Miksi rakkauden Jumala ojentaa
”Autuas se mies, jota sinä, Herra, kuritat [oikaiset, UM] ja jolle sinä opetat lakisi.” – Ps. 94:12.
JEHOVA JUMALA haluaa ihmisten elävän, niin, nauttivan elämästä. Hänelle ei ole mieleen jumalattomankaan kuolema, vaan päinvastoin ”se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää”. – Hes. 33:11.
Tämän ihmiskuntaa kohtaan tuntemansa kiinnostuksen vuoksi Jumala varasi lunnaat, kun hänen rakas Poikansa uhrasi oman täydellisen elämänsä. ”Sillä Jumala rakasti [ihmis]maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi ikuinen elämä.” – Joh. 3:16.
Tämä sama jumalallinen kiinnostus saa Jumalan ojentamaan ja kurittamaan ihmisiä. On varsin ilmeistä, ettei täydellisyys ole luonteenpiirteenä meillä kenelläkään. Me epäonnistumme jatkuvasti, me emme saavuta maalia pyrkiessämme tekemään täsmälleen niin kuin meidän pitäisi, ja se onkin ”syntiä” tarkoittavien heprealaisten ja kreikkalaisten sanojen kirjaimellinen merkitys, nimittäin ’osua harhaan’. Me kaikki tarvitsemme siis oikaisua ja kuria. Meidän tulisi arvostaa tätä kuria todisteena Jumalan rakkaudesta, sellaisena, mitä ei ole tarkoitettu vain rangaistukseksi, vaan valmentamaan meitä vanhurskaudessa niin kuin isä valmentaa poikiaan. – Hepr. 12:5–11.
Ottakaamme esimerkiksi mies, joka on yksin veneessä merellä ja jolta ruoka ja juomavesi ovat loppumassa. Jos hän joko tietämättömyyden tai huonon arvostelukyvyn vuoksi on pahasti poissa suunnastaan pyrkiessään kohti maata, niin hän menehtyy. Hän olisi varmasti kiitollinen, jos joku jollakin tavoin voisi antaa hänelle merkin siitä, miten hän voisi oikaista suuntansa ja pelastaa siten henkensä. Jos hän olisi harmissaan sellaisesta hyödyllisestä oikaisusta tai hylkäisi sen, niin hän olisi tyhmä.
Samalla tavoin me kaikki, koska olemme synnynnäisesti syntisiä, tarvitsemme säännöllistä oikaisua päästäksemme elämään johtavalle kapealle tielle ja pysyäksemme sillä. Ilman tällaista oikaisua me harhaudumme väistämättä leveälle tielle, joka johtaa tuhoon. – Matt. 7:13, 14.
Inhimillinen epätäydellisyys ja oikaisun tarve ilmenevät lapsuudesta lähtien. Siitä syystä, kuten jokainen isä tai äiti voi todistaa, vaaditaan paljon rakkautta, jotta lapsi voitaisiin kasvattaa oikein juurruttaen hänen mieleensä ja sydämeensä arvostusta oikeita periaatteita kohtaan. Sananlaskujen 22:15 sanoo totuudenmukaisesti, että ”hulluus on kiertynyt kiinni” lapsen sydämeen ja vaaditaan kuria, jotta lapsi voitaisiin kasvattaa siihen asteeseen, jossa häntä hallitsevat elämän todellisuudet ja totuus eivätkä tyhmät, lyhytnäköiset ja lapselliset ajatukset.
Kaikki tämä koettelee isän ja äidin kärsivällisyyttä, hänen haluaan ja päättäväisyyttään olla sääliväinen ja pitkämielinen lapsen opettamisessa ja kasvattamisessa elämäntapaan, joka edistää tulevaa onnea. Kun vastakaiku on hidasta tai kun lapsi ei kuuntele tai tottele, niin voi tuntea halua luovuttaa, voi olla taipuvainen pitämään tilannetta toivottomana. Loukkaantuminen tai vihan tunteet voivat helposti saada vallan. Mutta rakkaus ei salli luovuttamista pelkästään tilanteen epämiellyttävyyden takia. Jos pidätyttäisiin antamasta lapselle tarvittavaa opetusta ja kärsivällistä, hyvin harkittua kuria, niin se ei osoittaisi rakkautta vaan sen puutetta, koska rakkaus etsii jatkuvasti rakastetun parhaita etuja, sekä nykyisiä että tulevia, ja toimii niiden hyväksi. (Ks. Sananl. 13:24.) Lisäksi rakkaus ”ei ärsyynny. Se ei pidä kirjaa pahasta.” Ja ”kaikki se toivoo”. – 1. Kor. 13:5, 7.
