Käytätkö sinä Jumalan nimeä palvonnassasi?
KAIKKI ihmiset, jotka tuntevat hyvin Pyhän Raamatun, tietävät, että Jumalalla on persoonanimi. Hänet tosin mainitaan Raamatussa sellaisilla kuvaavilla arvonimillä kuin ”Jumala”, ”Herra”, ”Isä”, ”Kaikkivaltias”, ”Korkein” ym. Mutta hänen persoonallisuutensa ja ominaisuutensa on esitetty lyhyesti ja ilmaistu vain hänen persoonanimessään, joka hänellä on ainutlaatuinen. Jumala sanoo: ”Minä olen Jehova. Se on minun nimeni, enkä minä anna omaa kunniaani kenellekään toiselle.” – Jes. 42:8; Ps. 83:19; Um.
”Jehova” on parhaiten tunnettu suomalainen muoto Jumalan nimestä, vaikka useimmat heprean tuntijat suosivat muotoa ”Jahve”. Vanhimmat heprealaiset käsikirjoitukset esittävät nimen neljän konsonantin muodossa, joita yleensä kutsutaan nimellä tetragrammaton (kreik. tetra = ’neljä’ ja gramma = ’kirjain’). Nämä neljä heprealaista kirjainta vastaavat meidän suomalaisia kirjaimiamme JHVH.
Mutta jos Jehova on Jumalan nimi – joku saattaa kysyä – niin miksi kirkoissa papit tai seurakuntalaiset käyttävät tätä nimeä niin harvoin? Käytätkö esimerkiksi sinä Jumalan nimeä palvonnassasi? Onko sinun tärkeätä käyttää sitä?
TAIKAUSKO KÄTKEE NIMEN
Pääasiallinen syy siihen, miksi niin harvat tuntevat Jumalan nimen, on taikauskoinen ajatus, joka syntyi juutalaisten keskuudessa monia vuosisatoja sitten. Tämän taikauskon mukaan oli väärin lausua Jumalan persoonanimi. Siitä, mikä sai juutalaiset omaksumaan tällaisen ajatuksen, ei ole varmuutta. Joidenkuiden väittämän mukaan ilmaantui sellainen opetus, että nimi oli liian pyhä epätäydellisten huulten lausuttavaksi. Toinen näkökanta on, että tarkoitus oli estää ei-juutalaisia kansoja tuntemasta nimeä ja käyttämästä sitä mahdollisesti väärin. Ja vielä yhden väitteen mukaan tarkoitus oli varjella nimeä, ettei sitä olisi käytetty taikamenoissa.
Milloin tämä taikausko Jumalan nimen lausumisen suhteen pääsi valtaan? Sitä ei tiedetä varmasti. Monet hakuteokset ovat esittäneet, että nimeä lakattiin käyttämästä noin vuonna 300 eaa. He perustavat tämän johtopäätöksen siihen otaksumaan, että Jumalan nimeä ei ollut kreikkalaisessa Septuagintassa, Raamatun ensimmäisessä hepreasta kreikan kieleen tehdyssä käännöksessä, jota alettiin valmistaa noin vuonna 280 eaa. Oliko asia näin?
Tosin täydellisimmät nykyään tunnetut Septuagintan käsikirjoitusjäljennökset yhdenmukaisesti panevat kreikkalaiset sanat Kyrios (Herra) tai ho Theós (Jumala) nimen Jehova (Jahve) sijaan, mutta nämä huomattavat käsikirjoitukset ovat peräisin vasta 4. ja 5. vuosisadalta. Äskettäin on kuitenkin löydetty paljon vanhempia jäljennöksiä, vaikkakin katkelmina, jotka todistavat, että Septuagintan varhaisimmissa jäljennöksissä oli Jumalan nimi.
Esimerkiksi katkelma papyruskääröstä, joka on merkitty Fuad-papyruksen luettelonumerolla 266, sisältää jälkipuoliskon 5. Mooseksen kirjasta, ja siinä esiintyy säännöllisesti tetragrammaton kirjoitettuna heprealaisin kirjaimin. Oppineet ajoittavat tämän papyruksen toiselle tai ensimmäiselle vuosisadalle eaa., neljä- tai viisisataa vuotta vanhemmaksi kuin ne aikaisemmin mainitut Septuagintan käsikirjoitukset, joissa Jumalan nimeä ei ole.
