Valtakunnan etujen asettaminen ensiksi
SE ERIKOINEN valmennus, mikä on varattu Jehovan todistajain seurakuntien valvojille Vartiotorni-Seuran Valtakunnan palveluskouluissa, on otettu vastaan suuresti arvostaen. Mutta niiltä miehiltä, joilla on elätettävänä perhe, on kouluun saapumisen järjestely vaatinut vahvaa uskoa varsinkin sellaiseen aikaan, jolloin työtä on niukasti saatavissa.
Niiden, jotka ovat saapuneet, on ollut ratkaistava eräs kysymys. Se ei ole ollut kysymys siitä, menisivätkö he kouluun. Vastauksen siihen he ovat tienneet. Kysymys on ollut siitä, olisiko heidän maallinen työnantajansa halukas antamaan heille vapautta kuukaudeksi tai pitemmäksikin ajaksi ja sallimaan heidän sitten palata jälleen työhönsä. Olipa vastaus mikä hyvänsä, he ovat tienneet menettelevänsä oikein asettaessaan Jumalalle suoritettavan palveluksensa ensi sijalle.
Jotkut työnantajat ovat ihmetelleet järjestön kiinnostusta niitä kohtaan, jotka edustavat sitä, kun ovat saaneet tietää, että seurakunnanpalvelijalle annetaan ilmainen valmennus hänen varustamisekseen tehokkaampaan valvontaan. Ajatuskin siitä, että valmennuksesta tai huoneesta ja täysihoidostakaan ei veloiteta mitään koulussa, on hämmästyttänyt heitä. Mikä on sitten valmennuksen tarkoitus? Se ei ole kaupallinen eikä se, että valvoja ansaitsisi enemmän rahaa itselleen, vaan että hän voisi tehokkaammin huolehtia seurakunnassaan olevien hengellisistä tarpeista. Se seikka, että Vartiotorni-Seura antaa valmennuksen ilmaiseksi ja valvoja on halukas antamaan aikansa sen saamiseksi, on saanut jotkut työnantajat ajattelemaan, että vähin, mitä he voivat tehdä, on olla hiukan yhteistoiminnassa.
Toisissa työpaikoissa ei ole annettu välitöntä rohkaisua. Se on osoittautunut uskon koetukseksi seurakunnanpalvelijalle, mutta koetukseksi, minkä hän on kestänyt Jehovan avulla.
Eräs seurakunnanpalvelija Fort Worthistä, Texasista, kertoo seuraavan saamansa kokemuksen: ”Kun sain kutsun saapua South Lansingissä, New Yorkin valtiossa, olevaan Valtakunnan palveluskouluun, niin menin sen liikkeen omistajan luo, missä olen työssä ja pyysin kuuden viikon lomaa. Vastaus oli hyvin jyrkästi kielteinen, ja kun ilmoitin työnantajalleni, että minä lähden joka tapauksessa, niin hän alkoi ilmoitella sijaista minulle liikkeensä ylivalvojaksi. . . .
”Lähtöni edellisenä maanantaina omistaja lähetti virastokirjelmät kuudelletoista osaston päällikölle, että nämä ottaisivat minuun heti yhteyden, jos heidän toimensa vaatisi kosketusta minuun, koska minä olisin lomalla seuraavat kuusi viikkoa.
”Kun sain viimeisen palkkani ennen lähtöäni, niin kysyin, voisinko saada lomarahani, koska perheeni tarvitsisi sitä. Työnantajani vastasi: ’Ehkä minä lähetän vaimollenne seuraavan šekin, ja me säästämme lomarahanne täksi kesäksi, koska luultavasti menette jälleen pois samoin kuin joka kesä.’”
Burlingtonissa, Pohjois-Karolinassa, oleva valvoja sai seuraavanlaisen kokemuksen: ”Kun pyysin kuukaudeksi vapautta päästäkseni Valtakunnan palveluskouluun, niin päämieheni ilmoitti minulle, että hän ei ole suinkaan kenenkään sellaisen tiellä, joka yrittää palvella Herraa. Mutta meidän henkilökuntamme päällikkö ilmoitti minulle kuitenkin seuraavana päivänä, että minä menetän virkaoikeuteni ja vakuutukseni, jos otan pidennetyn loman, ja jos tulisi hätä, niin heidän pitäisi palkata joku toinen tilalleni. Päätin siitä huolimatta tulla kouluun, minkä sanoinkin hänelle.
”Ennen kuin lähdin kouluun, tuli päämieheni luokseni ja sanoi minulle, että minun ei pitänyt murehtia kuukauden poissaolosta, että vakuutukseni pysyy voimassa itselleni ja perheelleni ja että minä saan korotuksen palattuani työhön. Lausuin kiitollisuuteni kaikesta, mitä hän oli tehnyt hyväkseni, mutta sanoin hänelle, että olen enemmän kiinnostunut evankeliuminpalveluksestani kuin suuremman vastuun saamisesta siellä sekä että minun pitäisi palvelustoimintani takia saada lisää kaksi viikkoa lomaa kesällä päästäkseni Texasissa pidettävään konventtiimme. Hän sanoi, että hän on aina toiminut minun hyväkseni aikaisemmin ja haluaa tehdä jotain puolestani tänäkin kesänä.”
