’Niin kuin öljypuun vesat minun pöytäni ympärillä’
Kertonut Porfirio Caicedo Kolumbiasta
RAAMATUN 128. psalmin jakeissa 3 ja 4 esitetyn ajatuksen mukaan olen hyvin siunattu mies. Siinähän sanotaan: ”Niinkuin hedelmällinen viiniköynnös on sinun emäntäsi sinun huoneesi perällä, niinkuin öljypuun vesat ovat sinun lapsesi sinun pöytäsi ympärillä. Sillä katso, näin siunataan mies, joka Herraa pelkää.”
Olen nimittäin kahdeksantoista lapsen isä. Rakas vaimoni Belén (Betlehem), ’hedelmällinen viiniköynnökseni’, on synnyttänyt minulle kaksitoista poikaa ja kuusi tytärtä.
Oma elämäni alkoi 64 vuotta sitten Líbanon kaupungissa Tolimassa Kolumbiassa. Olin nuorin kahdestatoista lapsesta. Koska isäni kuoli, kun olin vasta pienokainen, niin minun oli mentävä 12-vuotiaana työhön erääseen valimoon auttaakseni äitini ja nuorimman sisareni elatuksessa. Kun olin sitten 26-vuotias, menin naimisiin Belénin kanssa, ja pian sen jälkeen me muutimme Bogotáan, pääkaupunkiin.
Paransin kirjekurssin välityksellä pätevyyttäni puuseppänä erikoistuen puisten muottien tekemiseen metallivalua varten. Jotta olisin voinut paremmin valvoa kasvavia lapsiani, ryhdyin pitämään omaa pientä verstasta kodissani. Mutta ennen kuin tulin tunnetuksi ammatissani, minun oli etsittävä tuloja muista lähteistä. Ja kun ei ollut valumuottien tekemistä, niin tein kitaroita, mandoliineja ja viuluja.
Oppiminen on aina kovasti kiinnostanut minua. Siinä on yksi syy siihen, miksi niin kauan kuin voin muistaa olen tuntenut vastenmielisyyttä maailman uskontoja kohtaan. Niiden ritualistiset silmänkääntötemput eivät ole koskaan tyydyttäneet oppimishimoani.
Sitä vastoin löysin jotain tosi arvokasta kahdesta kirjasta, jotka hankin eräältä Jehovan todistajalta, kun hän kävi verstaassani eräänä päivänä vuonna 1950. Halusin oppia, ja todistajilla oli opetettavaa minulle – selvästi, yksinkertaisesti, ilman salaperäisyyttä. Tutkiessani Raamattua hänen kanssaan aloin laskea perustusta lasteni oikealle kasvattamiselle.
”ONNELLINEN SE MIES, JONKA VIINI ON NIITÄ TÄYNNÄ”
On ilo kasvattaa lapsia. Se on ilo siitä työstä, ponnistelusta ja niistä huolista huolimatta, jotka siihen liittyvät. Olen täysin yhtä mieltä viisaan miehen Salomon kanssa, joka sanoi: ”Katso, lapset ovat Herran lahja, . . . Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä!” (Ps. 127:3–5) Ihminen kiintyy niin nuoriin, että hän kaipaa heitä kovasti, kun he eivät ole paikkeilla.
Rakastan hyvin paljon pieniä lapsia. Saan paljon iloa heille ominaisista tavoista. Pienessä lapsessa on sellaista suloutta, jota on vaikea määritellä. Pieni lapsi on niin viaton. Ja se pystyy saamaan huvia melkein tyhjästä. Se on onnellinen, kun sillä on pieni paperinpala tai narunpätkä. Jos lapsi kadottaa sitten leikkikalunsa, niin se on surullinen. Silloin haluan erityisesti olla heidän kanssaan auttaakseni heitä.
Koska vaimoni ja minä tosiaan rakastamme lapsiamme, niin me olimme luonnostaan kiinnostuneita oikean opastuksen antamisesta heille, sitäkin enemmän, kun opimme totuuden Jumalan sanasta. Tämä käsitti sekä opetusta että oikaisua. Raamattu itse osoittaa, että ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”. (Sananl. 13:24) Olemme aina olleet valppaita lastemme kurittamisessa. Pelottaa ajatellakin, millaiset tulokset olisivat voineet muuten olla.