Rakastava isä ja äiti toivoo siksi jatkuvasti lapsen puolesta niin kauan kuin tällaiselle toivolle on vähänkin perusteita. Isät ja äidit, jotka todella välittävät lapsestaan, eivät helposti luovu toivosta yhdenkään lapsensa kohdalla; he eivät pidäty antamasta tarvittavaa ohjausta ja oikaisua perustelun ja rakkauden ohella. He osoittavat pitkämielisyyden ominaisuutta.
’NIINKUIN ISÄ OJENTAA POIKAANSA’
Miten virkistävää onkaan pysähtyä ajattelemaan, että kaikessa tässä vanhemmat vain heijastavat Jumalan omaa oivallista esimerkkiä! Hän ei näet helposti luovu toivosta palvelijoittensa suhteen; sen sijaan hän osoittaa hämmästyttävää pitkämielisyyttä heitä kohtaan. Niinpä kun Nehemian aikoina leeviläiset rukoilivat Jumalaa, he viittasivat israelilaisten kokemuksiin Siinain erämaassa ja sanoivat:
”Mutta he, meidän isämme, olivat ylimielisiä; . . . He eivät tahtoneet totella eivätkä muistaneet ihmeellisiä tekoja, jotka sinä olit heille tehnyt, vaan olivat niskureita ja valitsivat uppiniskaisuudessaan johtajan palatakseen takaisin orjuuteensa. Mutta sinä olet anteeksiantava Jumala, armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja suuri armossa: sinä et heitä hyljännyt.” – Neh. 9:16, 17.
Jumalan kärsivällisyyden lisäksi voimme panna merkille, että hänen isällisellä kurillaan ja oikaisullaan, vaikka ne kenties ovatkin tuskallisia oikaistulle, on aina myönteinen näkökohta. Ne annetaan hyödyllisessä tarkoituksessa. Siksi Sananlaskujen 3:11, 12 (UM) kehottaa: ”Jehovan kuria, poikani, älä hylkää äläkä kammoksu hänen ojennustaan, koska jota Jehova rakastaa, sitä hän ojentaa, niin kuin isä poikaa, johon hän on mielistynyt.” – Vrt. Hepr. 12:5–11.
Kysymyksessä ei siis ole vain kostonhimoinen hallitsija, joka närkästyisi ja kiihtyisi, koska joku ei ole osoittanut asianmukaista kunnioitusta hänen lakejaan kohtaan. On totta, että törkeä synti vihastuttaa Jumalaa, ja syystäkin. (4. Moos. 25:1–3) Mutta hänen vihansa vaikuttimena ei ole itsekkyys eikä pelkkä henkilökohtainen ylpeys. Hän tietää paremmin kuin kukaan muu ne kauhistavat seuraukset, joita synti voi aiheuttaa, miten tuhoisa sen myrkyllinen vaikutus voi olla ja miten vahingollinen se on ihmisen onnelle. Epäkunnioitus hänen suvereenisuuttaan kohtaan ei voi koskaan saada aikaan hyvää, ainoastaan vahinkoa. Se vahingoittaa synnin harjoittajaa ja väistämättä myös toisia. Rakkaudellinen Jumala ei siksi voisi muuta kuin olla pahoillaan synnistä, hän ei voisi koskaan välinpitämättömänä katsoa sitä läpi sormien. Vaikka Jumala on ”hidas vihaan”, niin kun hän toimii syntiä vastaan, hän ehkäisee siten lisävahinkoa aiheutumasta. – 2. Moos. 34:6, UM; vrt. Ps. 106:36–40.
