Lukijain kysymyksiä

● Kun Jeesus Kristus oli ihmisenä maan päällä, niin oliko hänellä parta? – K. A., USA.

Raamatun todistus on tässä kysymyksessä luotettavin saatavissa oleva todiste, ja sen äskeinen huolellinen uudelleentarkastelu osoittaa, että Jeesuksella todellakin oli parta.

Juutalaisena syntynyt Jeesus tuli ”lain alaiseksi” ja täytti lain. (Gal. 4:4; Matt. 5:17) Tämä tapahtui, jotta hän olisi valmistanut tietä lain poistamiselle ja juutalaisten vapauttamiselle lain kirouksesta, kuolemantuomiosta, minkä se heille saattoi. (Ef. 2:15; Gal. 3:13) Jeesuksen velvollisuus oli kaikkien toisten juutalaisten tavalla pitää koko laki. Eräs lain käsky kuului: ”Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa.” (3. Moos. 19:27) Jumala antoi Israelille tämän lain epäilemättä siksi, että eräitten pakanoiden jumalien palvontaan kuului tapa leikata parta tietyn malliseksi. (Jer. 9:26; 25:23) Tuo laki ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että partaa ei pitänyt hoitaa hyvin, sillä lähi-idässä pidettiin hyvin hoidettua partaa arvokkuuden ja kunnioitettavuuden merkkinä. – 2. Sam. 19:24.

Äärimmäisessä murheessa, häpeässä tai nöyryytyksessä saatettiin nyhtäistä partakarvoja tai jättää parta tai viikset hoitamatta. (Esra 9:3) Useissa profeetallisissa lausunnoissa käytettiin parran ajamista kuvaamaan onnettomuuden aiheuttamaa suurta surua. (Jes. 7:20; 15:2; Jer. 48:37; Hes. 5:1) On merkille pantavaa, että eräs Jeesuksen kärsimistä koskeva ennustus sanoo: ”Selkäni minä annoin lyötäväksi, poskieni parran revittäväksi.” (Jes. 50:6) Ammonin kuningas Haanun loukkasi törkeästi lähettiläitä, jotka Daavid ystävällisesti lähetti, ajattamalla puolet heidän parrastaan. Näiden miesten suuren nöyryytyksen takia Daavid käski heitä asumaan Jerikossa, kunnes heidän partansa kasvoi tuuheaksi. Tämä Haanunin teko oli tietysti tarkoitettu Daavidille loukkaukseksi ja aiheutti sodan. – 2. Sam. 10:1–8; 1. Aikak. 19:1–7.

Miehillä oli myös yleinen tapa pitää partaa jo ennen lakiliiton tekemistäkin. Vaikkeivät heprealaiset tehneet itseään kuvaavia muistopatsaita, niin Egyptistä ja Mesopotamiasta sekä muista lähi-idän maista on löydetty useita muistopatsaita ja piirtokirjoituksia, joissa assyrialaiset, babylonialaiset ja kanaanilaiset on kuvattu parrakkaina, ja jotkut kuvaukset, jotka on ajoitettu jopa kolmannelle vuosituhannelle eaa., esittävät erityylisiä partoja. Edellä mainittujen kansojen joukossa olivat eunukit ainoat, jotka kuvattiin parrattomiksi. Pojista tehtiin usein eunukkeja, niin että heitä myöhemmin voitiin käyttää pitämään huolta kuninkaan haaremista. (Matt. 19:12) Tämä eunukkien tekeminen miehistä ei ollut kuitenkaan tapana Israelissa, koska laki sulki eunukit pois Israelin seurakunnasta. (5. Moos. 23:1) Jeesuksen maan päällä olon aikaan roomalaisilla ei ollut tapana käyttää partaa. Jos Jeesus olisi ollut parraton, niin häntä olisi voitu väittää joko eunukiksi tai roomalaiseksi.

Muinaisten seemiläisryhmien miehet pitivät partaa jo ennen Mooseksen lain aikaa, kuten olemme nähneet tarkastaessamme muinaisia muistopatsaita. Koska parta kasvaa luonnostaan useimmille miehille, niin on järkevää päätellä, että heidän esi-isilläänkin oli parta. Näyttää näin ollen ilmeiseltä, että Nooa, Eenok, Seet ja Seetin isä Aadam olivat samaten parrakkaita miehiä.

