Miksi tosi kristityt kieltäytyvät palvomasta ”petoa”
VOITKO kuvitella, että suuret joukot kaikkiin eri rotuihin ja kansallisuuksiin kuuluvia miehiä ja naisia palvovat seitsenpäistä petoa? Tämä saattaa tuntua oudolta kysymykseltä. Sitä ei ole kuitenkaan otettu mielikuvituksen maailmasta vaan todellisuudesta. Ikävintä asiassa on se, että on ihmisiä, jotka turvautuvat julmuuksiin yrittäessään pakottaa toisia palvomaan ”petoa”.
Kristitty apostoli Johannes näki tämän ”pedon” näyssä ensimmäisellä vuosisadalla. Kuvaillen sitä Johannes kirjoitti: ”Minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä ja sarvissaan kymmenen otsaripaa, mutta sen päissä oli Jumalaa pilkkaavia nimiä. Ja peto, jonka minä näin, oli leopardin kaltainen, mutta sen jalat olivat kuin karhun, ja sen suu oli kuin leijonan suu. Ja lohikäärme antoi pedolle voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan.” (Ilm. 13:1, 2) Tämän vallan ulottuvuudesta luemme: ”Sille annettiin valta jokaiseen sukukuntaan ja kansaan ja kieleen ja kansakuntaan. Ja kaikki maan päällä asuvat tulevat palvomaan sitä.” – Ilm. 13:7, 8.
Siitä, mikä ”lohikäärme” on, ei ole epäilystäkään. Apostoli Johannes sanoi aikaisemmin ”suurta lohikäärmettä” ”alkuperäiseksi käärmeeksi, jota kutsutaan Panettelijaksi ja Saatanaksi, joka eksyttää koko asuttua maata”. (Ilm. 12:9) Mutta mikä on se ”peto”, joka saa valtansa Panettelijalta?
”PEDON” TUNNISTAMINEN
Raamatunoppineet ovat tunteneet vuosien varrella mielenkiintoa tätä kysymystä kohtaan. Eräs heistä, Charles John Ellicott, julkaisi 1800-luvulla kahdeksanosaisen selitysteoksen, joka käsitti koko Raamatun. Ellicottin Raamatun selitysteoksesta (Ellicott’s Bible Commentary) otetusta supistetusta laitoksesta löydämme seuraavan selityksen ’merestä nousevasta pelosta’:
”Meri esittää suurta, levotonta ihmismassaa. Yksilöt suurempien ja pienempien laineitten tavalla muodostavat tämän suuren valtameren kaltaisen ihmismassan, jonka mielijohde tai himo panee aaltoilemaan. . . . Peto on aina kuvaus tämän maailman valtakunnista – ts. valtakunnista jotka perustuvat intohimolle tai itsekkyydelle. Niitä on luvultaan seitsemän, kuten pedolla on seitsemän päätä. Me luemme sen jälkeen seitsemästä vuoresta. Näistä maailmanvalloista puhutaan vuorina niiden voiman ja vankkuuden takia ja pedon päinä, koska ne, vaikka ovatkin erillisiä, ovat lohikäärmeen hengen henkeyttämiä, hengen jolle on ominaista äärimmäinen vihamielisyys Vanhurskaan Kuninkaan hallitusvaltaa kohtaan. Me luemme [Ilmestyskirjan] 17:10:stä, että viisi on kukistunut, yksi oli vallassa, eikä seitsemäs ollut vielä noussut. Näin on käsiimme annettu avain. Kuudes pää on keisarivallan aikainen Rooma.”
