Ovatko kristityt katselijoita vai osanottajia?
Olisiko sotajoukko voittoisa, jos kenraali taistelisi, mutta joukot kieltäytyisivät? Saattaisiko urheilujoukkue voittaa, jos johtaja juoksisi, mutta muut eivät?
Taistelemasta kieltäytyviä joukkoja voitaisiin syyttää kapinasta. Rangaistuksena on sota-aikana kuolema. Urheilujoukkue, joka kieltäytyisi juoksemasta, voitaisiin hajottaa, ja sen sijasta voitaisiin käyttää kilpailemaan halukkaita urheilijoita.
Kristittyjä verrataan sotilaisiin ja juoksijoihin. ”Kärsi vaivaa niinkuin ainakin jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies. Ei kukaan, joka sodassa palvelee, sekaannu elatuksen toimiin, sillä hän tahtoo olla mieliksi sille, joka on hänet palkannut. Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti.” (2. Tim. 2:3–5) ”Juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen.” – Hepr. 12:1, 2.
AINOASTAAN PAPITKO?
Ilmaisevatko nämä sanat, että ainoastaan pappien tulee osallistua siihen? Hekö ovat ainoita, jotka ovat ryhtyneet kilpailemaan elämästä? Eivät, kaikkien iankaikkista elämää etsivien täytyy ottaa osaa. Osallistuminen on välttämätöntä, mutta niin on sääntöjen totteleminenkin. Armeija voi taistella, mutta jos se on huonosti varustettu ja kehnosti valmennettu, niin se joutuu häviölle. Juoksija saattaa juosta, mutta jollei hän ole harjoitellut eikä juokse sääntöjen mukaan, hän ei saa palkintoa. Apostoli Paavali sanoo 1. Korinttolaiskirjeen 9:24:nnessä: ”Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte.” Kristityn täytyy sen tähden tehdä äärimmäisensä voittaakseen rikkomatta sääntöjä.
Sotilaatko? Juoksijat? Osanottajat? Niin. Entä huomioitsijat eli katselijat? Eivät. Kristittyjä ei kehoteta missään Kristillisissä kreikkalaisissa kirjoituksissa pelkästään tarkkailemaan, kun toiset osallistuvat elämänjuoksuun. Kristittyjä ei käsketä missään ainoastaan kuuntelemaan jonkun toisen suorittaessa kaiken puhumisen. Eräs sanakirja määrittelee ”kristityn” seuraavasti: ”Kristukseen uskova; Hänen esimerkkinsä eli opetuksensa noudattaja; Hänen perustamansa uskonnon jäsen.” Yksinkertaisesti sanoen kristityn täytyy olla Kristuksen kaltainen. Millainen Kristus oli? Millaisia olivat apostolit ja opetuslapset sekä varhaiskristityt? Olivatko he katselijoita vai osanottajia? Apostoli Paavali selitti: ”Meistä on tullut kaiken maailman katseltava, sekä enkelien että ihmisten.” Varhaiskristityt kuuluivat näytelmään, toimintaan. Ei-kristityt kuuluivat katselijoihin, he olivat toimettomia. – 1. Kor. 4:9.
Kristityt rakastavat Kristusta. Mitä tämä rakkaus määrää? Jeesus sanoi: ”Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, . . . Joka ei minua rakasta, se ei pidä minun sanojani; ja se sana, jonka te kuulette, ei ole minun, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 14:23, 24) Rakkaus ilmenee teoissa. Jeesus kehotti seuraajiaan noudattamaan Isänsä sanoja. Tottelevaisuus Jumalan vaatimuksia kohtaan oli välttämätön pelastumiselle. Rakkaus Jumalaan ja Kristukseen täytyy osoittaa tottelemalla heidän käskyjään.
Mitä käskyjä? Kirkonkävijät uskovat yleensä, että nämä ovat moraalia, ystävällisyyttä, puhdasta puhetta, suoruutta ja muuta sellaista koskevia käskyjä. Nämäkin ovat tärkeitä, mutta vielä enemmän on kysymyksessä. Meidän täytyy noudattaa Jeesuksen esimerkkiä Jumalan palvelijoina.