On kuitenkin sopivaa tarkastella väitteitä, joita on esitetty sen puolesta, että Jeesus oli parraton. Tämä ajatus perustuu suureksi osaksi teorioihin, joita eräät arkeologit ovat esittäneet ns. ”Antiokian ehtoolliskalkista”. Se on suuri hopeapikari eli -malja, joka on koristeltu hopeisin viiniköynnöksin ja ihmishahmoin. Maljan yhdellä puolella on poika, jota vastapäätä on viiden miehen kasvot, ja toisella puolella nuori mutta iäkkäämpi parraton mies, jota viisi muuta katselee. Kaikki näyttävät istuvan. Maljan, jonka joku paikkakuntalainen otaksuttavasti on löytänyt Syyrian Antiokiasta, väitettiin olevan ensimmäisen vuosisadan toiselta puoliskolta ja sen vuoksi varhaisin kuvaesitys Kristuksesta.

Mutta tosiseikkojen erittely osoittaa nyt kuitenkin, että maljassa olevat hahmot on nimetty niiden selittäjäin mielikuvituksen mukaan. Pojan on katsottu olevan Jeesus 12 vuoden iässä ja toisen keskushahmon on sanottu olevan Jeesus mahdollisesti ylösnousemuksensa jälkeen, tai se voi myös olla Johannes Kastaja. Toisten kymmenen hahmon on vaihdellen selitetty olevan kymmenen apostolia tai apostoleja ja evankelistoja tai toisella puolella neljä evankelistaa Sebedeuksen pojan Jaakobin kanssa ja toisella puolella Pietari, Saulus, Jaakob, Juudas ja Andreas.

Monet arkeologit vastustavat voimakkaasti näitä nimityksiä. Se onkin tosiaan ollut arvailua, ja on mahdotonta sanoa, mitä hahmot esittävät. Epäilevätpä jotkut koko maljan aitoutta uskoen, että se saattaa olla väärennys. Useimmat myöntävät sen kumminkin luotettavaksi löydökseksi mutta ajoittavat sen paljon myöhemmäksi, 4.–6. vuosisadalle. On siis hyvin epäiltävää, että malja olisi varhaisesitys Kristuksesta, mikäli se esittää lainkaan Kristusta. – Ks. The Biblical Archaeologist, joulukuu 1941 ja helmikuu 1942.

Kysymystä valaisee suoraan se seikka, että varhaiskristilliset kirjailijat Justinus Marttyyri, Origenes, Klemens Aleksandrialainen ja muut osoittavat selvästi, ettei heidän aikanaan ollut mitään tyydyttävää kertomusta Jeesuksen ja apostolien ruumiillisesta ulkonäöstä. Augustinus, joka kirjoitti noin vuonna 400 (De Trinitate, VIII, 4), sanoi, että kullakin oli oma käsityksensä Kristuksen ulkonäöstä ja että nämä käsitykset olivat loputtomia.

Rooman katakombeista on esitetty todisteita tähän asiaan. Katakombeista, joiden jotkut ajattelevat olevan toiselta vuosisadalta mutta toiset taas aikaisintaan kolmannelta vuosisadalta, on löydetty kuvia. Tavattoman kauas ulottuvassa katakombissa, jota kutsutaan nimellä Priskillan katakombi, on seinässä kuvia, joista yhden ajatellaan esittävän Lasaruksen ylösnousemusta. Se on melkein häipynyt ja siitä on hyvin vaikea saada selvää, mutta keskellä on hahmo, jota on pidetty Kristuksena ja joka on esitetty nuorena parrattomana miehenä. Mutta katakombeissa on kuvattu myös epäluotettavia ja vääriä uskonnollisia ajatuksia runsaasti. Esimerkiksi Priskillan katakombista löytyy suunnilleen samalta ajalta kuvattuna kohtaus apokryfisestä kertomuksesta Susannasta. Vähän myöhemmäksi ajoitettu kattomaalaus esittää madonnaa lapsineen tähti pään päällä. Lucinan holvien kattomaalauksessa, joka on ajoitettu toisen vuosisadan keskivaiheille, on pieni siivekäs persoona, ja maalaus tunnetaan nimellä Erokset eli Amorit, jotka pakanallisilla haudoilla esittivät kuolleiden sieluja. Meille on sen tähden käynyt selväksi, että katakombien Jeesus-esitysten aitous on vakavasti kyseenalainen.

On totta, että neljänneltä vuosisadalta lähtien suurin osa kuvista esittää Kristuksen ja hänen apostolinsa parrallisina, kasvoiltaan laihoina, murheellisina, heikkoina ja naismaisen ”munkkimaisina” sekä tavallisesti pakanallinen säde- eli pyhimyskehä pään päällä. Nämä eivät varmasti ole todellisia kuvauksia ihmisestä Jeesuksesta Kristuksesta, josta Pontius Pilatus sanoi: ”Katso ihmistä!”, eikä hänestä, joka kaatoi temppelissä rahanvaihtajien pöydät ja ajoi ulos heidän karjansa, enempää kuin apostoleistakaan, jotka tarmokkaasti saarnasivat Jumalan sanaa, kunnes se levisi yli koko Rooman valtakunnan. (Joh. 19:1, 5; 2:14–17) He olivat voimakkaita, toimeliaita ja iloisia miehiä, onnellisen Jumalan Jehovan palvelijoita. (1. Tim. 1:11; 6:14, 15; Apt. 20:35; Um) Nuo ikävät uskonnolliset kuvat ovat sen luopumuksen tuotteita, joka neljännellä vuosisadalla oli täydessä kukoistuksessaan, kun keisari Konstantinus yhdisti luopiokristillisyyden pakanauskontoon valtionuskonnoksi.