Tämä selitys perustuu Raamatun itsensä varaamiin johtolankoihin. Raamattuhan sanoo meren eli vesien tarkoittavan ”kansoja ja ihmisjoukkoja ja kansakuntia ja kieliä”. (Ilm. 17:15) Me luemme myös: ”Jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot kuohuttavat muraa ja mutaa.” (Jes. 57:20) Tästä ”merestä” nousseesta pedosta Raamatussa oleva Danielin kirja antaa hyödyllisiä tietoja, joiden avulla voimme tunnistaa sen varmasti. Havaitsemme sen kuvailevan neljä petoa: leijonan, karhun, pantterin ja luomuksen, joka on hirmuisen näköinen. Näiden neljän pedon selitetään olevan kuninkaita eli valtakuntia. Leijona esittää Babyloniaa; karhu Meedo-Persiaa ja pantteri Kreikkaa. (Dan. 7:2–7, 17, 18) Siihen aikaan, jolloin apostoli Johannes kirjoitti Ilmestyskirjan, olivat Babylonian, Meedo-Persian ja Kreikan maailmanvallat kukistuneet samoin kuin olivat myös Egyptin ja Assyrian suurvallat kukistuneet ennen niitä. ”Pedon” täytyy näin ollen esittää suurta poliittista järjestelmää, joka on hallinnut ihmiskuntaa sen seitsemän perättäisen pään alaisuudessa, joista ensimmäinen oli Egyptin maailmanvalta.
Muuan tapaus Jeesuksen Kristuksen maallisen elämän aikana todistaa, että Saatana on todella ollut petomaisten hallitusvaltojen takana. Raamattu kertoo: ”Panettelija otti [Jeesuksen] mukaansa tavallista korkeammalle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle: ’Nämä kaikki minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja teet palvontateon minulle.’” (Matt. 4:8, 9) Koska vastustaja hallitsi ”maailman valtakuntia”, niin hän saattoi tarjota niitä Jeesukselle Kristukselle. Jumalan Poika ei kieltänyt sitä, että Panettelijalla oli mahdollisuus antaa hänelle nämä valtakunnat. Jeesushan sanoi myöhemmin opetuslapsilleen: ”Nyt on käynnissä tämän maailman tuominta; nyt tämän maailman hallitsija tullaan heittämään ulos.” – Joh. 12:31.
Ilmestyskirja ilmaisee, että maan asukkaita painostettaisiin tulemaan Panettelijan valvoman ”pedon” palvojiksi. Meillehän ilmoitetaan, että kaikki ihmiset pantaisiin pakon alaisuuteen – ”pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat, jotta heille annettaisiin merkki heidän oikeaan käteensä tai otsaansa ja jottei kukaan muu voisi ostaa tai myydä kuin se, jossa on merkki, pedon nimi tai sen nimen luku”. – Ilm. 13:16, 17.
Pedon ”merkki” ilmaisisi kantajansa kuuluvan tuolle ”pedolle” ja antavan sille täyden kannatuksensa. Ellicottin selitysteos sanoo, että merkki ’varmasti merkitsee alistumista tämän tyrannimaisen maailmanmahdin periaatteisiin’.
Kysymys on nyt: voisiko tosi kristitty antaa täyden hyväksymyksensä ”pedolle”? Ei, jos hän haluaa pysyä uskollisena Jehova Jumalalle ja Herralle Jeesukselle Kristukselle. Ilmestyskirjan 13:8 sanoo, että ’yhdenkään pedon palvojan nimeä ei ole kirjoitettu Karitsan elämänkirjakääröön’.
VARHAISKRISTITYT PYSYIVÄT LUJINA
Varhaiskristittyjen käyttäytyminen ”pedon” kuudetta päätä, Roomaa, kohtaan osoittaa, että he uskoivat lujasti tämän. Nuo kristityt eivät suinkaan kieltäytyneet kunnioittamasta hallitsevia viranomaisia. He ymmärsivät Rooman valtakunnan olevan olemassa Jumalan sallinnalla. Sitä paitsi vallanpitäjillä oli jonkin verran Jumalan antamaa omaatuntoa, minkä tähden he varasivat hyödyllisiä palveluksia kaikille, kristityillekin. Tällaisiin palveluksiin kuului oikeuslaitoksen ylläpito, teitten rakentaminen ja kunnossapito, suojelu rikollisilta ja laittomilta roskajoukoilta jne. Kristityt maksoivat sen tähden hyvin omintunnoin veroja ja muita maksuja. He eivät nousseet koskaan kapinoimaan maallista esivaltaa vastaan. – Vrt. Room. 13:1–7.
