Palvelukseen ryhtyminen siellä, missä tarve on suuri
VARTIOTORNIN kirjoitukset aiheesta ”Elämäntehtäväni täyttäminen” ovat aina olleet minulle suuren elvytyksen ja rohkaisun lähde. Kun olen lukenut näiden veljien ja sisarten edistymisestä totuudessa, heidän rohkeudestaan esteitten kohtaamisessa ja heidän sitkeydestään elämäntehtävänsä täyttämisessä, niin olen iloinnut osallistumisesta heidän kokemuksiinsa. Mutta vasta kun ryhdyin henkilökohtaisesti palvelemaan siellä, missä tarve on suuri, olen täysin määrin ymmärtänyt sen sydämen täyttävän ilon, mikä voidaan saada tässä työssä. Minäpä kerron teille siitä.
Kuultuani innostavan konventtipuheen ”Palveleminen siellä, missä tarve on suuri”, mitä seurasi Seuran syyskuun 10. päivän kirje 1957 kaikille seurakunnille, myöskin sille, missä minä olin Kanadassa, niin aloin ajatella vakavasti palvelukseni laajentamista. Vaikka menin naimisiin näihin aikoihin, niin se ei estänyt minua tavoittelemasta suurempia palveluskenttiä.
Meidän oli ensin päätettävä, missä olisi suurin tarve, ja kaikki ylimääräiset vapaa-ajan hetket käytettiin Vuosikirjan ja Vartiotornin sekä Herätkää!-lehden raporttien tutkimiseen mainitsemattakaan monia päivällistunteja, mitkä vietimme kirjastoissa ja muissa tiedotuskeskuksissa. Valittuamme kolme maata me ilmoitimme kehotuksen mukaan aikeemme haaratoimistolle. Vastaus tuli heti, ja siinä oli meille monia tärkeitä tietoja, mm. liikkeitten nimiä, joista voisi saada työtä.
Kului päiviä ja viikkoja, ja meidän kirjepinomme paisui jatkuvasti. Innostuksemme joutui ankaralle koetukselle ja mielialamme nousi ja laski saadessamme vastauksia: ”Ei mitään avoimia paikkoja”; ”teidän edellytyksenne eivät sovi”; ”kehotamme jäämään sinne, missä olette”. Kokiessamme monta kertaa pettymyksen päättäväisyytemme tuli yhä lujemmaksi.
Saatana käytti myöskin muita keinoja houkutellakseen meidät jättämään Jehovan palveluksen laajentamisen. Kun aloin ajatella palvelemista siellä, missä tarve on suuri, niin työnantajani, joka ei tiennyt siihen aikaan mitään suunnitelmistani, tarjosi minulle erikoisvalmennuskurssia, mikä johtaisi ylennykseen, palkankorotukseen ja takaisi varman tulevaisuuden liikemaailmassa. Se oli houkutteleva tarjous, mutta minä olin päättänyt lujasti palvella Jehovaa siellä, missä minua tarvittiin eniten, ja niin minä sanoin työnantajalleni ystävällisesti, mutta päättävästi, miksi en voinut hyväksyä hänen ehdotustaan. Hän yritti vakuuttaa minulle, että minä hylkään loistavan tulevaisuuden. Mutta kun olin selittänyt, miksi evankeliuminpalvelus on ainoa omaksumisen arvoinen elämäntehtävä ja se, minkä olen valinnut, kruunasin keskustelun jättämällä erohakemukseni, mikä astuisi voimaan kuuden kuukauden kuluttua. Se oli erinomainen tilaisuus todistaa niille, joiden kanssa olin ollut yhteydessä liiketoimissa viimeiset kaksikymmentä vuotta.
Sillä välin oli päämäärämme ratkaistu – Sarawak, suuri saari kaukoidässä, mihin kaksi lähetystyöntekijää oli perustanut pienen seurakunnan. Tämä oli varmasti paikka, missä tarvittiin apua. Vielä ei ollut järjestetty mitään tarkkaa työn suhteen, mutta me olimme varmat siitä, että ne pienet tulot, mitkä meillä oli, ynnä säästömme auttaisivat meitä pysymään ulkomailla ainakin vuoden, ja Jehovan tuen avulla voitaisiin aikaansaada paljon sinä aikana.
Tehdessämme suunnitelmiamme ilmaisi eräs leskeksi jäänyt sisar, joka ei ollut enää nuori vuosiltaan, mutta oli ”hengessä palava”, ja jolla oli kahdentoista vuoden tienraivauskokemus, haluavansa palvella ulkomaisella kentällä. Hänestä tuntui, että ovi oli suljettu häneltä, koska hän oli sivuuttanut jo kauan sitten Gileadiin pääsemisen iän. Voitte kuvitella hänen iloaan, kun me kehotimme häntä lähtemään mukaamme. Lopulliset suunnitelmat tehtiin viivyttelemättä.
