Iloitseminen uskon ”hyvässä taistelussa”
Kertonut Väinö Pallari
SYNNYIN Suomessa, joka on 92-prosenttisesti luterilainen maa. Kun minusta tuli yksi Jehovan kristityistä todistajista vuonna 1930, niin toimeni kansakoulunopettajana joutui uhanalaiseksi.
Tämä johtui siitä, että raamatuntutkijoita, joina todistajat silloin tunnettiin, pidettiin kommunisteina, ja heille sanottiin, että heidät kyyditään Venäjälle. Koulun johtokunta uhkasi minua tällä, jollen lähtisi vapaaehtoisesti pois koulupaikkakunnalta.
Mutta kieltäydyin jättämästä työpaikkaani. Johtokunta yritti silloin saada minut antamaan lupauksen, etten kulkisi talosta taloon saarnaamassa ”uutta oppia”, jota paikkakunnalla ei suvaittaisi. Sellaista lupausta en tietenkään voinut antaa; päämääränäni oli todellisuudessa jonain päivänä saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista koko ajallani.
Koulun johtokunta koetti seuraavaksi vaikuttaa oppilaitteni vanhempiin, jotta he yllyttäisivät lapsiaan tekemään koululakon, mutta yksikään oppilas ei jäänyt pois koulusta.
Lopulta koulun johtokunta, pettyneenä yrityksissään saada minut pois, yksinkertaisesti lakkautti virkani. Tällaisesta menettelystä oli kuitenkin se seuraus, että sain ns. lakkautuspalkan, mikä merkitsi minulle huomattavia tuloja. En pannut vastaan, koska lakkautuspalkka auttoi minua aloittamaan kokoajan saarnaamistyön – lopullisen päämääräni. Tilaisuus, jota olin odottanut, tarjoutui itsestään, ja minä tartuin siihen iloiten siitä, että saatoin vihdoinkin omistaa kaiken tarmoni uskon ”hyvään taisteluun”. – 2. Tim. 4:7, Um.
Sain myös niihin aikoihin Vartiotorni-seuralta kirjeen, jossa minua pyydettiin ”palvelusjärjestäjäksi” (silloinen kierrosvalvojan nimitys). Se oli todella riemullista aikaa. Vaikka joka päivä kävin kristittyjen veljieni kanssa saarnaamistyössä ja pidin kokouksia iltaisin, se ei tuntunut raskaalta.
SOTAVUODET
Vuonna 1939 kokoontui uhkaavia sotapilviä idän taivaalle. Suomalaiset olivat hyvin hermostuneita. Koska Jehovan kristityt todistajat olivat puolueettomia poliittisissa asioissa, niin heitä katsottiin karsaasti, eivätkä he saaneet enää työskennellä vapaasti. Ensimmäinen oikeudenkäynti todistajia vastaan alkoi jo ennen kuin varsinainen sota puhkesikaan. Kun olin kerran Turussa levittämässä raamatullista kirjasta Hallitus ja rauha, jouduin poliisien saartamaksi syytettynä ’luvattomasta kaupustelusta’, mistä seurasi oikeudenkäynti.
Sodan aikana meillä oli jatkuvia oikeusjuttuja, ja saarnaamistyömme kiellettiin virallisesti. Meitä pidettiin kommunisteina, minkä katsottiin siihen aikaan olevan pahinta, mitä voitiin ajatella. Koska Vartiotorni-seura oli kielletty, se ei voinut järjestää kokouksia, mutta niitä pidettiin siitä huolimatta jonkun yksityisen kristityn nimissä. Tämä oli mahdollista, koska uskonnonvapauslaki oli yhä voimassa sodasta huolimatta.
Terveyteni on aina ollut heikko, ja minut vapautettiin tästä syystä sotapalveluksesta. Saatoin näin ollen jatkaa kokoajan saarnaamistyötäni, mistä olin ylitsevuotavan kiitollinen Jehovalle.
Sota-aikana kierrosvalvojana työskenteleminen ei suinkaan ollut vailla jännitystä. Koska Vartiotorni ja Lohdutus (nykyään Herätkää!) olivat lakkautetut, niin meidän oli vietävä kaikki monistettu hengellinen ravinto mukanamme matkalaukussa. Se oli vaarallista, koska sotapoliisit tutkivat usein matkustajien laukkuja nähdäkseen, oliko heillä voita (kaikki ruoka oli säännöstelty) tai muuta ”kiellettyä matkatavaraa”.
Kerran minulla oli suuri määrä monistettuja Vartiotorni-lehtiä matkalaukussani, ja sotapoliisi kysyi, mitä ne olivat. Vastasin niiden olevan raamatullista kirjallisuutta, jota annetaan ihmisten luettavaksi. Onneksi hänellä oli kiire, joten hän ei ehtinyt syventymään asiaan. Jos hän olisi tiennyt, mitä kirjallisuutta kuljetin muassani, hän olisi varmasti pidättänyt minut.
Kaupunkien pommitukset olivat kokemus sinänsä. Meidän oli usein keskeytettävä kokous mennäksemme pommisuojaan. Tullessamme pommisuojasta tulipaloja roihusi ympärillämme, mutta todistajien koteja vahingoittui harvoin.