Kun Jeesus vaelsi maan päällä, hän opetti toisille Jumalan teitä. Hän valmensi sen lisäksi kuulijoitaan tekemään samaa opetustyötä, missä hänkin toimi. Huomaa hänet antamassa tehtäviä toisille: ”Nämä kaksitoista Jeesus lähetti ja käski heitä sanoen: ’. . . Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: ”Taivasten valtakunta on tullut lähelle”.’” Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen piti suoritettaman vielä suurempi työ. Kun Jeesus palasi haudasta, niin hän sanoi: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkiin kansoihin kuuluvista ihmisistä . . . opettaen heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen teille määrännyt.” (Matt. 10:5, 7; 28:19, 20, Um) Opetuslapsi tekee, mitä hänen opettajansakin tekee. Niistä, joille saarnattiin, piti tulla myös saarnaajia. Opetuslapset olivat osanottajia eivätkä katselijoita!
Mitä menetelmiä käytetään näiden saarnaamisohjeitten toteuttamiseksi? Merkitseekö se rakennusten käyttämistä ihmisten kokoamiseksi yhteen kuulemaan saarnaajaa eli evankeliuminpalvelijaa? Tämäkin auttaisi, mutta se ei olisi pääkeino evankeliuminpalveluksen suorittamiseksi. Jeesus näytti, mitä täytyy tehdä: ”Mihin kaupunkiin tai kylään te tulettekin, tiedustelkaa, kuka siellä on arvollinen, . . . Ja tullessanne taloon tervehtikää sitä. Ja jos talo on arvollinen, tulkoon sille teidän rauhanne; . . . Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne.” (Matt. 10:11–14) Opettaja ei vaadi kuulijaa tulemaan luokseen. Opettaja menee kuulijakuntansa luokse! Apostoli Paavali sanoi Apostolien tekojen 20:20:nnessä: ”Minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta.”
Huone huoneelta! Tämä on pääasiallisin tapa, mitä Jeesus määräsi seuraajiaan käyttämään heidän saarnaamistoiminnassaan.
On totta, että nämä ohjeet annettiin yli 1 900 vuotta sitten, mutta niiden ikä ei tee tyhjäksi niiden soveltamista meidän aikaamme. Niillä on juuri nyt erikoinen merkitys. Jeesus erotti erityisesti sen aikakauden, mitä me elämme, ’viimeisiksi päiviksi’, jolloin nähdään tämän jumalattoman maailman loppuvan ja Jumalan uuden maailman ottavan sen paikan. Valottaen osia lopun yhteismerkistä Jeesus sanoi: ”Tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu.” – Matt. 24:14.
Jeesus saarnasi paljon. Hänen apostolinsa ja opetuslapsensa saarnasivat ryhmänä vielä enemmän. Mutta koko historian suurimman saarnaamis- ja opettamisrynnistyksen piti tapahtua juuri nyt! Niin, Jeesus sanoi, että koko asutulle maalle oli saarnattava. Kaikkiin kansoihin kuuluvia ihmisiä täytyy varoittaa tätä järjestelmää uhkaavalta tuomiosta ja heille tulee kertoa Jumalan perustetun valtakunnan ilahduttavaa hyvää uutista.
EIKÖ KAIKKIA VARTEN?
Ketkä tekevät tämän? Kristityt – kaikki kristityt! Jotkut saattavat ajatella, että se on liian laajamittaista ja että Jeesus ei tarkoittanut lainkaan, että kaikista pitäisi tulla saarnaajia ja opettajia. He ajattelevat, että koska ne, jotka pitävät kiinni uskonnostaan, eivät ryhdy talosta-taloon-saarnaamiseen, niin sitä ei vaaditakaan. Olisi sen tähden hyvä, että sellaiset panisivat merkille seuraavat suurempien kirkollisten ryhmien johtajien lausunnot.
Katolinen pappismies John A. O’Brien Yhdysvalloista sanoi Extension-nimisen julkaisun tammikuun numerossa 1959: ”’Minulla on myös muita lampaita’, sanoi Jeesus, ’jotka eivät ole tästä lammastarhasta; myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen.’ Miten nämä tulee saattaa oikeaan laumaan? Ei istumalla kodeissamme, vaan menemällä heidän luokseen. Tämä vaatii kengänantura-apostoliutta, ovikellojen soittoa, kohteliasta kodeissa käyntiä.”
