”Pienimpiäkin yksityiskohtia myöten oikeassa”
Kirjassaan Raamattu on oikeassa Werner Keller mainitsee esimerkin, josta hän sanoo, että se ”näyttää toteen, miten Raamattu on pienimpiäkin yksityiskohtia myöten oikeassa, miten luotettavia sen päivämäärät ja tiedot ovat”. Werner Keller lainaa ensiksi otteen brittiläisen majurin Vivian Gilbertin kirjasta The Romance of the Last Crusade: ”Ensimmäisen maailmansodan aikana Palestiinassa etsi eräs englantilainen prikaatiadjutantti kenraali Allenbyn armeijasta kerran Raamatustaan kynttilänvalossa erästä nimeä. Hänen prikaatinsa oli saanut käskyn ottaa haltuunsa kylän, joka sijaitsi toisella puolen syvää laaksoa kalliovuorella ja oli nimeltään Mikmas. Sana oli hänelle entuudestaan tuttu.
”Lopulta hän löysi sen Ensimmäisen Samuelin kirjan 13. luvusta ja luki sieltä: ’Ja Saul ja hänen poikansa Joonatan ynnä väki, joka oli heidän kanssansa, jäivät Benjaminin Gebaan, mutta filistealaiset olivat leiriytyneet Mikmaaseen.’ Edelleen Raamatussa oli, miten Joonatan ja hänen aseenkantajansa menivät yöllä ’lähelle filistealaisten vartiostoa.’ ’Mutta kummallakin puolen solatietä – – – oli jyrkkä kallionkieleke; toisen nimi oli Booses, toisen Sene’ (1. Sam. 14:4). He kiipesivät rinnettä ylös ja voittivat vartioston ’noin puolen auranalan suuruisella maa-alalla’. Vihollisen osastot heräsivät meteliin, luulivat olevansa Saulin joukkojen saartamina. ’Ja Saulin tähystäjät Benjaminin Gibeassa huomasivat lauman hajoavan ja menevän sinne tänne’ (1. Sam. 14:14, 16).”
Kertoen täsmällisesti kertomuksen loppuosan kirjailija Keller sanoo: ”Saul hyökkäsi koko sotavoimineen ja voitti: . . . Adjutantti arveli, että tämä sola ja ’auranala’ ovat kaiketi yhä olemassa. Hän herätti komentajan ja luki hänen kanssaan kohdan uudelleen. Lähetettiin tiedustelijat; ne löysivät solan, joka oli vain heikosti turkkilaisten miehittämä ja kulki kahden kallionkielekkeen – ilmeisesti Booseksen ja Senen – lävitse.
”Korkealla Mikmaan luona näkyi kuunvalossa pieni lakea tasanko. Komentaja muutti hyökkäyssuunnitelmansa. Kokonaisen prikaatin asemesta hän lähetti vain komppanian keskellä yötä läpi solan. Vähäisen määrän turkkilaisia, jotka se kohtasi, se tuhosi äänettömästi ja kapusi rinteet ylös – ja vähää ennen aamun koittoa komppania seisoi ’puolen auranalan suuruisella maa-alueella’. Turkkilaiset heräsivät ja lähtivät suin päin pakoon, koska he luulivat joutuneensa kenraali Allenbyn armeijan saartamiksi. . . . ’Ja niin on vuosituhansien jälkeen’, majuri Gilbert lopettaa, ’brittiläinen joukko jäljitellyt menestyksellisesti Saulin ja Joonatanin taktiikkaa.’”