Lukijain kysymyksiä

● Aviomiehet näyttävät kovin usein jättävän vaimonsa tehtäväksi lasten kasvattamisen ja kurittamisen. Mitä Raamattu sanoo tästä? Onko se tosiaan ’vaimon tehtävä’?

Monin paikoin miehet tosin ajattelevat, että vaimon on ohjattava ja oikaistava lapsia. Mutta Raamattu ei ole samaa mieltä; se osoittaa selvästi, että tämä velvollisuus on molemmilla puolisoilla. – Sananl. 1:8.

Monissa perheissä pitäisi luonnollisesti ottaa järkevästi ja todellisuudentajuisesti olosuhteet huomioon. Mies tekee usein maallista työtä perheen ylläpidoksi, joten hän on poissa suuren osan päivästä. Ja vaimo työskentelee useissa tapauksissa kotona suurimman osan ajasta myötävaikuttaen siellä arvokkaalla tavalla koko perheen onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Jos hän on se aviomies-ja-vaimo-työryhmän jäsen, joka on säännöllisesti kosketuksissa lasten kanssa pitkin päivää, niin on luonnollista, että hän antaa heille paljon sitä ohjausta ja kuria, mitä he tarvitsevat.

Mutta yhä useammat vaimot pahoittelevat todella miehensä haluttomuutta osallistua lasten kasvattamiseen, kun hän on kotosalla perheen parissa.

Se, mitä Raamattu sanoo lasten kasvattamisesta ja kurittamisesta, on sekä viisasta että valistavaa. Me luemme esimerkiksi: ”Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea. Kurita poikaasi, niin hän sinua virvoittaa ja sielullesi herkkuja [paljon mielihyvää, UM] tarjoaa.” (Sananl. 22:6; 29:17) Jumala antaa vastuun sekä isälle että äidille. Siksi hänen neuvonsa lapsille kuuluukin: ”Säilytä, poikani, isäsi käsky äläkä hylkää äitisi opetusta. Kuule isääsi, joka on sinut siittänyt, äläkä äitiäsi halveksi, kun hän on vanhennut.” (Sananl. 6:20; 23:22) Vaikka mies olisi siis poissa kotoa päivällä, niin hänen tulisi olla aktiivisesti kiinnostunut lastensa kasvattamisesta menestyksellisesti. Hän ei ole pelkästään ’leivän hankkija’.

Mutta hän saattaa tulla kotiin väsyneenä ja hakea ’rauhaa ja hiljaisuutta’. Kun näin ollen tulee käsiteltäväksi päivästä toiseen jatkuva lasten kasvattamista koskeva pulma, niin hänellä saattaa olla kiusaus sanoa vaimolleen: ’Huolehdi sinä siitä. Olethan sinä heidän kanssaan koko päivän, joten voit arvioida, mikä heille on parasta.’ Mahdollisesti hän voi arvioida, niin kuin hänen on ehkä täytynyt tehdäkin päivän mittaan. Mutta kun hänen miehensä on kotona, niin miksi miehen ei pitäisi olla yhteistoiminnassa vaimonsa kanssa lasten kasvattamisessa? Se olisi rakkaudellista ja huomaavaista.

Sen lisäksi Jumala on antanut hänelle perheen päänä vastuun johdon ottamisesta lasten ohjaamisessa ja oikaisemisessa. Jumalan sana sanoo: ”Isät, älkää ärsyttäkö lapsianne, vaan kasvattakaa heitä jatkuvasti Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa.” (Ef. 6:4) Ja Raamattu vertaa Jehova Jumalalta tulevaa hyödyllistä kuria ihmisisän hyvin perusteltuun kuriin, joka herättää hänen lapsissaan kunnioitusta ja kantaa rauhaisaa hedelmää. – Hepr. 12:7–11.

Se ei merkitse kuitenkaan sitä, että kun hän on tullut kotiin, niin se kaikki on hänen tehtäväänsä. Ei, Raamattu ei paloittele vastuuta päivän tuntien mukaan. Aviomies ja -vaimo ovat työryhmä, jossa kumpikin osallistuu vastuuseen ja kummankin pitäisi olla huomaavainen toistaan kohtaan. Heidän molempien on ymmärrettävä, että he ovat yhdessä Raamatun mukaan vastuussa lastensa auttamisesta ja ohjaamisesta milloin vain voivat. (5. Moos. 11:18–21) Kun aviomies ja -vaimo ovat yhteistoiminnassa tämän tekemisessä, niin seurauksena on todennäköisesti onnellisuus ja menestys. Lapset hyötyvät varmasti siitä, että he saavat rakkaudellista ohjausta ja kuria kummaltakin vanhemmalta. Ja aviomies havaitsee luultavasti, että hänen vaimonsa ei ole harmistunut, vaan että hän saa tyydytystä siitä, että tietää saavansa osakseen miehensä rakkauden ja yhteistoiminnan.