Tekevätkö katolilaiset näin? O’Brien vastaa: ”Tämä työ voidaan suorittaa, jos meidän 37 000 000 maallikkoamme riisuvat takit yltään, käärivät hihansa ja lähtevät työhön hengellisten paimentensa ohella.” Se seikka, että heitä kehotetaan aloittamaan, ilmaisee selvästi, etteivät he tee siten. Kerrottuaan, että tarvittiin 250 katolilaista yhden käännynnäisen tekemiseen, hän lisäsi: ”245 ei nostanut sormeaankaan eikä uhrannut asialle yhtään ajatusta. Sitä vastoin joka ainoa Jehovan todistaja käyttää useita tunteja joka viikko yrittäessään saada kannattajia.” Keitä hän käyttää esimerkkinä siitä, mitä pitäisi tehdä? Jehovan todistajia!
Toinen pappi, joka puhui eräälle Kirkkojen kansallisneuvoston ryhmälle, sanoi: ”Teidän täytyy tunnustaa todistamisen olevan perusvaatimus. Se on meidän uskomme peruste.” Englannissa kirjoittaa kaniikki Bryan Green Birminghamin Postin toukokuun 14. päivän numerossa 1960: ”Me kokoamme rahaa kalliisiin evankelisiin joukkorynnistyksiin, keskusjärjestöihin ja rakennusten liialliseen koristeluun. Eikö raha ja tarmo tulisi paremmin käytetyksi . . . maallikkojen valmentamisessa palaamaan apostoliseen tehtävään: talosta-taloon-rynnistykseen? Miksi apostoliseen? Paavali sanoo Apostolien teoissa, kuinka hän ei ’vetäytynyt pois opettamasta sekä julkisesti että huone huoneelta’.”
Odottaako kaniikki Green väkensä tarttuvan tähän? Hän valittaa: ”Kenties hyvä ajatus, mutta onko meillä kristillisessä kirkossa antaumusta ja kestävyyttä tämän tehtävän menestykselliseen toteuttamiseen siinä koko kansan käsittävässä mittakaavassa, mitä tarvittaisiin? . . . Saattaisimme hyvin kysyä, missä ovat kristillisten kirkkojemme nuoret miehet – pappeja lukuunottamatta – jotka ovat halukkaita tekemään tällaisia uhrauksia Kristuksen ja hänen evankeliuminsa puolesta?” Tällä uskonnollisella johtajalla on ilmeisesti kovin vähän toivoa maallikkojen herättämisestä toimimaan talosta-taloon-palveluksessa. Osoittaako hän mitään ryhmää esimerkkinä? Hän sanoo: ”Pääkohta, missä Jehovan todistajilla on jotain opetettavaa kristilliselle kirkolle, on heidän uskonsa kirjallisuuden voimaan ja sen talosta taloon suoritettavaan levitykseen. He työskentelevät tällä tavalla. Nämä ihmiset ovat vilpittömästi antautuneet tehtäväänsä. He ovat vakavissaan . . . koska he uskovat, että he ovat saaneet Jumalalta tehtävän.”
Patersonin (New Jersey, USA) toukokuun 5. päivän 1960 Evening News pani merkille suurempien uskonlahkojen yksimielisyyden tämänkaltaisen evankeliuminpalveluksen yhteydessä. Se sanoi: ”Mitä tämä paljon pohdittu ’maallikkojen evankeliuminpalvelus’ on? Protestanttiset ja katoliset kirjailijat, jotka ovat tehneet kymmeniä kirjoja tästä aiheesta viime aikoina, ovat samaa mieltä siitä, että . . . jokainen maallikko on kutsuttu auttamaan Kristuksen hyvän uutisen viemisessä niille, jotka eivät ole kuulleet eivätkä ymmärtäneet sitä. Käskyä saarnata evankeliumia ’jokaiselle elävälle luomukselle’ ei annettu yksistään virkaanasetetuille papeille, vaan se asetettiin koko kirkon tehtäväksi. Ja maallikot muodostavat yli 99 prosenttia kirkon miesvoimasta.”