VANHEMPIEN HYVÄN ESIMERKIN ARVO
Me kaikki tiedämme, että lapset ovat synnynnäisiä jäljittelijöitä. Olkoonpa kysymys kielestä, tavoista tai tottumuksista – he jäljittelevät kaikkea niin helposti. Varsinkin siitä, mitä heidän vanhempansa tekevät, tulee kuin laki heille. Tämän jäljittelyvaiston takia paras koulutus, mitä lapset voivat kotona saada, on mielestäni hyvä vanhempien esimerkki. Seuraava Raamatun sananlasku tähdentää tätä: ”Vanhurskas vaeltaa nuhteettomasti, onnelliset ovat lapset hänen jälkeensä.” (Sananl. 20:7) Oikeamieliset nuhteettomuuden säilyttävät vanhemmat antavat jotakin suuriarvoista lapsilleen, sellaista mikä koituu todella heidän tulevaksi onnekseen.
Tässä suhteessa on se tieto, mitä olen koonnut Jumalan sanasta, ollut suureksi avuksi. Kuinka niin? Siten että se on opettanut minulle, miten minun tulisi elää. Olen oppinut sen sivuilta totuuden ja tottelevaisuuden arvon. Olen oppinut tuntemaan sen käyttäytymismallin, jota minun velvollisuuteni aviomiehenä ja isänä on noudattaa Jumalan edessä ja niin ollen perheenikin edessä. Olen vakuuttunut siitä, että jos tuntee Jumalan muuttumattomat lait ja elää niiden mukaan, niin muu elämässä, lasten kasvatuskin, on verraten helppoa.
Yhtenä suurimmista yksityisistä hyvistä vaikutuksista jälkeläistemme elämässä on ollut minun ja vaimoni välillä vallitseva erittäin hyvä suhde. Me kunnioitamme hellästi toisiamme. Ääneni korottaminenkin vaimolleni koskisi minuun kipeästi. Menettelisin epäoikeudenmukaisesti, jos kohtelisin häntä huonosti. Minua auttaa tässä asenteessa se, että hänen menettelytavassaan ei ole mitään, mikä harmistuttaisi minua. Hän on hyvin alistuvainen, yhteistoiminnallinen ja lempeä. Hän esittää ajatuksensa mistä asiasta tahansa, mutta jättää sitten ratkaisun minulle ja arvostaa sitä. Jos jompikumpi meistä ei ole parhaalla tuulella, niin toinen tekee kaiken voitavansa poistaakseen tyytymättömyyden syyn. Ja jos toinen oikaisee jotakuta lasta, niin toinen auttaa eikä ryhdy estämään.
VALPPAUDEN ARVO
Yksi keino, jolla olemme välttäneet tarpeettomat pulmat lastemme suhteen, on, että olemme pitäneet rakkaudellisesti silmällä heitä, olemme olleet valppaita. Heitä on suojeltava niin kuin mitä tahansa nuorta tainta. Olemme aina halunneet tarkoin tietää, missä he ovat olleet ja mitä he ovat tehneet. Jos joku pojista on lähtenyt jonnekin kotoa, niin perheen jonkun vanhemman jäsenen tai muun luotettavan henkilön on täytynyt olla hänen seuranaan. Tytöt eivät ole minkään ikäisinä saaneet mennä pois kotoa yksinään.
Nykyisin on niin paljon epävarmuutta ja niin vähän arvostusta toisten persoonaa kohtaan, että olen aina katsonut aiheelliseksi suojella erityisesti tyttäriäni. En ole kieltänyt heiltä etua hankkia ystäviä niiden joukosta, jotka tunnemme, ja olemasta heidän kanssaan. Mutta en sallisi heidän mennä kadulle yksin – en koskaan – en tässä kaupungissa.
Koska pojat eivät ole niin suuressa vaarassa, heille on sallittu enemmän vapautta kuin tytöille. Kuitenkin heidän on oltava kotona määrätunnilla iästään riippumatta, niin kauan kuin he ovat huolenpidossani. Hyvin harvoin on kukaan heistä tullut kotiin myöhään, mutta jos näin on käynyt, hän on todennut oven olevan lukossa. Jätän hänet ulos kylmään yöhön joksikin aikaa ja avaan hänelle sitten myöhemmin. Kun he tietävät, mitä ajattelen, kun näin tapahtuu, he harvoin antavat niin käydä toista kertaa.
Kun ryhdytään varotoimiin lasten silmällä pitämiseksi, niin vältetään usein rankaisun tarve. Toisin sanoen: ”Parempi vähän ehkäisyä kuin paljon parannusta.” Vanhemmat, jotka ovat velttoja tässä valvonta-asiassa, saattavat havaita rankaisevansa lapsiaan sellaisista väärinteoista, joihin he itse ovat osasyyllisiä laiminlyöntinsä takia.