Kuten on jo osoitettu, on siitä huolimatta ilmeistä, että Jeesuksella oli parta, ja siksi tulevissa Vartiotornin julkaisuissa olevat kuvat hänestä ovat tämän Raamatun todistuksen kanssa sopusoinnussa.

Varhaiskristityt noudattivat parran suhteen epäilemättä sen ajan ja paikan tapaa, missä he elivät. Roomalainen tapa oli parrattomuus. Kristillisyyteen kääntyneet roomalaiset pysyivät hyvin todennäköisesti roomalaisessa tavassa, kun taas juutalaisesta yhteiskunnasta tulleet käännynnäiset pysyivät juutalaisessa tavassa pitäen partaa.

Kristityt evankeliuminpalvelijat huolehtivat varhaiskristittyjen tavalla nykyään siisteydestä ja puhtaudesta, mutta he pyrkivät pukeutumaan huomiota herättämättömästi, jottei heidän ulkonäkönsä millään tavalla vähentäisi heidän viemänsä sanoman arvokkuutta eikä tehokkuutta. (2. Kor. 6:3, 4) Viime vuosina on monissa maissa parta tai pitkä tukka miehellä vetänyt heti huomiota puoleensa, ja enemmistö saattaa mielessään laskea sellaisen henkilön epämieluisten äärimmäisyysmiesten tai yhteiskuntaa vastaan kapinoivien joukkoon. Jumalan palvelijat haluavat välttää tekemästä mitään sellaista vaikutusta, mikä kääntäisi huomion pois heidän evankeliuminpalveluksestaan tai estäisi ketään kuulemasta totuutta. He tietävät, että ihmiset tarkastelevat tosi kristittyjä hyvin arvostelevasti ja että he tuomitsevat suuressa määrin koko seurakunnan ja hyvän uutisen sitä vievän evankeliuminpalvelijan ulkonäön mukaan, koska hän on seurakunnan edustaja.

Maan päälle ennallistetussa paratiisissa ei olisi sopimatonta, jos miehet alkaisivat jälleen pitää partaa täydelliseen tapaan niin kuin Aadam Eedenissä.

● Jos vaimo, joka on tehnyt aviorikoksen, on katuvainen ja osoittaa sen tunnustamalla väärintekonsa sen kristillisen seurakunnan tuomiovaltaiselle komitealle, jonka yhteydessä hän on, niin onko hänen välttämättä tunnustettava väärintekonsa miehelleenkin? – M. A., USA.

On kyllä, se on sekä välttämätön että viisas teko, olkoonpa hänen miehensä kristitty tai ei.

Kristityt tietävät hyvin, että Jumala tuomitsee aviorikoksen. (5. Moos. 5:18; 1. Kor. 6:9, 10) Jehovan kansan puhdas seurakunta ei suvaitse siihen antautuvia. Raamattu neuvoo erottamaan sellaiset moraalisesti turmeltuneet kristillisestä seurakunnasta siinä olevien suojelemiseksi ja jotta Jumalan henki vaikuttaisi jatkuvasti estoitta seurakunnassa. – 1. Kor. 5:5, 9–13.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että jokainen tosi kristityksi tunnustautuva mukautuisi täysin aina Jumalan vanhurskaisiin vaatimuksiin. Joku voi haluta tehdä niin, mutta silti tekee vakavan synnin joko hyvän arvostelukyvyn puuttumisen tai lihan heikkouden takia. (Room. 7:21–23) Jos esimerkiksi joku vaimo seurakunnassa antaisi perään kiusaukselle ja tekisi aviorikoksen, niin hänen pitäisi tuntea itsensä sydänjuuriin saakka murheelliseksi vakavan syntinsä vuoksi. Mutta mitä hänen täytyy tehdä saadakseen anteeksi ja apua?