Selittäessään erästä toista vanhaa papyruslöytöä tri Paul E. Kahle sanoo: ”Papyrus, joka sisältää katkelmia 3. Mooseksen kirjan luvuista 2–5, on kirjoitettu käsialalla, joka läheisesti muistuttaa Fuad-papyrus 266:n käsialaa ja jonka tunnusmerkki on, kuten jo mainittiin, se, että Jumalan nimi on esitetty tetragrammatonina heprealaisella neliökirjoituksella (יהוה) eikä κύριος [Kyrios] niin kuin myöhemmin Raamatun kristillisissä käsikirjoituksissa.” – The Cairo Geniza, vuoden 1959 painos, s. 222, 224.
On siis olemassa luotettavat todisteet sitä ajatusta vastaan, että Jumalan nimeä lakattiin ainakin kirjoitetussa muodossa käyttämästä yleistä ajanlaskuamme edeltävänä aikana.
KUN TAIKAUSKO SAI VALLAN
Ensimmäisellä vuosisadalla ilmestyy ensi kerran todisteita taikauskoisen asenteen kehittymisestä Jumalan nimeä kohtaan. Kun esimerkiksi Josephus, pappisperheestä oleva juutalainen historioitsija, ensimmäisellä vuosisadalla oli esittänyt Jumalan julistaneen nimensä Moosekselle, hän sanoi: ”Minun ei ole lupa lausua sitä enää.” (Antiquities of the Jews, II kirja, luku XII, kpl. 4) Mutta Josephuksen lausunto on epäselvä. Se ei ilmaise selvästi, millainen oli yleinen vallalla oleva asenne Jumalan nimen lausumiseen tai käyttöön ensimmäisellä vuosisadalla.
Juutalainen mišna, rabbiinien opetusten ja perinteiden kokoelma, on hiukan selvempi. Sen uskotaan olevan toisella ja kolmannella vuosisadalla eläneen rabbiinipatriarkka Jehudan kokoama. Osa mišnan aineistosta liittyy selvästi olosuhteisiin, jotka vallitsivat ennen Jerusalemin ja sen temppelin hävitystä vuonna 70. On kuitenkin myönnettävä, että mišnan perinteiden historiallinen arvo on kyseenalainen. Kuitenkin eräät mišnan perinteistä ilmaisevat tarkkaan, miten juutalaiset nähtävästi suhtautuivat Jumalan nimen lausumiseen.
Vuotuisen sovituspäivän yhteydessä Yoma, 6, 2, sanoo: ”Ja kun papit ja kansa, jotka seisoivat temppelin esipihalla, kuulivat lausutun Nimen tulevan ylimmäisen papin suusta, heidän tapansa oli polvistua ja kumartua sekä langeta kasvoilleen ja sanoa: ’Siunattu olkoon hänen valtakuntansa kirkkauden nimi iankaikkisesta iankaikkiseen!’
Päivittäisistä papillisista siunauksista Sotah, 7, 6, sanoo: ”He lausuivat temppelissä Nimen sellaisena kuin se oli kirjoitettu, mutta maakunnissa korvikesanalla.”
Luetellessaan ne, ”joilla ei ole osaa tulevassa maailmassa”, Sanhedrin, 10, 1, sanoo: ”Abba Saul sanoo: Myös hän, joka lausuu Nimen sen varsinaisin kirjaimin.”
Kuitenkin, näistä kahdesta viimeisestä kielteisestä katsantokannasta huolimatta, löytyy mišnan ensimmäisestä osasta myös myönteinen käsky, että ”miehen tulee tervehtiä toveriaan [Jumalan] Nimellä”, ja sitten on mainittu Booaan esimerkki. (Ruut 2:4) – Berakoth, 9, 5.
Kun näihin perinteellisiin katsantokantoihin suhtaudutaan sen arvoisina kuin ne ovat, ne saattavat ilmaista, että jonkin aikaa ennen kuin Jerusalemin temppeli hävitettiin vuonna 70, vallitsi taikauskoinen taipumus välttää käyttämästä Jumalan nimeä. Siitä, että tällainen taikausko olisi ollut vallalla ennen ajanlaskumme alkua, ei ole todisteita. Saatavissa olevat todisteet osoittavat, että tällainen taikausko alkoi kehittyä aikaisintaan ensimmäisellä tai toisella vuosisadalla. Näin ollen on Jeesuksen aikana saattanut hyvinkin olla yleisenä tapana, että monet juutalaiset käyttivät Jumalan nimeä.