LEVON LÖYTÄMINEN SIELULLENI
Niin tärkeätä kuin hyvä vanhempien esimerkki ja valppaus onkin lasten menestyksellisessä kasvatuksessa, tarvitaan ehdottomasti vielä enemmän. Kun tottelemattomuus on tahallista, niin kirjaimellinen vitsa sopivasti annettuna tekee ihmeitä lapsille. Se taas aikaansaa rauhaisan, miellyttävän vaikutuksen vanhempiin, kuten Sananlaskujen 29:17 sanoo: ”Kurita poikaasi, niin hän sinua virvoittaa ja sielullesi herkkuja tarjoaa.”
Jos pyydän lastani tekemään jotakin eikä hän tee sitä pronto (heti), niin muistutan häntä siitä. Jollei hän sitten tee sitä, niin kun näen tottelemattomuuden tahalliseksi, rankaisen häntä. Koska olen johdonmukaisesti yrittänyt noudattaa tällaista menettelytapaa, niin minun tuskin milloinkaan tarvitsee puhua lapsilleni kahdesti.
Mutta ennen kuin käytän kirjaimellista vitsaa, keskustelen lapsen kanssa kahden kesken sen tarpeellisuudesta. Haluan hänen ymmärtävän selvästi, miksi häntä rangaistaan. Sitä paitsi vältyn siten tekemästä hänestä pelkkää vihastukseni uhria.
Toisetkin kurinpitomuodot saattavat luonnollisesti olla yhtä tehokkaita. Jokainen lapsi on erilainen; kaikki eivät reagoi samalla tavalla. Paheksuva katse saattaa olla ankara ojennus jollekulle. Toisiin tehoaa hyvin se, että heiltä pidätetään jotain, mistä he pitävät erittäin paljon.
Muistan erään rangaistusmuodon, joka tehosi pätevästi Horacioon, viidenteen poikaani, kun kirjaimellinen vitsa ei tehonnut. Hän oli noin 8-vuotias. Hän halusi itsepintaisesti olla eräiden naapuriston poikien huonossa seurassa. Ja niin puetin hänet siskonsa pukuun. Koska hän ei rohjennut näyttäytyä siinä puvussa, niin hän pysyi kotona ja pois kadulta.
Kun huomasin kerran erään julkean piirteen kehittyvän kolmannessa ja kuudennessa pojassani, Efraínissa ja Cicerónissa, niin päätin lähettää heidät isoisänsä maatilalle. Pojat olivat siihen aikaan noin 18 ja 15 vuoden ikäisiä. Heti kun he saapuivat sinne, appeni tiesi, että heitä piti rangaista. Lapsenlastensa paneminen työhön tuotti hänelle iloa. Koska hän itse oli tarmokas työntekijä, niin laiska tai joutilas henkilö ärsytti häntä loputtomasti. Poikien oli noustava joka aamu kello viisi ja sitten taisteltava käärmeitten ja ampiaisten kanssa ja rakoille noussein käsin työskenneltävä pellolla päiväntasaajan auringossa. Kuukausi tätä oli omiaan poikkeuksellisen hyvin lisäämään heidän arvostustaan sitä kohtaan, miten heidän piti toimia kotosalla.
Myöhemmin muistan pyytäneeni neljää poikaa leikkauttamaan tukkansa. Se oli mielestäni liian pitkä. Efraín, vanhin niistä neljästä, oli silloin noin 20-vuotias. Muutamaa päivää myöhemmin he eivät olleet vielä käyneet parturissa, joten sanoin heille: ”Efraín, Rafael, Horacio, Cicerón! Lähtekäähän mukaani.” ”Hyvä, isä.” He eivät tienneet, mitä mielessäni oli – ennen kuin saavuimme parturiin. Sanoin parturille: ”Olkaa hyvä ja leikatkaa näiden poikien hiukset samalla tavalla kuin leikkaisitte minunkin tukkani – lyhyeksi, hyväksi ja lyhyeksi!”
MAALLINEN KOULUTUS JA VALMENNUS
Poikieni koulutus on taloudellisista syistä rajoittunut peruskoulutukseen. Mutta jotkut ovat myöhemmin käyneet erikoiskursseja joissakin aineissa. Pelkäsin, että jos varaisin korkeampaa koulutusta joillekuille, niin he saattaisivat pöyhistyä ja yrittää hallita herroina vähemmän koulutettuja veljiään. Tämän mahdollisuuden välttämiseksi en suonut kenellekään sitä, mitä en voinut suoda kaikille.
