esimerkkiään olemalla anteliaita. Eikö hän anna sataa ja auringon paistaa sekä jumalattomille että hyville ihmisille? Eikö hän ole ”jokaisen hyvän annin ja jokaisen täydellisen lahjan” Antaja? Totisesti! – Matt. 5:45; Jaak. 1:17.
Antautuneet kristityt ovat sen vuoksi anteliaita aikansa, varojensa ja voimansa käytössä, koska he ymmärtävät, että ”joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää”. – 2. Kor. 9:6.
Oikein on viisas mies kirjoittanut: ”Toinen on antelias ja saa yhä lisää, toinen säästää yli kohtuuden ja vain köyhtyy. Hyväätekeväinen sielu tulee ravituksi, ja joka muita virvoittaa, se itse kostuu.” – Sananl. 11:24, 25.