Eikä Jehova myöskään arvioi ojennuksensa ankaruutta (tai lievyyttä) jäykän kaavan mukaan vaan todellisen vallitsevan tarpeen mukaan. Käyttäen kuvauksena maanviljelijää Jehova sanoo Jesajan 28:23–29:ssä erään englanninkielisen raamatunkäännöksen mukaan:
”Kuunnelkaa ja kuulkaa, mitä minä sanon, huomatkaa ja kuulkaa minun sanani. Kyntääkö kyntäjä jatkuvasti kylvämisen sijasta, muokkaa maataan ja äestää sitä? Eikö hän ladattuaan sen kylvä hajalleen tillin ja sirottele kuminan? Eikö hän kylvä vehnän riveihin ohran kanssa ja spelttivehnän reunalle? Eikö hänen Jumalansa opeta häntä ja valmenna häntä oikein? Tilliä ei puida ladalla, eikä kärrynpyörää vieritetä kuminan yli; tilli lyödään sauvalla ja kumina varstalla. Vilja rouhitaan, mutta ei äärimmilleen, ei lopullisella rouhimisella; hänen kärrynpyöränsä pyörivät sen yli ja murskaavat sen, mutta ne eivät jauha sitä hienoksi. Tämäkin sanoma tulee Sotajoukkojen HERRALTA, jonka tarkoitukset ovat ihmeelliset ja jonka voima on suuri.” – New English Bible.
Maanviljelijä ei kynnä maata jatkuvasti, vaan ainoastaan tarpeellisen määrän. Israelilainen maanviljelijä sirotteli eli kylvi hajalleen pienemmät siemenet, kun taas arvostetummat jyvät kylvettiin riveihin. Ja puitaessa ei pienempiä, hauraampia siemeniä puitu raskailla välineillä, jotka olisivat rouhentaneet ne, vaan sauvalla tai varstalla. Suurempia, kestävämpiä jyviäkään, jotka puitiin raskailla välineillä, kuten ladalla tai kärrynpyörällä, ei puitu niin, että ne olisivat tyystin rouhentuneet. Niin Jehovakin viisaasti, oikeudenmukaisesti ja rakkaudellisesti annostelee ojennuksen, kurin ja oikaisun – olkoonpa se sitten lievää, kohtuullista, voimakasta tai jopa ankaraa – kunkin yksilön tilanteen vaatiman tarpeen mukaan. Vain ne, jotka tahallisesti vastustavat hänen kärsivällisiä pyrkimyksiään heidän auttamisekseen, tulevat kokemaan hänen tuhovoimansa.
PAIMENIA LAUMAN VIRKISTYKSEKSI JA SUOJAKSI
Miten hyödyllistä onkaan myös tarkastella Jumalan Pojan, Jumalan lampaiden ”hyvän paimenen”, esimerkkiä! (Joh. 10:11) Maan päällä ollessaan hän heijasti Jumalan ominaisuuksia ja antoi esimerkin kaikille niille, jotka toimisivat paimenina kristillisessä seurakunnassa. Millä tavalla hän kohteli ja kohtelee niitä, joista tulee hänen opetuslapsiaan? Hän itse antoi seuraavan lämpimän kutsun:
”Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka uurastatte ja olette kuormitettuja, niin minä virvoitan teidät. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja tulkaa minun opetuslapsikseni, sillä minä olen lempeämielinen ja nöyrä sydämeltä, niin te saatte virvoituksen sielullenne. Sillä minun ikeeni on miellyttävä ja minun kuormani on kevyt.” – Matt. 11:28–30.
Hänen virkistävä asenteensa katuvia syntisiä kohtaan ilmenee kuvauksessa miehestä, joka kadottaa yhden sadasta lampaasta ja jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotta hän voisi etsiä kadonneen. Löydettyään eksyneen lampaan mies ei huuda sille eikä potki sitä sen eksymisen vuoksi, vaan, sanoi Jeesus, ”hän panee sen hartioilleen ja iloitsee. Ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa koolle ja sanoo heille: ’Iloitkaa minun kanssani, koska minä löysin lampaani, joka oli kadonnut.’” Jeesus jatkoi sanoen, että ”näin on taivaassa enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka katuu, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät tarvitse katumusta”. – Luuk. 15:1–7.