Olosuhteeni ovat kuitenkin sallineet minun noudattaa muinaisten israelilaisvanhempien esimerkkiä. Sen lisäksi että he opettivat lapsensa lukemaan ja kirjoittamaan, he opettivat pojilleen jonkin ammatin. Heidän mielipiteensä oli, että joka ei opettanut pojalleen ammattia, opetti häntä itse asiassa varastamaan. Minulle on ollut suuri ilo antaa kaikkien poikieni poikkeuksetta työskennellä rinnallani verstaassa, kun he ovat päässeet koulusta.
Olen näin kyennyt opettamaan pojilleni jonkin erikoistaidon, ammatin, ja pitämällä heidät rinnallani olen voinut myös opettaa heille muita tärkeitä asioita, jotka koskevat jokapäiväistä elämää, kuten miten työskennellä, miten voittaa pulmat, miten pysyä työssä, kunnes se on tehty, miten ajatella johdonmukaisesti ja miten tehdä ratkaisuja.
Työskentelemisemme yhdessä on johtanut myös ykseyteen, läheisyyteen, kanssakäymiseen, mikä merkitsee paljon heille ja minulle. Siitä pitäen, kun poikani alkoivat istua höyläpenkkini ääressä katsomassa työskentelyäni ja juttelemassa kanssani, he ovat tunteneet voivansa luottamuksellisesti lähestyä minua missä pulmissa tahansa. He ovat alituisia tovereitani ja ystäviäni. He arvostavat minua ja minä heitä. Työsuhteessamme ei tarvita minun määräyksiäni. Ystävälliset ehdotukset saavat aikaan samat tulokset ja johtavat erittäin hyvään ilmapiiriin verstaassa.
Koska tiedän, että työ ilman leikkiä ikävystyttää ihmisen, olen iloinen, kun olen kyennyt osallistumaan lasteni kanssa sellaiseen toimintaan, mikä on tuottanut heille myös huvia. Olen pitänyt aina paljon musiikista. Ollessani naimattomana opiskelin sitä ja opin soittamaan bandolaa ja kitaraa. Useat pojista soittavat hyvin kitaraa, ja kun olemme yhdessä, niin tyttäreni laulavat mielellään ja me säestämme soittimillamme.
KASVATUS JOLLA ON TODELLA TÄRKEÄ MERKITYS
Sen maallisen koulutuksen ja käytännöllisen valmennuksen ohella, jonka lapseni ovat saaneet, he ovat saaneet myös toisenlaista kasvatusta, joka tuottaa paljon suurempia osinkoja. Tarkoitan tietysti heidän hengellistä kasvatustaan.
Tässäkin Belén ja minä olemme yrittäneet tarjota jälkeläisillemme arvokkaan esimerkin. Oma Jumalan sanan tutkimisemme on ilmaissut meille, mitä Jehova odottaa meiltä palvonnassa ja tottelevaisuudessa. Me yritämme luonnollisesti elää Hänen tahtonsa mukaisesti joka suhteessa. Jumalan tahdon tekeminen ei ole monimutkaista muotomenoa. Se on sen sijaan tiettyjen perustavien, johdonmukaisten toimintojen suorittamista ja elämistä Hänen vanhurskaan käyttäytymismittapuunsa mukaisesti alituisesti.
Yksi näistä perustoiminnoista on Jumalan sanan säännöllinen tutkiminen sekä yksityisesti että toisten Jehovan tosi palvojien yhteydessä kristillisissä kokouksissa. Siitä lähtien kun aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa, olen ottanut vaimoni ja lapseni mukaan. Kotiamme käytettiin aikanaan kokouksien pitoon koko seurakunnalle tai sen osalle ja sitä on käytetty siitä pitäen. Kaikki perheen jäsenet valmistautuvat ja osallistuvat niihin. Se on totuttu tapamme, ja se on edistänyt tavattomasti hengellistä hyvinvointiamme. – Hepr. 10:25.
Toisin kuin monilla perheillä tässä osassa maailmaa meillä on toinenkin miellyttävä tapa: syödä yhdessä perheyksikkönä. Jos ’öljypuun vesojani’ on ollut liian monta istuakseen yhden pöydän ääressä ruokasalissa, niin jotkut ovat istuneet pienemmän pöydän ympärillä keittiössä.