Nekin, jotka luopuivat kristillisyydestä, myönsivät kuoleman uhatessa, että heitä oli opetettu viettämään esimerkillistä elämää. Keisari Trajanukselle lähettämässään kirjeessä Plinius kirjoitti:
”Toiset ilmiannetut myönsivät ensin olevansa kristittyjä, sitten kielsivät sen. He sanoivat tosin olleensa kristittyjä, mutta väittivät luopuneensa tästä uskonnosta kuka kolme vuotta, kuka useita vuosia, jotkut jopa yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Myös kaikki nämä osoittivat kunnioitusta kuvallesi ja herjasivat Kristusta. He vakuuttivat kuitenkin, että heidän suurin rikoksensa tai erehdyksensä oli ollut se, että heillä oli ollut tapana kokoontua määräpäivänä . . . He olivat myös tehneet valan, eivät kuitenkaan missään rikollisissa aikeissa vaan vannoen, etteivät varastaisi, ryöstäisi, tekisi aviorikosta, pettäisi lupaustaan eivätkä kieltäytyisi antamasta takaisin huostaansa uskottua omaisuutta.”
Rooman valtakunnalla ei totisesti ollut mitään pelättävää näin lainkuuliaisten ihmisten taholta. Siitä huolimatta pelkkä tunnustus, että oli kristitty, tiesi silloin kuolemanrangaistusta. Vastatessaan Pliniuksen kirjeeseen, joka koski kristittyjen kohtelemista, keisari Trajanus kirjoitti:
”Heitä ei ole varta vasten etsittävä; niitä, jotka annetaan ilmi kristittyinä ja syytetään, on rangaistava, kuitenkin niin, että jos joku kieltää olevansa kristitty ja todistaa sen käytännössä, siis rukoilemalla jumaliamme, hän saa katumuksensa vuoksi armahduksen, vaikka hänen menneisyytensä olisikin epäiltävä.” – Kirjeitä keisariajan Roomasta.
Niin, yksi ainoa pieni ele saattoi merkitä erotusta elämän ja teloituksen välillä. Kristityt olisivat useissa tapauksissa voineet pelastaa henkensä panemalla hyppysellisen suitsuketta alttarille, joka oli hallitsevan keisarin kuvan edessä. Tosi kristityt eivät kuitenkaan halunneet sovitella. He eivät alistuneet ”pedon” kuudennen pään toivomuksiin.
Tosi kristittyjen asenne ei ollut monien nykyajan ihmisten mielestä järkevä. Me luemme kirjasta Kristinuskon alkutaipaleelta:
”Keisarinpalvontaan kuului muutamien suitsukejyvästen tai viinitippojen ripotteleminen alttarille, joka seisoi keisarin kuvan edessä. Ehkä me emme näin pitkän ajan päässä siitä tilanteesta pidä tuota tekoa sen kummempana kuin . . . käden nostamista tervehtimään lippua tai jotakuta huomattavaa valtion hallitusmiestä kohteliaisuuden, kunnioituksen ja isänmaallisuuden ilmaukseksi. Mahdollisesti hyvin monet ihmiset ensimmäisellä vuosisadalla ajattelivat siitä juuri sillä tavalla, mutta eivät kristityt. He pitivät koko asiaa uskonnollisena palvontana, keisarin tunnustamisena jumalaksi ja sen vuoksi uskottomuutena Jumalaa ja Kristusta kohtaan, ja he kieltäytyivät siitä.” – The Beginnings of the Christian Religion.