Elämäni jännittävin tapaus sattui sodan tiimellyksessä. Tulin kerran hyvin myöhään kotiin yöraitiovaunulla. Kaksi hiukan juopunutta sotilasta sattui tulemaan samaan raitiovaunuun, ja kun he näkivät minut siviilipuvussa, he tulivat erittäin katkeriksi. He puhuivat minusta keskenään ja sanoivat, että minun pitäisi olla sotisovassa. Poistuimme vaunusta samalla pysäkillä, ja miehet käskivät minun pysähtyä.
Toinen heistä kysyi minulta, miksi olin ”kenkkuillut” heille raitiovaunussa, mikä tarkoitti sitä, etten ollut huomaavinani heitä. Äkkiä toinen veti esiin puukon taskustaan ja sanoi: ”Mitäs sanotte, jos laskemme teistä ilman ulos?” Yritin selittää, mitä ikäviä seurauksia siitä olisi heille, jos he sen tekisivät, mutta he vastasivat, että he olivat kärsineet niin paljon rintamalla, etteivät he välittäneet enää siitä, mitä heille tapahtuisi. Sotilas kohotti äkkiä puukkonsa ja aikoi iskeä. Tarrauduin silloin sydämeni pamppaillessa hänen käteensä, vaikka en varsinaisesti voinutkaan tehdä vastarintaa.
Tunsin avuttomuuteni tässä tilanteessa ja esitin rukouksen Jehovalle, niin kuin olin itsekseni tehnyt koko tämän tilanteen ajan. Kuin ihmeen kautta sotilas hellitti otteensa ja salli minun mennä. Jatkoin matkaani itkien ilosta ja kiittäen Jehovaa siitä, että hän pelasti henkeni. Mieleeni tuli Raamatun vakuutus: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” – 5. Moos. 33:27.
ILOITSEMINEN ”HYVÄSSÄ TAISTELUSSA” BEETELISSÄ
Vuonna 1942 minut kutsuttiin palvelemaan Beetelissä, Vartiotorni-seuran haaratoimistossa, jossa sittemmin olen saanut monia palvelusetuja. Sodan aikana minun tehtävänäni oli hankkia ruokaa Beetel-perheelle, mikä oli todella vaikeata, koska kaikesta oli huutava puute. Monta kertaa kuin ihmeen kautta saimme sen, mitä tarvitsimme. Oli kuin olisi satanut mannaa taivaasta avuksemme läpi tuon sodan ankean ajan.
Minulla on ollut etu myös käsitellä lakiasioita. Esimerkiksi monet todistajat, joilla ei ollut keitään ns. rintaperillisiä, halusivat kaikki rahavaransa käytettäväksi Jehovan työn edistämiseen heidän kuolemansa jälkeen. Tämän vuoksi jouduin Suomen lain mukaan ottamaan yhteyden kaikkiin tällaisten kristittyjen todistajien sukulaisiin, mikä on usein vaikeaa.
Meillä on myös ollut jatkuva taistelu Suomen yleisradion kanssa. Melkein kaikkien uskontokuntien on sallittu käyttää radiota, mutta meidän ei ole sallittu sitä tehdä. Eikä siinä kaikki, vaan silloin tällöin meitä vastaan on myös tehty hyökkäyksiä.
Muuan radiotoimittaja laati epäsuotuisan ohjelman todistajista, ja siinä esitettiin hyvin karkeita sanoja todistajia vastaan. Ohjelma oli nauhoitettu etukäteen ja meidän annettiin kuulla se ennen sen varsinaista esittämistä. Eräs toinen todistaja ja minä kamppailimme tämän pulman kanssa noin viikon päivät, ja meidän onnistuikin saada toimittaja poistamaan pahimmat solvaukset, mutta ohjelma oli silti hyvin paha. Kohta tämän jälkeen sain halvauksen hermojännityksen vuoksi. Menetin osittain näköni ja puhekykyni sekä tyystin kykyni lukea ja laskea.
Toivuin muutaman sairaalassaoloviikon jälkeen aika hyvin, mutta olen tuntenut vilua siitä pitäen. Lääkäri määräsi minut ”eläkkeelle” ja kielsi ponnistelemasta liikaa missään. Minun oli hidastettava vauhtia voidakseni jatkaa palvelustani, mutta olen iloinen, etten ole menettänyt ylistyshaluani.
Niin olenkin työskennellyt toisinaan ehkä kovemmin kuin olisi pitänyt, mutta olen nauttinut siitä. Sain äskettäin toisen halvauksen, joka oli edellistä pahempi. Puheeni, joka palasi melko pian, näyttää nyt jääneen kankeammaksi. Minun on ollut jälleen hidastettava tahtia, mutta haluan silti tehdä parhaani taistellakseni uskon ”hyvää taistelua”.
Kun katson taaksepäin niitä 44 vuotta, jotka olen viettänyt Jumalan kokoajanpalveluksessa, niin voin sanoa, etten olisi voinut käyttää elämääni paremmalla tavalla. Tällainen kokoajanpalvelus, jota oppii rakastamaan sitä enemmän, mitä pitemmälle vuodet vierivät, on niin siunauksellista, ettei mitään muuta työtä voida verrata siihen. Joskin työ Beetelissä samoin kuin kenttäpalveluksessa vaatii voimaa, niin se on kuitenkin suuren ilon lähde.
[Kuva s. 382]
Vartiotorni-seuran haaratoimisto Suomessa