Hänelle on mitä tärkeintä saada Jumalan anteeksianto katumalla, niin kuin apostoli Pietari sanoi juutalaisille aikanaan: ”Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.” (Apt. 3:19) Hänen tulee päättää olla koskaan toistamatta sellaista syntiä, ja hänen tulee päättää välttää kaikkea, mikä voisi johtaa sen toistumiseen. Synnin tunnustaminen Jumalalle rukouksessa on myös välttämätön. Me saamme rohkaisuksi tietää, että Jehova antaa anteeksi, jos kristitty vilpittömästi tunnustaa ja katuu. – 1. Joh. 1:9.

Sen lisäksi, että vakavasti syntiä tehnyt tunnustaa Jumalalle, Raamattu neuvoo häntä myös ottamaan toisen askeleen. Se on esitetty Jaak. 5:13–16:ssa, missä sanotaan: ”Kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, . . . ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi. Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte.” Jokaisessa Jehovan todistajien seurakunnassa on nykyään kolmen tällaisen kypsän kristityn komitea, ja heidän velvollisuutensa on auttaa vilpittömästi katuvia syntisiä tai erottaa jokainen, joka on uhkana seurakunnan puhtaudelle siksi, että hän harjoittaa syntejä eikä saa Jumalan anteeksiantoa, koska ei kadu.

Mutta siinäkö kaikki, mitä hänen tulee tehdä – mennä Jumalan ja seurakunnan edustajien luo? Ei, tässä esimerkissä on vielä askel, joka tulee ottaa jo ennen niiden hengellisesti vanhempien miesten luo menoa, jotka toimivat seurakunnan puolesta. Aviorikokseen sisältyy vaimon mies. Vaimo lupasi uskollisuutta hänelle. Hänellä on yksinomainen oikeus sukupuolisuhteisiin vaimonsa kanssa, ja hänen oikeuttaan on loukattu. Verraten aviovelvollisuutta omasta kaivosta saatavaan veteen Sananl. 5:15, 18 osoittaa, että naineella henkilöllä on oikeus saada puolisoltaan puhtaana se, mikä hänelle sukupuolisessa suhteessa kuuluu. Sitä ”vettä” ei tule saastuttaa aviorikoksella, ja jos niin on tapahtunut, niin syyttömän osapuolen tulee tietää se. Lisäksi, jos aviorikos on tehty, niin kunniallinen aviovuode on saastutettu. – Hepr. 13:4.

Syyllinen puoliso voi empiä tunnustaa, koska hän on levoton siitä, miten hänen miehensä suhtautuu asiaan ja osoittaako hän anteeksiantavaisuutta. Mutta vaimon olisi pitänyt ajatella sitä ennen sellaiseen tilanteeseen joutumista, mikä johti aviorikokseen.

Jos vaimo aikoo tunnustaa katumuksensa seurakunnan tuomiovaltaiselle komitealle, niin tämä haluaa nähdä todisteen katumuksesta. Jos vaimo on todella katuva, niin hän ei esimerkiksi suojele sitä, jonka kanssa hän teki syntiä. Jos tämä kuuluu seurakuntaan, niin komitea voi jatkaa asian käsittelemistä siihenkin suuntaan seurakunnan hyvän aseman säilyttämiseksi Jumalan edessä. Mutta tällaisessa tilanteessa vaimon vilpittömän katumuksen toinen todistus on väärinteon tunnustaminen viattomalle puolisolle ja hänen anteeksiantonsa ja apunsa etsiminen. Jollei syyllinen ole halukas osoittamaan nöyryyttä tällä tavalla ja kantamaan vastuuta synnistään, niin voidaanko todella sanoa hänen katuvan? Tuskin!

Jos antautunut kristitty on sallinut itsensä joutua tilanteeseen, mikä on johtanut hänet aviorikokseen, niin hän on todistanut tarvitsevansa apua ja valvontaa. Seurakunnan kypsät palvelijat antavat hänelle hengellistä apua työskennellen hänen hengelliseksi vahvistamisekseen, jotta hän voisi elää kristittynä. (Gal. 6:1) Mutta hänen miehensä on yhtä lihaa hänen kanssaan ja läheisimmin hänen kanssaan elävänä sovelias auttamaan, rohkaisemaan ja läheisesti valvomaan häntä, mitä hän ilmeisesti tarvitsee, mahdollisesti auttaen häntä välttämään sitä, jonka kanssa hän on tehnyt syntiä. (1. Moos. 2:24) Vaikkei mies olisikaan uskova, niin hän voi mahdollisesti auttaa vaimoaan vastustamaan tulevia kiusauksia ja pysyttelemään poissa tilanteista, mitkä saattaisivat johtaa hairahduksen toistumiseen.

On siis viisasta ja katumusta osoittavaa etsiä puolisonsa anteeksiantoa ja apua, olkoonpa syntiä tehnyt vaimo tai aviomies. Tämä on myös välttämätön askel asian oikaisemiseksi Jumalan ja kristillisen seurakunnan kanssa.