Mutta miksi ”pedon” kuudes pää ei kunnioittanut kristittyjen omaatuntoa? Eihän sillä ollut mitään syytä pelätä heitä. He tottelivat Herran käskyä: ”Maksakaa . . . takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.” (Matt. 22:21) Mutta ”pedon” kuudes pää ei tyytynyt sen saamiseen, mikä aivan oikein kuului sille. Tuo kuudes pää halusi myös sen, mikä kuului Jumalalle. Edellä mainittu kirja jatkaa:
”Koska [kristityt] kieltäytyivät, niin heitä pidettiin poliittisesti epälojaaleina. Syy, miksi kristittyjä vainottiin, oli juuri se, että heitä pidettiin valtion vihollisina, koska he eivät osallistuneet keisarinpalvontaan. Juuri tämä palvonta oli omiaan sitomaan varsinaiseen ykseyteen ne hyvin hajanaiset ainekset, jotka muodostivat Rooman imperiumin.”
Pane merkille, että kysymyksessä oli loppujen lopuksi poliittinen lojaalisuus valtiota kohtaan, ts. uskollisuus, joka asetti valtion Jumalan edelle ja teki valtiosta korkeimman vallan. ”Pedon” kuudes pää ei vastustanut alamaistensa uskontunnustuksia niin kauan kuin he kunnioittivat syvästi keisaria. Mutta se ei suvainnut sitä, että kukaan osoitti yksinomaista antaumusta taivaan ja maan Luojalle. Siitä syystä tuo kuudes pää anasti itselleen jumalan aseman ja vaati, että se piti tunnustaa siksi. Tosi kristityt eivät missään tapauksessa voineet yhtyä sellaiseen röyhkeyteen. He katsoivat olevansa vastuussa valtiota korkeammalle vallalle, nimittäin Jumalalle ja Kristukselle.
”PEDON” PALVONTA NYKYÄÄN
Nykyään kristittyjen joukko, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti Jehovan todistajina, on saanut kokea ”pedon” taholta samaa kuin ensimmäisen vuosisadan kristityt. Ottakaamme esimerkiksi afrikkalainen Malawin valtio. Kaikkia kansalaisia on siellä vaadittu tulemaan maan ainoan poliittisen puolueen, ”Malawin kongressipuolueen”, jäseniksi. Jäsenkortti, joka maksaa noin yhden markan, ilmaisee sen omistajan ’alistuvan hallitsevan poliittisen puolueen periaatteisiin’, erityisesti elinikäisen presidentin tri H. Kamuzu Bandan periaatteisiin. Miten tulee Malawin kansalaisten suhtautua tämän ”puoluekortin” lunastamiseen? Eräs 27. elokuuta 1975 julkaistu virallinen kiertokirje sanoo: ”Tämä on se ainoa tapa, jolla me tämän maan kansalaiset voimme ilmaista arvostuksemme elinikäistä Johtajaamme, Ngwazia [tri Bandaa] kohtaan tämän Malawin maan kehittämisestä.” Näin ollen kieltäytymistä ostamasta ”puoluekorttia” pidetään arvostuksen puutteena – uskottomuuden tekona elinikäistä presidenttiä tri Bandaa kohtaan. Sitä seikkaa, että henkilö, joka kieltäytyy ostamasta ”puoluekorttia”, on lainkuuliainen kansalainen, joka todella rakastaa lähimmäisiään, ei oteta huomioon. Tällainen henkilö on Malawin hallituksen silmissä rikollinen eikä ansaitse lainkaan lain suojaa.
Seurauksena on ollut, että miehet ja naiset, jotka ovat omantunnon tähden kieltäytyneet ostamasta ”puoluekortteja”, ovat kärsineet kauhistavaa vainoa. Monien kodit on poltettu ja omaisuus anastettu. Heitä on ankarasti piesty, usein tajuttomiksi asti. Heitä kohtaan on suoritettu pöyristyttäviä halpamaisuuksia, mm. sukupuolista pahoinpitelyä. Joitakuita on tapettu. Tuhansia on koottu keskitysleireihin. Lapsia on riistetty äideiltään, ja jotkut niistä ovat myöhemmin kuolleet, koska niitä ei ole asiaankuuluvasti hoidettu.