Yhdeksi kristittyjen vanhinten vaatimukseksi apostoli Paavali sanoi sen, että kunkin tulee olla ”opetustaidoltaan lujasti luotettavassa sanassa pysyvä, jotta hän kykenisi sekä kehottamaan terveellisellä opetuksella että ojentamaan niitä, jotka väittävät vastaan”. (Tiit. 1:9) Niin, toisinaan vanhinten täytyy ehkä ojentaa joitakuita seurakunnassa, jota he palvelevat. Tämä ei ole vanhimmille miellyttävää, ei mikään helppo tehtävä. Mutta he tietävät, että ”kurin ojennukset ovat elämän tie” ja että ’kaikkia niitä, joita Jehova rakastaa, hän ojentaa’, heitä itseäänkin. (Sananl. 6:23, UM; 3:11, 12, UM; Hepr. 12:6) He havaitsevat todeksi sen, että ”joka ojentaa miestä, saa jälkeenpäin enemmän suosiota kuin se, joka imartelee kielellään”. (Sananl. 28:23, UM) Niinpä kun olosuhteet sitä vaativat, he eivät pidäty suoraan osoittamasta hairahtuneille, miten he voivat ja miten heidän tulisi oikaista suuntansa. (Sananl. 27:5) Jumalan tavoin he pitävät myönteisen päämäärän mielessään.
Miten vanhimman tulisi lähestyä sellaista, joka on ryhtynyt väärään menettelyyn? Jos vanhin omaksuu sellaisen asenteen, että hän on tätä toista ylempi, sellaisen asenteen kuin on poliisilla, kun tämä on tekemisissä rikollisen kanssa, tai kuin on epäiltyä kuulustelevalla yleisellä syyttäjällä, niin ei varmaankaan saada aikaan hyödyllistä vastavaikutusta. (1. Piet. 5:2, 3, 5) Mutta jos vanhin osoittaa myötätuntoa ja ymmärtää, että hän itsekin on epätäydellinen eikä suinkaan erehtymätön, niin hän voi ilmaista veljeyden henkeä. (Gal. 6:1) Hän ei ole pääasiassa tuomitsemassa vaan auttamassa, ja sellaiseen asenteeseen se, joka on hairahtunut, paljon todennäköisemmin suhtautuu myönteisesti. (1. Piet. 3:8) Jokainen tilanne on erilainen, ja viisas ihminen pyrkii saamaan tietoa olosuhteista ja ymmärtämään niitä sen sijaan että tekisi nopeasti johtopäätöksiä. – Sananl. 18:15; 21:11.
Vaikka hairahtunut saattaa olla haluton puhumaan tai jopa jonkin verran välttelevä, niin kärsivällisyys ja huomaavaisuus voivat vaikuttaa paljon tämän voittamiseen. (Sananl. 25:15; 2. Tim. 2:24–26) Hänelle tulisi vakuuttaa, että vanhinten sydämellä on todella se, mikä on hänelle parasta; he ovat hänen veljiään. Silloinkin kun olosuhteet vaativat voimakasta neuvontaa, ehkäpä ankaraa ojennusta, vanhimman on tärkeätä aina muistaa, että vihattavaa ja tuomittavaa on väärinteko, ei henkilö. (Juudas 23) Tietenkin ne, jotka torjuvat kaikki heidän auttamisekseen tehdyt ponnistukset, jotka ovat uhmailevia eivätkä kadu vakavaa väärintekoa, osoittautuvat siten vaaraksi seurakunnalle, ja sen edut vaatisivat sellaisten erottamista. Mutta silloinkin raamatullinen neuvonta voidaan antaa ja se tulisi antaa siten, että nämä ymmärtävät voivansa päästä myöhemmin takaisin seurakuntaan, jos he katuvat vilpittömästi.
Mutta mitä jonkun ”ojentaminen” oikeastaan merkitsee? Onko ojentamisen tarkoitus kristillisessä seurakunnassa pääasiassa jonkun saattaminen häpeään tai hänen nuhtelemisensa? Olisiko ”ojennus” pelkästään sen ilmoittamista, että joku henkilö on syyllistynyt johonkin väärään käytökseen, ja tällaisen väärän käytöksen paheksumisen ilmaisemista? Katsokaamme, mitä Raamattu osoittaa.
[Kuva s. 54]
”Jota Jehova rakastaa, sitä hän ojentaa, niin kuin isä poikaa, johon hän on mielistynyt.” – Sananl. 3:12, UM.
[Kuva s. 55]
LATA
VARSTA
SAUVA
KÄRRYNPYÖRÄ