Eräs seurakunnanpalvelija, joka on myöskin tienraivaajana Pohjois-Karolinassa, kirjoittaa: ”Vaimoni ja minä olimme erittäin iloisia, kun sain kutsun saapua Valtakunnan palveluskoulun 17. kurssille South Lansingiin, New Yorkin valtioon. Olimme olleet säännöllisessä tienraivaustyössä useita vuosia, ja minä olin iloinen siitä, että saisin valmennusta, mikä parantaisi kykyäni Jehovan valtakunnan sanoman esittämisessä.
”Mutta näköpiiriin ilmestyi eräs pulma. Olin tehnyt työtä . . . yhtiölle noin puolitoista vuotta, ja sellaiset työt, mitkä auttoivat minua ja vaimoani olemaan tienraivaajina, ovat harvinaisia tällä alueella. Kun tulin ilmoittamaan henkilökunnan esimiehelleni raamattukouluun menoni, niin hän epäröi. Hän sanoi heti, että ne kolme viimeistä miestä, jotka olivat pyytäneet lomaa yli kaksi viikkoa, on erotettu. Tästä huolimatta menin piirijohtajan luo kouluasiassa. Selitin kurssin ja yleisten esitelmien pidon opetuksen arvoa ja valmennuksen tarkoituksen. Kun sanoin, että tarvitsisin neljän viikon loman sitä varten, niin hän ajatteli hetkisen ja sanoi: ’Minä tiedän teidän ottavan uskontonne vakavasti, ja se on hyvä jokaiselle. Teen poikkeuksen ja sallin teidän mennä, koska pidän työstänne ja koska teillä on hyvä maine meillä.’ Kun aloin kysyä viikon lomarahaa, niin hän keskeytti sanoen: ’Älkää huolehtiko rahasta, minä jatkan säännöllistä palkkaanne sillä ehdolla, että ette kerro siitä toimistossa. Ja onhan tämä’, hän sanoi, ’harvinainen poikkeus.’
”Kun selitin koulua sen asuntovaunupuiston hoitajalle, missä asun, niin hän sanoi, ettei hän ota minulta penniäkään siltä ajalta, minkä olen poissa, ja että minä saan jättää asuntovaunun siihen, missä se on ollut.
”Vaikka siis meidän pulmamme näyttävät toisinaan vuoren suuruisilta, niin jos me turvaamme Jehovaan ja hänen kykyynsä ratkaista pulmamme, meidän suurimpana huolenamme on vain hänen nimensä ylistäminen yhä enemmän.”
Beaumontissa, Kaliforniassa, oleva valvoja kirjoittaa näin: ”Kun sain kutsuni Valtakunnan palveluskouluun South Lansingiin, niin minulla oli äänijänteissäni vikaa, minkä lääkäri selitti ’saarnaajan tulehtuneeksi kurkuksi’. Hän sanoi parannuskeinon olevan, että lakkaan puhumasta niin paljon. Ainoat tuloni sain myymisestä, ja se oli supistunut melkein olemattomaksi viimeisinä kuukausina laskujen kasaantuessa tavalliseen tapaan. Mutta Jehovan henki tuli avuksi, ja minun vaimoni ehdotti, että ehkä hän voisi saada jonkin työn. Hän saikin, ja vaikka hänen palkkansa ei riittänyt kaikkiin kuluihin ja matkarahaksi, niin se antoi meille jotain kuitenkin. Niin hän otti lehtiönsä ja kynänsä kirjurina, ja minä otin hänen esiliinansa ja pelastin ääneni. Kun seurakunta täytti vajauksen, niin minä saatoin Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä päästä Valtakunnan palveluskouluun.”
Eräs Brooklynin (N.Y.) seurakunnanpalvelija sanoo, että hän meni kolme eri kertaa työnantajansa luo pyytämään lomaa päästäkseen Valtakunnan palveluskouluun. Joka kerta hänet käännytettiin pois, ja kolmannella kerralla oli vastaus vihainen. Kolme päivää myöhemmin oli aika lähteä kouluun, ja niin veli meni jälleen työnantajan luo pyytäen tällä kertaa koko palkkaansa, koska hän sanoisi hyvästit. Tällä kerralla annettiin loma pitkän keskustelun kuluttua, missä koulun tarkoitus selitettiin jälleen.
Jotkut, jotka ovat olleet koulussa, ovat menettäneet maallisen toimensa sen takia, mutta nämäkään eivät ajattele Herran hylänneen heitä. Ei lainkaan! Hän on siunannut heitä paljon yli heidän odotustensa Valtakunnan palveluskoulussa saadulla hyvällä. Eikä Hän ole kuulematta heidän rukoustaan tulevinakaan päivinä, kun he pyytävät: ”Anna meille joka päivä meidän jokapäiväinen leipämme.” (Luuk. 11:3) Kuten Jeesus itse vakuutti, niin ne, jotka etsivät vakavasti ensin Jumalan valtakuntaa, huomaavat, että kaikki muu, mikä on tarpeellista elämässä, lisätään heille. – Matt. 6:33.
Näiden valvojien esimerkki Valtakunnan etujen asettamisessa ensi sijalle on mainio. He ovat, niin kuin apostoli Pietari sanoi heidän pitävänkin olla, ”laumalle esikuvina”. (1. Piet. 5:3) Toiset uuden maailman yhteiskunnan yhteydessä olevat noudattavat heidän hyvää esimerkkiään. Kun heidän eteensä tulee olosuhteet, joissa maallinen työ tekee mahdottomaksi heidän saapumisensa Jehovan kansan konventtiin, tai kun maallinen työ alkaa tehdä seurakunnan kokouksissa käymisen mahdottomaksi, niin he muistavat Heprealaiskirjeen 13:7:nnessä olevan neuvon: ”Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa.”