Mutta tuli aika, jolloin juutalainen lukiessaan Raamatun heprealaisia kirjoituksia alkukielellä lausui joko ’Adonái (Herra) tai ’Elohím (Jumala), sen sijaan että olisi lausunut tetragrammatonin edustaman Jumalan nimen. Tämä näkyy siitä seikasta, että kun vokaalimerkkien käyttö tuli tavaksi 6. tai 7. vuosisadalla, niin juutalaiset jäljentäjät panivat vokaalimerkit joko ’Adonáille tai ’Elohímille kirjoittaessaan tetragrammatonin, ilmeisesti muistuttaakseen lukijaa sanomaan nuo sanat Jumalan nimen lausumisen sijasta. Jos lukija käytti Heprealaisten kirjoitusten kreikankielisen Septuaginta-käännöksen myöhempiä jäljennöksiä, hän luonnollisesti havaitsi tetragrammatonin tyystin korvatun kreikkalaisilla arvonimillä Kyrios ja ho Theós.
Muunkieliset käännökset, kuten latinalainen Vulgata, noudattivat näiden Septuagintan myöhempien jäljennösten esimerkkiä. Englanninkielinen katolinen Douay-käännös vuodelta 1609 perustui Vulgataan eikä sen tähden sisällä Jumalan nimeä. Ja Kuningas Jaakon käännös vuodelta 1611 käyttää tavanomaisesti sanoja HERRA tai JUMALA isoin kirjaimin Heprealaisissa kirjoituksissa olevan tetragrammatonin sijasta. Kuitenkin se käyttää neljässä kohdassa nimeä ”Jehova”, nimittäin seuraavissa paikoissa:2. Moos. 6:3; Jes. 12:2 ja 26:4 sekä Ps. 83:18 (19).
Amerikkalaisen standardikäännöksen (vuodelta 1901) kääntäjät paljastavat voimakkaasti väärän perusteen Jumalan pyhän nimen Jehovan peittämiselle ja sanovat tuon käännöksen esipuheessa, että ”amerikkalaiset käännöksen tarkistajat tulivat huolellisen harkinnan jälkeen yksimielisesti vakuuttuneiksi, että juutalaisen taikauskon, joka piti Jumalan nimeä liian pyhänä lausuttavaksi, ei pitäisi enää vallita Vanhan testamentin englantilaisessa enempää kuin missään muussakaan käännöksessä, niin kuin onneksi ei olekaan asianlaita nykyisten lähetystyöntekijöitten tekemissä lukuisissa käännöksissä. Tämä Muistettava Nimi, joka on selitetty 2. Moos. 3:14, 15:ssä ja jota sellaisena tähdennetään kerran toisensa jälkeen Vanhan testamentin alkutekstissä, osoittaa Jumalan persoonalliseksi Jumalaksi, liiton Jumalaksi, ilmestyksen Jumalaksi, Vapauttajaksi, kansansa Ystäväksi; – ei vain useitten ranskalaisten käännösten abstraktiseksi ’Iankaikkiseksi’, vaan niiden iäti eläväksi Auttajaksi, jotka ovat vaikeuksissa. Tämä persoonanimi [Jehova], jolla on runsaasti pyhiä yhteyksiä, on nyt ennallistettu sille paikalle pyhässä tekstissä, johon sillä on kiistaton oikeus.”
Kun luemme Jumalan itsensä lausuman tarkoituksen olevan, että hänen nimensä ”julistettaisiin kaiken maan päällä” ja että hänen nimensä ”on oleva suuri pakanain seassa”, niin kuinka tosiaan voimme olla käyttämättä tätä nimeä palvonnassamme jonkin taikauskon vuoksi? (2. Moos. 9:16; Mal. 1:11) Malakian kirja (3:16) esittää ”muistokirjan”, jota alettiin kirjoittaa Jumalan edessä ”niiden hyväksi, jotka Herraa [Jehovaa, Um] pelkäävät ja hänen nimensä kunniassa pitävät”. Oletko sinä tuossa ”muistokirjassa”? Etkö sinä sen lisäksi, että ’pidät kunniassa hänen nimeänsä’, myös lausu sitä palvonnassa? Vain niin tekevä ihminen voidaan laskea kuuluvaksi siihen ’Jumalan nimelle otettuun kansaan’, josta kristitty opetuslapsi Jaakob puhuu Apt. 15:14–18:ssa. Se, että tunnet Jumalan nimeltään, suhtaudut tähän nimeen kunnioittavasti ja elät sopusoinnussa sen kanssa, mitä hän on kirjoituttanut Sanaansa tästä Pyhimmästä Nimestä, merkitsee sinulle iankaikkista elämää.