MATKALLA KAUKOITÄÄN
Lokakuun 16. päivä 1958 sarasti kirkkaana ja selkeänä New Yorkin kaupungin yllä – me tiesimme sen, koska olimme liian innostuneita nukkuaksemme! Aamiainen nautittiin, ja me suunnistimme Brooklynin satamaan. Laivalla oli tavallista lähtöä edeltävää hyörinää ja pyörinää. Kello viisi köydet irroitettiin ja me olimme matkalla. Oli vaikea jättää perheet ja ystävät jälkeensä, mutta katsoen laivan suuntaan me lähdimme palvelemaan siellä, missä tarve oli suurempi, kaukoitään.
Vietimme muutamat ensimmäiset päivät merellä leväten lähtökiireistämme ja tutustuen kahdeksaan muuhun matkustajaan sekä taistellen merisairautta vastaan. Ensimmäinen maihinlaskupaikkamme oli Aleksandria Egyptissä. Laivan piti viipyä satamassa noin 24 tuntia, joten kaikki matkustajat valmistautuivat nousemaan maihin. Suurin osa lähti katselemaan näköaloja, mutta me olimme innokkaampia saamaan hengellisten veljiemme seuraa, ja halumme oli päästä yhteyteen heidän kanssaan käytettävissä olevassa lyhyessä ajassa.
Kun laiva kosketti laituria tuona kirkkaana sunnuntaiaamuna, niin me tasapainoilimme valmiiksi asetetulla maihin johtavalla laskusillalla. Selvittyämme tullista etsimme lähimmän puhelimen. Kuinka kiitollisia olimmekaan saadessamme käsiimme haaratoimistonpalvelijan! Olimme hänen avullaan pian Valtakunnansalissa. Valtakunnansalin ilmoitus oli helposti tunnettavissa, vaikka se olikin vieraalla arabian kielellä, ja se merkitsi meille ”Tervetuloa!”. Kun painoimme ovikelloa, niin kaupunginpalvelija ja toiset, jotka valmistivat ahkerasti lavastusta tulossa olevaa konventtia varten, tervehtivät meitä lämpimästi.
Mikä ilo olikaan tavata noita monista eri kansallisuuksista olevia veljiä, joiden luja kädenpuristus ja lämmin hymyily ylittivät niin helposti kieliaitaukset! Mikään ei voinut estää heitä osoittamasta mitä lämpimintä vieraanvaraisuutta. Me nautimme lounasta erään sisaren luona ja saimme siellä maistaa ensimmäisen kerran Egyptin maukkaita ruokia. Iloittuamme tämän teokraattisen perheen seurasta meidät vietiin katselemaan muutamia ihania puutarhoja sekä muita kiinnostavia kaupungin nähtävyyksiä. Palasimme Valtakunnansaliin ajoissa säännölliseen Vartiotornin tutkisteluun, joka pidetään kolmella kielellä: kreikaksi, arabiaksi ja ranskaksi. Koska olimme palvelleet Montrealissa, niin osasimme hiukan ranskaa, joten pystyimme seuraamaan tutkistelua sillä kielellä. Sekä tutkistelun edellä että jälkeen olimme siellä olevien yli 120 veljen keskuudessa. Emme voineet olla panematta merkille, että he eivät ainoastaan saavu ajoissa, vaan ovat siellä puoli tuntia aikaisemmin ja viipyvät kauan jälkeenpäin iloitakseen veljiensä seurasta. Illastettuamme verkkaisesti erään ystäväryhmän kanssa lähdimme laivalle. On vaikea löytää sanoja ilmaistaksemme sen vahvistavan vaikutuksen, minkä tämä lyhyt kohtaaminen teki meihin. Tämä oli yksi niistä monista siunauksista, joista saimme nauttia siksi, että halusimme palvella siellä, missä on suurempi tarve.
Lähdettyämme Aleksandriasta pysähdyimme lyhyesti Port Saidissa ja Suezissa ennen Punaiselle merelle saapumista, minkä halki Mooses johti israelilaiset. Jiddassa, Arabiassa, näimme muslimipyhiinvaeltajia kerran elämässään tekemällään matkalla Mekkaan. Port Sudanissa oli sudanilaisia, joilla oli vahva, tuuhea, lankamainen tukka. Pysähdyttyämme hetkeksi Adenissa, mikä on kallioisella niemekkeellä, me käännyimme itään yli Intian valtameren.