Monet sanonevat, että olisi varmasti parempi ostaa se ”puoluekortti” ja välttää siten vaikeudet. Kristityt Jehovan todistajat eivät tietenkään odota kaikkien ymmärtävän heidän asennettaan eivätkä he ole kiinnostuneet omaantuntoonsa perustuvan asenteensa tyrkyttämisestä toisille. He vain haluavat, että heidän sallitaan elää moraalisesti puhdasta elämää, että he voivat osoittaa sanoin ja teoin olevansa syvästi kiinnostuneita lähimmäisistään ja olla vapaita omistamaan yksinomaisen antaumuksensa Jumalalle.
Jehovan todistajina he arvioivat suhteensa Jumalaan ja Kristukseen kaikkea muuta arvokkaammaksi. Jos he osoittaisivat antavansa kiistattoman tukensa mille tahansa poliittiselle järjestelylle, niin he toimisivat vastoin sitä Raamatun opetusta, että kaikki inhimilliset hallitusjärjestelmät ovat olemassa Jumalan sallinnalla ainoastaan siihen aikaan asti, jolloin hän haluaa korvata ne Jeesukseen Kristuksen johdossa olevalla valtakunnallaan. (Dan. 2:44; 7:13, 14) Jehovan todistajat ovat luvanneet osoittaa varauksetonta uskollisuutta yksinomaan Jumalalle ja Kristukselle. Jos he menettelisivät tavalla, joka ilmaisisi jotakin muuta, niin se olisi sen vuoksi uskottomuuden teko. Sellainen teko riistäisi Jumalalta ja Kristukselta sen, mikä aivan oikein kuuluu heille, ja olisi niin ollen ”pedon” palvomista.
Eiväthän sitä paitsi elämän edellytykset tule poliittiselta valtiolta vaan Jumalalta. Kristitty apostoli Paavali sanoi Lystran miehille: ”Menneiden sukupolvien aikana [Jumala] salli kaikkien kansojen kulkea omia teitään, vaikkakaan hän ei ole ollut antamatta itsestään todistusta tehdessään hyvää, antaessaan teille sateita taivaasta ja hedelmällisiä aikoja ja täyttäessään sydämenne ruoalla ja hyvällä mielellä.” – Apt. 14:16, 17.
Milloin siis Jumalan huolenpidosta nauttiminen tehdään riippuvaiseksi yksistään hallitusvallalle ilmaistavan uskollisuuden säädetystä osoittamisesta (kuten esimerkiksi hallitsevan poliittisen puolueen pakollisesta jäsenyydestä), valtio tekee itsestään jumalan esiintymällä väärin kaiken hyvän lähteenä. Niistä, jotka kannattavat valtion politiikkaa tässä suhteessa joko vapaaehtoisesti tai pakosta, tulee ”pedon” palvojia. He antavat hyväksymyksensä ”pedon” osoittamalle tosi Jumalan halveksinnalle sekä kaikille julmuuksille, joita se suorittaa niitä vastaan, jotka omistavat Hänelle yksinomaisen antaumuksensa.
Vastaus kysymykseen, miksi tosi kristityt eivät voi palvoa eivätkä palvo ”petoa”, on sen tähden yksinkertainen. Pedolla ei ole oikeutta saada sellaista palvontaa. Näyttäköönpä vaadittu teko kuinka vähäpätöiseltä tahansa, kristityn osallistuminen sellaiseen palvontaan merkitsisi hänen olevan uskoton Jumalalle ja Kristukselle. Tosi kristityt osoittavat sen sijaan murtumatonta antaumusta elämän Antajalle ja hänen Poikansa valtakunnalle.