Mistä sinä kerskaat?
KERSKAILUA on yleensä ikävä kuunnella. Mutta miten helposti me epätäydelliset ihmiset teemmekään niin siitä huolimatta! Ehkemme aina sanoin, mutta kuitenkin muulla tavoin. Joku voi kerskata pelkällä äänensävyllään tai rehentelevällä käytöksellään, niin että toiset kysyvät: ”Miksikähän hän itseään luulee?”
Kaikki kerskaus ei tosin ole väärää, mutta enimmäkseen se varmasti on ajattelematonta, kuten huomiota herättävä korujenkäyttö on kerskumista rikkauksilla tai tahditon ja kiihottava pukeutuminen on kerskausta ruumiillisella viehätysvoimalla. Jeesus Nasaretilainen tuomitsi perusteellisesti lahjoituksilla kerskaamisen: ”Kun annat almuja, älä soitata torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät synagoogissa ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä.” Kuinka täydellisesti Jeesuksen sanojen vastaista onkaan rikkaitten nykyinen tapa mainostaa suuria lahjoituksiaan! – Matt. 6:2.
Vaikka meillä on niin vähän kerskaamisen syytä, olemme silti siihen taipuvaisia, mistä syystä Jumalan sana varoittaa meitä siitä yhä uudelleen. Viisas kuningas Salomo kirjoitti: ”Älä huomispäivästä kersku, sillä et tiedä, mitä mikin päivä synnyttää. Kehukoon sinua toinen, ei oma suusi; vieras, eikä omat huulesi.” Eräs Jeesuksen Kristuksen apostoli kirjoitti edelleen noin tuhat vuotta myöhemmin: ”Kuka antaa sinulle etusijan? Ja mitä sinulla on, jota et ole lahjaksi saanut? Mutta jos olet sen saanut, niin miksi kerskaat, ikäänkuin se ei olisi saatua?” – Sananl. 27:1, 2; 1. Kor. 4:7.
Voitaisiin sanoa, että meillä on syntymästämme asti taipumus kerskata. Lapsi pöyhkeilee tai kerskailee mielellään. Melkein kaikki, mitä hän tekee tai omistaa, on ihmeellistä ja kiitettävää, ja siksi hän kiinnittää siihen huomiota saadakseen muilta kiitosta. Tämä johtuu tietysti hänen tietämyksensä ja ymmärryksensä puutteesta. Hän ei ole vaatimaton, koska vaatimattomuus edellyttää kykyä mitata asiat niiden oikean arvon mukaan, eikä lapsi pysty sellaiseen. Sen tähden hän kerskaa ja paljastaa epäkypsyytensä.
Seuraavat sanat ovat sen vuoksi paikallaan: ”Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.” Kun ymmärrät, että kerskaus eli oma kehu on epäkypsyyden merkki, niin se auttaa sinua väistämään sen salahautoja. On muuten kiinnostavaa panna merkille, että kreikkalainen sana, joka edellä mainitussa tekstissä on käännetty ’lapseksi’, on népios, mistä eräs asiantuntija sanoo: ”Tähän sanaan liittyy aina epäkypsyys.” – 1. Kor. 13:11.
Kerskaaminen eli itsensä kehuminen on epäviisasta, epäkypsää. Mutta on vielä suurempikin syy sen välttämiseen. Mikä se on? Se, että tällainen kerskaaminen on rakkaudetonta: ”Rakkaus . . . ei kerskaa.” Tämä on tärkein syy, miksi emme saa kehua itseämme eli kerskata itsestämme. Kuten jo huomasimme, olemme saaneet kaiken, mitä meillä on – keneltä? Jumalalta viime kädessä. Olisi mitä rakkaudettominta ottaa itselleen kunniaa siitä, mikä kuuluu Jumalalle. Riippuuhan todellisuudessa kaikki hänestä, niin kuin luemme: ”Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo.” Kuta enemmän siis rakastamme Jumalaa, sitä vähemmän huomiota haluamme itsellemme. – 1. Kor. 13:4; Ps. 127:1.
Omilla suorituksillamme kerskuminen on myös rakkaudetonta luomustovereitamme kohtaan. Siten tehdessämme korotamme itseämme ja saatamme hyvinkin herättää kiivastumista ja kateutta, eikä se suinkaan ole rakkaudellista, sillä se tekee toiset onnettomiksi. Niin tulee varmasti käymään, sillä korottaessamme itseämme halvennamme toiset alapuolellemme, itseämme huonommiksi. Kukin tietää omat heikkoutensa ja puutteensa ja taistelee säilyttääkseen itsekunnioituksen ja -luottamuksen, joten hän tarvitsee rohkaisua, apua, jotakin rakentavaa eikä masentamista, maahan painamista, halventamista. Rakkaus esittää kerskailematta rohkaisun sanoja toisille.
Voimme ymmärtää kerskauksen eli pöyhkeilyn rakkaudettomuuden erityisesti siitä, että usein sitä yritetään käyttää toisten pelottelemiseksi. Samoin kuin filistealainen jättiläinen Goljat yritti pelotella nuorta paimenpoikaa Daavidia, nykymaailman hallitusmiehetkin Idän ja Lännen välisessä kylmässä sodassa turvautuvat kerskaukseen herättääkseen toisissaan pelkoa. – 1. Sam. 17:41–51.
Mutta on olemassa myös oikealaatuista kerskausta, kuten Raamattu osoittaa. Psalmista Daavid ilmaisi sen näin: ”Herra [Jehova, Um] on minun sieluni kerskaus.” Mm. profeetta Elia kerskasi oikealla tavalla. Hän haastoi Baalin profeetat kokeeseen sen selvittämiseksi, kuka on tosi Jumala, Jehova vaiko Baal. Tosi Jumala oli oleva se, joka saa tulen lankeamaan taivaasta. Baalin profeetat saivat yrittää ensin, ja vaikka he hartaasti rukoilivat jumalaansa tuntikausia yhteen mittaan, hän ei vastannut ihmeteolla. Jumalan sanan mukaisesti ne, jotka kerskuivat arvottomista jumalista, joutuivat häpeään. Mutta toisin oli Elian laita, joka oli ryhtynyt kerskaamaan ainoasta tosi Jumalasta, sillä taivaasta tullut ja uhrin kuluttanut tuli osoitti hänen olevan oikeassa. – Ps. 34:3; 1. Kun. 18:21–40.
Meidän ei tarvitse tyytyä kerskaamaan vain Luojasta Jehova Jumalasta. Apostoli Paavali mainitsi Korinton kristityille kehuneensa heitä Makedonian kristityille heidän intonsa ja ”alttiutensa” vuoksi. Tässä pitää jälleen paikkansa se rakkaudellinen periaate, että antamisessa on enemmän onnea kuin saamisessa. Samoin kuin rakkaus ei kerskaa, ei se myöskään pyri ylistämään itseään, vaan iloitsee voidessaan ylistää tai kerskata muista, jotka ovat todella sen arvoisia, noudattaen neuvoa: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” Kun annat tunnustusta sitä ansaitsevalle toverillesi, niin vahvistat ja rohkaiset häntä. Siten tehdessäsi toimit rauhan, ykseyden ja sopusoinnun aikaansaamiseksi perheessä, seurakunnassa tai missä lienetkin. – 2. Kor. 9:2; Room. 12:10.
Näin ollen vaikka ”rakkaus . . . ei kerskaa” omista saavutuksistaan, se kerskaa Jehovasta ja haluaa kiittää toisia tai kerskata niistä, jotka ansaitsevat sen.