PYSÄHDYS SINGAPORESSA
Matka läheni nopeasti loppuaan. Laskeutuvien ankkuriketjujen kolina oli tuskin häipynyt, ennen kuin ryhmä Singaporesta tulleita veljiämme oli laivalla ottamassa meidät tervetulleina vastaan. Kuinka iloisia olimmekaan saadessamme uudistaa tuttavuudet haaratoimistonpalvelijan ja hänen vaimonsa kanssa, jotka olimme tavanneet Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa New Yorkissa, ja uusien kiinalaisten veljiemme ja sisartemme lämpimät tervehdykset saivat meidät tuntemaan heti olevamme kotona! Halukkaat kädet ottivat meidän matkatavaramme, ja jalkamme olivat lyhyessä ajassa lujasti vankalla maaperällä kuukauden kestäneen merimatkan jälkeen.
Siellä oleskelumme aikana olisi väärin sanoa, että meidät olisi majoitettu erään sisaren perheeseen; pikemminkin meidät otettiin tuon perheen jäseniksi. Kuinka ystävällisiä ja rakkaudellisia he olivatkaan! En unohda milloinkaan sisarten säikähtyneitä katseita, kun he katselivat illallisen aikana laipioon ja näkivät liskomaisia eläimiä syöksähtelemässä lamppujen ympärillä ja juhlimassa hyönteisillä. Havaitsimme pian, miksi avuksi ne ovat, ja omaksuimme ne talouteen kuuluvina varusteina kaukoidässä.
Päivät olivat täynnä työtä iloitessamme palveluseduista, ja me tulimme havaitsemaan kypsien julistajien tarpeen monien hyväntahtoisten ihmisten huoltamiseksi. Voitte paremmin ymmärtää tuntemamme tarpeen, kun sanon, että me käytimme 120 tuntia kenttäpalvelukseen tuossa kuussa tavallisten 75 tunnin asemesta kahden viikon lomatienraivaajina ja lisäksi huomattavan ajan tulevan piirikonventin valmisteluissa.
Veljiimme ja sisariimme yhdistävä rakkauden side vahvistui vahvistumistaan, kunnes vaikutti siltä kuin olisimme tunteneet heidät kaikki koko elämämme ajan. Kun konventti oli ohitse, oli tullut aika meidän lähteä jälleen: Sarawakiin. Oltuamme viimeisen kerran yhdessä veljiemme kanssa aloitimme viimeisen vaiheemme matkallamme. Jos olimme aikaisemmin tunteneet jonkinlaista empimistä, niin se oli kauan sitten hävinnyt, ja me katsoimme teokraattisen seuran hengellisesti vahvistamina innokkaasti kohti meitä odottavia etuja.
PALVELUS SARAWAKISSA
Löysimme mukavan asunnon kohta saavuttuamme, ja yhteisvoimin kahden innokkaan lähetystyöntekijän kanssa aloimme muutamassa päivässä maistaa iloa, minkä todistaminen suureksi osaksi koskemattomalla alueella tuottaa. Kuvitelkaa, jos voitte, näkymää, missä ihmiset kyselevät Jehovasta. Tummat päät nyökyttävät myöntäen, kun annetaan raamatulliset vastaukset, arvostuksen hymy välähtää heidän kasvoillaan, ja he ottavat halukkaasti raamatullista kirjallisuutta.
Olimme kuulleet trooppisista sadekuuroista, mutta ne on koettava, jotta voisi käsittää niitä. Me lähdimme eräänä iltana keskellä ankaraa kaatosadetta ulos pimeän tultua erään perheen Raamatun tutkisteluun, ja saavuttuamme huomasimme, että taloon voi päästä ainoastaan kulkemalla 135 metriä pitkää korotettua lankkukäytävää. Taskulamppu toisessa kädessäni, sateenvarjo toisessa ja salkku kainalossani me kompuroimme eteenpäin, kunnes pääsimme taloon. Nautittavan tutkistelun jälkeen, mitä rikkoutuneen öljylampun tuulen leyhyttämät liekit valaisivat, tehtiin paljon lisää raamatullisia kysymyksiä, joihin vastattiin ennen lähtöämme. Ulkona satoi yhä, ja oli muodostunut pieni järvi. Lähtiessämme riisuimme kenkämme ja sukkamme, kohotimme housumme ja hameemme mahdollisimman korkealle ja etenimme tuuma tuumalta nyt veden alle vajonnutta lankkua pitkin tielle.
