Aika ja paikka kaikelle

”KAIKELLA on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla”, kirjoitti viisas kuningas Salomo kaikkivaltiaan Jumalan henkeytyksestä. Näin on huomattu olevankin. ”Aika on syntyä ja aika kuolla. . . . Aika surmata ja aika parantaa. . . . Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä. . . . Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.” – Saarn. 3:1–8.

Kuluneiden lähes 6 000 vuoden aikana on maa ollut paikka, mikä on kajahdellut itkun ja valituksen äänistä, kun vihan täyttämät ihmiset ovat sotineet toisiaan vastaan tappaen ja aiheuttaen kuolemaa. Nauru, hyppiminen ilosta, rakkaus ja rauha ovat olleet totisesti toisella sijalla. Onko aina oleva tällä tavalla? Voiko olla siten, että Jumalan palvelijoittenkin elämässä on aika ja paikka itkemiselle ja valittamiselle, vihalle ja sodalle ja tappamiselle ja kuolemiselle?

Jumalan alkuperäinen tahto ei ollut, että ihminen kuolisi tai kokisi milloinkaan sotaa ja tappamista. Hänen alkuperäinen päätöksensä oli, että ihmiset eläisivät loputtomasti täydellisessä rauhassa eivätkä kokisi koskaan itkemisen aikaa. Mutta ensimmäisen ihmisparin kapina Jumalan hallintoa vastaan merkitsi vieraantumista Jumalasta. Seurauksena oli synti ja kuolema, ja niin on tappaminen ja vihaaminen tullut päiväjärjestykseen. Jumalan palvelijat ovat havainneet elävänsä keskellä tätä Jumalaa vastustavaa jumalatonta maailmaa ja olevansa sen tähden olosuhteissa, joissa hekin huomaavat Saarnaajassa olevien Salomon sanojen soveltuvan itseensä.

Mutta kuinka on näin? Eikö Jumalan palvelijoiden pitäisi nauraa ja hyppiä eikä itkeä? Milloin he kävisivät lainkaan sotaa ja tappaisivat tai vihaisivat toisiaan?

Salomo sanoi: ”Suru on parempi kuin nauru, sillä sydämelle on hyväksi, että kasvot ovat murheelliset.” Salomoa suurempi, Jeesus, sanoi: ”Autuaita te, jotka nyt itkette, sillä te saatte nauraa!” Ja jälleen: ”Voi teitä, jotka nyt nauratte, sillä te saatte murehtia ja itkeä!” Ihmiset ovat näinä tuhoisina, jumalattomina päivinä ahdistusten saartamia, ja heidän edessään on järkiinsä saattavia vaaroja. Tyhmät yrittävät selviytyä niistä hillittömän elämän pyörteessä nauraen kuin ne olisivat normaaleja, mutta järkevät ihmiset eivät löydä niistä mitään huvia. He huokaavat ja vaikeroivat kaikkien inhottavien tapahtumien johdosta. He eivät löydä mitään ilon aihetta tässä vanhassa maailmassa, vaan ainoastaan Jumalassa ja hänen vanhurskaassa uudessa maailmassaan. – Saarn. 7:4; Luuk. 6:21, 25; Hes. 9:4.

Sota ja tappaminen eivät ole vieraita Jumalan palvelijoille. He ovat huomanneet, että niilläkin on aikansa. Aabraham kävi sotaa veljenpoikansa Lootin pelastamiseksi jumalattomien anastajien käsistä. Jumalan rakastama Daavid oli voimakas sodankäynnissä ja löi maahan kymmeniä tuhansia. Toisin kuin muinaiset Jumalan palvelijat, kristityt eivät ”lihan mukaan sodi”, vaan heidän sodankäyntinsä on hengellistä, ja he hajottavat ”maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan”. – 1. Moos. 14:14–16; 1. Sam. 18:7; 2. Kor. 10:3–5.

Jeesus kehotti seuraajiaan rakastamaan vihollisiaan, mutta Jumalan sana käskee myöskin ’vihaamaan pahaa’. Kun joku pysyy itsepäisesti pahuuden tiellä saatuaan tietää, mikä on oikein, kun paha juurtuu siinä määrin häneen, että se kuuluu erottamattomana osana hänen olemukseensa, niin kristityn täytyy vihata sitä henkilöä, mihin pahuus on erottamattomasti liittynyt, voidakseen vihata sitä, mikä on pahaa. Osoittaen, ettei Jeesus tarkoittanut meidän pitävän rakastaa Jehovan paatuneita vihollisia, Daavid ilmoitti tämän Jumalan hyväksymän asenteen: ”Herra, enkö minä vihaisi niitä, jotka sinua vihaavat, enkö inhoaisi niitä, jotka sinua vastustavat? Kaikella vihalla minä heitä vihaan, he ovat minun omia vihollisiani.” – Matt. 5:44; Aam. 5:15; Ps. 139:21, 22.

Jumalan palvelijat katsovat kohti iankaikkista elämää. Silti saattaa olla aika kuolla, kristitylläkin. Niille, jotka perivät taivaallisen elämän kuninkaina ja pappeina Jeesuksen Kristuksen kanssa, on kuolema väistämätön. Sille on aikansa. Se on välttämätön, jotta he saisivat taivaallisen palkintonsa. Vaikka monilla kristityillä onkin nykyään toivo saada elää tämän jumalattoman asiainjärjestelmän läpi Jumalan uuteen maailmaan kuolematta koskaan, niin heilläkin saattaa olla aika kuolla. Kun Jumalan palvelijan edessä on valittavana joko uskollinen Jumalan lain totteleminen ja kuolema sen takia tai sovitteleminen ja elämän tilapäinen jatkuminen, niin hän on uskollinen kuolemaan asti. Silloin on hänellä aika kuolla. – Matt. 16:25.

Viha, sota, tappaminen ja kuolema itkuineen ja murheineen liittyvät erottamattomina tähän jumalattomaan maailmaan – se on osoittautunut niiden olinpaikaksi. Niin kauan kuin tämä vanha maailma on olemassa, on Jumalan palvelijoittenkin elämässä aika katkerille kokemuksille, joihin on sekoittunut suloisiakin. Mutta Jumalan sanan onnellinen lupaus on, että pian ”maailma katoaa ja sen himo”. Jumalan tahdon tekevät varjeltuvat Jumalan tekemään uuteen maailmaan, missä ”hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt”. Jumala lupaa, että ”hän lopettaa sodat maan ääriin saakka” ja että ”rauha on oleva runsas siihen saakka, kunnes kuuta ei enää ole”. – 1. Joh. 2:17; Ilm. 21:4; Ps. 46:10; 72:7.

Jumalan uusi maailma on näiden Jehovan siunausten nauttimisaika ja -paikka, eikä hän lisää niihin mitään kipua. Maa on oleva naurun ja rakkauden täyttämä paikka, parantuneet hyppivät, ja rauha on loputon. Itkun ääntä ei kuulla, eivätkä ihmiset käy enää milloinkaan sotaa eivätkä tapa eivätkä vihaa toisiaan. – Sananl. 10:22, Um.

Kaikkien, jotka haluavat elää silloin, on aika tutustua nyt Jehovan elämän saamiselle asettamiin vaatimuksiin ja elää niiden mukaan. Vain sillä tavalla voidaan varmistautua paikan saamisesta Jumalan uudessa maailmassa ja nauttia hänen siunauksistaan, ’elämästä ikuisiksi ajoiksi’. – Ps. 133:3.