Yhdessä syöminen on ehdottomasti edistänyt ykseyttämme suoden meille esimerkiksi tilaisuuden rukoilla yhdessä. Ja se on auttanut minua juurruttamaan lapsiini Jumalan sanoja ’kotona istuttaessa’ sen Hänen tahtonsa mukaisesti, että tekisin siten. (5. Moos. 6:6, 7) Se on auttanut minua myös aistimaan perheen mielialoja, huomioimaan asenteita tai taipumuksia sekä sovelluttamaan sitä, minkä olen havainnut olevan parannukseksi meidän kaikkien hengellisten tarpeittemme mukaisesti.
Kaikki ei tietenkään ole varsinaista raamatullista opetusta ateria-aikoina. Ne ovat myös rupattelu- ja leikinlaskutilaisuuksia sekä mahdollisesti kitaran näppäilyn hetkiä päivällisen jälkeiseksi rentoutumiseksi.
Koska olemme tietoiset siitä, että kristillisen rakkauteni tulisi ulottua oman kotini rajojen ulkopuolellekin, vaimollani ja minulla on tapana viedä Jumalan valtakunnan hyvää uutista muidenkin koteihin. Kaikki lapseni ahkeroivat tässä mitä arvokkaimmassa toiminnassa, ja viisi heistä on omistanut koko aikansa siihen johonkin aikaan.
Muistan tässä yhteydessä tapauksen, joka koskee toista poikaani Raúlia, kun hän oli noin seitsentoistavuotias. Sanoin hänelle eräänä sunnuntaiaamuna: ”No niin, poikani, lähdetäänpä palvelukseen.” Hän vastasi: ”Minä en lähde.” Kysyin hämmästyneenä: ”Ja miksi et?” ”Koska se ei ole pakollista”, oli hänen vastauksensa. Vastasin: ”Se ei ole tosin pakollista. No, hyvä on.” En sanonut Raúlille sen enempää. Enkä sanonut myöskään hänelle mitään, että hän tulisi mukaani seuraavana sunnuntaina. En ollut myöskään vihainen enkä nyrpeä hänelle. En tiedä, mitä hän ajatteli itsekseen, mutta seuraavana sunnuntaina hän lähti jälleen ääneti sanomatta mitään.
Tuon tapauksen jälkeen Raúl on halukkaasti ja innokkaasti omistautunut Jumalan valtakunnan palvelukseen, josta syystä Jehova on runsaasti siunannut häntä. Hän sai edun käydä Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin New Yorkin kaupungissa ja sitten palvella myöhemmin kristittyjä veljiään kautta Kolumbian heidän piirivalvojanaan. Nyt hän ja hänen vaimonsa palvelevat Vartiotorni-seuran haaratoimistossa Barranquillassa, missä hän auttaa Kolumbiassa suoritettavan Jehovan todistajien työn valvonnassa.
SYYTÄ OLLA ONNELLINEN
Vaikka minulla on enemmän aineellista nyt kuin muutamia vuosia sitten, niin en ole siitä syystä onnellinen nykyään. Aineellinen ei itsessään tuota koskaan tosi onnea. Mutta hengelliset siunaukset – kas ne tuottavat onnea! Esimerkiksi kun kodissa vallitsee sopusointu, eivätkä vakavat vaikeudet ole tunkeutuneet sinne, niin on syytä olla onnellinen. Ja kun näen kaikkien lasteni antaumuksen Luojalleen ja neljän vanhimman pojan palvelevan vanhimpina kristillisessä seurakunnassa, niin olen todella hyvin iloinen ja tyytyväinen. – Sananl. 10:22.
Kun nyt kymmenen lastani on avioitunut ja useimmilla heistä on omia ”vesoja”, niin minulle tuottaa onnellisuutta nähdä heidän käyvän usein luonamme. He haluavat olla kanssamme. Heidän äitinsä ja minä haluamme myös olla heidän kanssaan. Tämä läheisyys vallitsee yhä. Meillä on luonnollisesti yhteisenä yksi hyvin tärkeä seikka: rakkautemme taivaallista Isäämme Jehovaa kohtaan, jolle perheemme ’on kiitollisuuden velassa nimestään’, olemassaolostaankin. Hänelle olemme myös kiitollisuuden velassa toivostamme, ettei perhesuhteemme tarvitse koskaan päättyä kuoleman takia, koska ”hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus on asuva”. – 2. Piet. 3:13; Ef. 3:14, 15.