Mitä enemmän työskentelimme lähimmäistemme parissa, sitä paremmin aloimme ymmärtää ja rakastaa heitä. Kirjallisuutta jäi helposti, ja lyhyessä ajassa oli lähimmällä alueellamme vain muutamia koteja, joissa sitä ei ollut. Tutkistelujakin oli helppo aloittaa – monia ensimmäisellä käynnillä. Me näytimme Seuran filmejä saleissa, yksityiskodeissa, sairaaloissa ja leprasiirtoloissakin, ja kussakin kolmessatoista näytöksessä oli keskimäärin sata henkeä. Tulokset näkyivät pian. Vartiotornin tutkisteluihin saapuvien lukumäärä kohosi kuudesta kymmeneen ja kahteentoista, ja kun yleisten esitelmien säännöllinen ohjelma alkoi, niin läsnäolijoiden määrä nousi viiteentoista, huippujen ollessa kaksikymmentä ja enemmänkin – kaikki tämä vähemmässä kuin kuudessa kuukaudessa.
Eräs lähetystyöntekijä sai kirjeen kiinalaiselta koulutytöltä, johon hänen eräässä Seuran filmin esityksessä näkemänsä oli tehnyt vaikutuksen. Vaikka hänen vanhempansa olivat budhalaisia, niin hän ’tunsi ”hyvän uutisen” vetävän puoleensa, ja hän halusi oppia lisää’, hän selitti. Järjestettiin pian tutkistelu, ja tämä toisella kymmenellä oleva tyttö kävi lyhyen ajan kuluttua kokouksissa ja osallistui säännöllisesti kenttäpalvelukseen, missä hän pystyi antamaan arvokasta apua kiinaa puhuvien asukkaitten tavoittamiseksi.
Eräässä toisessa Raamatun kotitutkistelussa pistäytyi isännän ystävä vieraisille, ja kun häntä kehotettiin osallistumaan tutkisteluun, niin hän teki sen halusta. Vaikka alkuperäinen tutkistelu keskeytyikin, niin tämä totuudenjanoinen pysyi uskollisena, ja ennen kuin kirjasen tutkiminen oli päättynytkään, niin hän alkoi käydä Vartiotornin tutkisteluissa ja esitti selityksiä, vaikka se merkitsi yli kahdenkymmenen kilometrin kiertomatkaa pyörällä paahtavassa auringonpaisteessa tai kaatosateessa.
Toimintamme ei jäänyt tietenkään huomaamatta toisten uskontojen lähetysasemilta, varsinkaan kun monet heidän opiskelijoistaan kääntyivät etsimään meiltä vastauksia raamatullisiin kysymyksiinsä. Alkoi pelottelukampanja. Vaikka jotkut lopettivat tutkistelunsa, niin toiset pysyivät lujina. Sitten alettiin painostaa viranomaisia, ja meidän viisumimme peruutettiin. Me pyysimme harkitsemaan asiaa, mutta vetoomus kaikui kuuroille korville. Meidät pakotettiin lähtemään työpaikastamme saarelta.
Kun laivamme lähti satamasta, niin monet vasta löytämämme ystävät olivat siellä ilmaisemassa rakkaudellisen arvostuksensa siitä avusta, mikä heille oli annettu. Rukouksemme heidän puolestaan ovat olleet pitkiä ja hartaita, eikä Jehova ole hylännyt heitä. Olemme saaneet postitse tietää, että vahvemmat tekevät paljon auttaakseen toisia ja että Vartiotornin tutkistelua pidetään säännöllisesti. Väärien paimenten yrityksistä huolimatta Jumalan tahdon vastustamiseksi Jehovan käsivarsi ei ole lyhyt, ja ne, jotka seuraavat jatkuvasti Oikeaa Paimenta, saavat elämän uudessa maailmassa.
Vaikka meidät pakotettiin lähtemään Sarawakista kolmikuukautisen tyttäremme kanssa, joka syntyi kohta meidän sinne saavuttuamme, niin halumme palvella siellä, missä tarve on suuri, ei ole vähentynyt. Miljoonat muut ihmiset asuvat tässä osassa maailmaa, ja me ajattelimme voivamme myös tehdä niin. Me tahdomme olla siellä, missä tarvitaan eniten apua. Pian meille avautuikin tie mennä toiseen sellaiseen paikkaan – Malaijaan.
Meille on avautunut etu toimia erikoistienraivauspalveluksessa saavuttuamme tähän uuteen määräpaikkaan, ja me olemme kiitollisia siitä. Olemme nyt toista vuottamme ulkomaisella kentällä, ja uppoamalla palvelukseen olemme saaneet suojan materialismin hyvin todelliselta vaaralta ja Saatanan maailman muilta pahoilta asioilta. Meidän pienet tulomme ja säästömme ovat osoittautuneet niiden leipien ja kalojen kaltaisiksi, joita Jeesus käytti ruokkiakseen kansanjoukkoja. Meillä on yllin kyllin toimeentuloksemme. Miten runsaasti Jehova onkaan siunannut meitä! Kuinka onnellisia me olemmekaan sen johdosta, että olemme vastanneet Hänen kutsuunsa palvella siellä, missä tarve on suuri! – Lähetetty.