Sellaisessakin yhdyskunnassa tai maassa, jossa on ’tapana’ jättää lasten kasvattaminen ja kurittaminen vaimoille, meidän on viisasta ja hyödyllistä noudattaa sitä menetelmää, jonka Luojamme on viitoittanut henkeytetyssä Sanassaan. Lasten kasvattaminen ja kurittaminen ei ole siis ’vaimon tehtävä’; se on ’vanhempien tehtävä’ – molempien vanhempien.

● Voiko kristitty nostaa tai laskea lipun työpaikassaan?

Milloin tämä tehtävä ei kuulu lippuseremoniaan, niin yksityisellä kristityllä on vapaus päättää mitä tehdä ottaen huomioon paikalliset olosuhteet ja omantuntonsa.

On hyvin tunnettua, että monet ihmiset pitävät kansallislippuaan kunnioitusta ansaitsevana vertauskuvana. Tietosanakirja The Encyclopedia Americana sanoo: ”Lippu, samoin kuin ristikin, on pyhä. . . . Säännöt ja asetukset, jotka koskevat ihmisten suhtautumista kansallislippuihin, käyttävät voimakkaita, paljon ilmaisevia sanoja kuten ’Lipun palvelus’, . . . ’Lipun kunnioitus’, ’Uskollisuus lipulle’.” Usein pidetään erikoisseremonioita lipun ollessa erityisen ”uskollisuuden” kohteena.

Jokaisella on vapaus ratkaista, haluaako hän osallistua näihin seremonioihin. Jehovan todistajat ovat kuitenkin vakuuttuneita siitä, että sillä mitä Raamattu sanoo pidättymisestä osoittamasta uskollisuutta ainetta oleville, hengettömille esineille, on merkitystä tässä asiassa. (2. Moos. 20:4, 5; 1. Joh. 5:21) Vaikka siis Jehovan todistajat ottavat arvostavasti huomioon toisten oikeudet tehdä, mitä he haluavat, niin he eivät osallistu lippuseremonioihin. He ovat silti esimerkillisiä kansalaisia, jotka joka päivä noudattavat maan lakeja. – Room. 13:1.

Kansallislippu on usein esillä julkisissa rakennuksissa ja kokouspaikoissa, kuten paloasemilla, kunnallisissa virastoissa ja kouluissa. Koska Jehovan todistajat kunnioittavat hallitusta ja sitä, mitä käytetään edustamassa sitä, niin heillä ei ole mitään sitä vastaan, että he ovat tai työskentelevät rakennuksissa, joissa kansallislippu on esillä. Samalla lailla voi lippu olla postimerkeissä, autojen rekisterikilvissä tai muissa valtion toimittamissa tuotteissa. Se ei merkitse kuitenkaan sitä, että se yleisöön kuuluva henkilö, joka käyttää niitä, välttämättä osallistuisi palvontamenoihin lippua kohtaan. Merkityksellinen seikka ei ole lipun läsnäolo, vaan se miten henkilö menettelee sitä kohtaan, se mitä hän tekee.

Joskus jossakin julkisessa rakennuksessa työskentelevä henkilö määrätään nostamaan lippu aamulla ja laskemaan se päivän päättyessä. Tämä saattaa kuulua erikoisseremoniaan, jolloin ihmiset seisovat asennossa tai tekevät kunniaa lipulle. Siinä tapauksessa on ymmärrettävää, että henkilö, joka ei osallistu lipuntervehtimisseremonioihin, voi omantunnon syistä olla nostamatta tai laskematta lippua, koska sen tekeminen merkitsisi osallistumista seremoniaan. Se olisi seremonian avustamista samalla lailla kuin johonkin yhtyeeseen kuuluvien soittajien odotettaisiin avustavan soittamalla isänmaallista musiikkia.

Mutta useissa tapauksissa ei julkisen rakennuksen päivittäiseen lipun nostamiseen ja laskemiseen liity mitään seremoniaa. Esimerkiksi sen nostaminen saattaa vain kuulua rakennuksen valmistamiseen käyttöön samoin kuin ovien avaaminen, ikkunoitten aukaiseminen jne. Lippua pidetään tällaisissa tapauksissa sen maan hallitusta edustavana vertauskuvana, missä rakennus sijaitsee.

Kun näin on, niin kristitty työntekijä, jota pyydetään hoitamaan tämä tehtävä muiden jokapäiväisten tehtäviensä ohella, voi vapaasti ratkaista mitä tehdä. Jonkun omatunto voi tässä tilanteessa saada hänet pyytämään esimiestään panemaan jonkun toisen työntekijän vetämään lipun ylös ja alas. Joku toinen kristitty taas saattaisi tuntea omantuntonsa sallivan hänen hoidella lippua niin kauan kuin mikään seremonia ei liity asiaan. Jokaisen, jolle tällainen pyyntö esitetään hänen työssään, tulee mielessään tarkoin harkita paikalliset olosuhteet sekä Raamatun valmentaman omantuntonsa äänet. Sitten hänen tulee tehdä päätös, joka jättää hänelle puhtaan omantunnon. – 1. Piet. 3:16.