Lehti Lutheran Witness (Luterilainen todistaja) puhui lokakuun 20. päivän numerossaan 1959 kaikkien todistamisvelvollisuudesta: ”Luther kohotti maallikot heidän alemmuusasemastaan ja teki jokaisesta kristitystä ’papin’. Ensimmäisenä ja huomattavimpana näiden ’papillisten’ toimintojen joukossa on Kristuksesta todistaminen elämällä, rakkaudella ja huulilla. Hänen ominaan oleminen merkitsee Hänen todistajinaan olemista! . . . Jokaisen kristityn tulee Jumalan alaisuudessa olla todistajain joukossa. Jo neljännellä vuosisadalla selitti kuuluisa kirkkoisä Hieronymus: ’Kaste on maallikkojen virkaanasetus.’”
Tässä samassa julkaisussa osoittaa muuan jumaluusopillisen seminaarin professori, kuinka äärimmäisen epätodennäköistä maallikkojen toiminta on tässä kirkossa. Toht. Herman Sasse viittasi ”luterilaisiin kautta maailman, jotka sen tähden, että ovat tulleet välinpitämättömiksi oikean luterilaisen opin suhteen, eivät voi antaa täsmällisiä ja tyydyttäviä vastauksia . . . Meidän kirkkomme ovat aivan samassa asemassa, missä anglikanismikin havaitsee olevansa. Anglikaaninen kirkkokaan ei kykene sanomaan enempää kuin maailman reformoidut kirkot, mitä se oikein uskoo.”
Baptistipappi L. Tarr Kanadasta osoitti, miten vakavaa on olla osallistumatta toimintaan: ”Jokaisen kristityn pitäisi toimeliaana ahertaa evankeliumin työssä. Tämä aika tarvitsee opetuslapsia. Kaikki vähempi on ulkokultaisuutta.” Hän myönsi sitten, että kirkonkävijät ”pitivät itseään katselijoina eivätkä osanottajina”.
MISSÄ ON VASTUU?
Miten sotajoukko voi edetä, jollei se ole oppinut käyttämään aseitaan? Miten juoksija voi kilpailla, jos hän ei ole koskaan oppinut juoksemaan? Miten kristitty voi todistaa, jollei hän tiedä, mistä todistaa? Kristikunnassa vallitseva kauhistava tietämättömyys Raamatun totuuksista tekee sen suorittaman todistamisen mahdottomaksi. Lansingin (Michigan, USA) State Journal ilmaisi toukokuun 11. päivänä 1960 katsantokantansa sanoen: ”Tämä ei ole yksinkertainen tehtävä. Uskonnollinen oppimattomuus on vallalla Amerikan kirkkojen penkeissä, eikä yksikään maallikko, miten halukas hän sitten lieneekin, voi palvella minkään sellaisen uskontunnustuksen täsmällisenä apostolina, mitä hän ei täysin ymmärrä.”
Vastuun raskas taakka tästä täsmällisen tiedon puutteesta lepää hengellisten johtajien harteilla. He eivät ole opettaneet uskollisesti Raamatun totuuksia. He eivät itse ole käyttäneet raamatullista talosta-taloon-menettelyä antaakseen oikean esimerkin. Se on samaa kuin kenraali kieltäytyisi osallistumasta sotaan, samaa kuin urheilujoukkueen johtaja kieltäytyisi auttamasta joukkoaan. Seurauksena on, että suuri tuomari, Jehova Jumala, on julistanut kelvottomiksi sekä papit että maallikot, niin, sekä kenraalit että sotajoukot, sekä johtajat että juoksijat. Se, mikä piti paikkansa Israelin kansasta, on osoittautunut todeksi kristikunnastakin: ”Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” – Matt. 21:43.
Jumala käyttää niitä, jotka ovat halukkaita osallistumaan ja olemaan hänen todistajiaan. Sadattuhannet Jehovan todistajat ovat nykyään noudattaneet Jeesuksen käskyä ja menneet saarnaamaan Valtakunnan hyvää uutista talosta taloon. Yksin he ovat olleet uskollisia tälle käskylle. Miten outoa onkaan sen tähden, että muut uskonnot tunnustavat todistamisen tärkeäksi, mutta kuitenkin vainoavat ja vastustavat niitä, jotka tekevät sitä, mitä ne suosittelevat!
Iankaikkinen elämä on ihmeellinen palkinto. Katselijat eivät saa sitä, mutta osanottajat saavat. Älä rupea toimettomaksi katselijaksi, vaan osallistu kilpailuun saadaksesi Jumalan hyväksymyksen ja elämän hänen uudessa maailmassaan!