Hyvä hallitus – tuleeko sitä koskaan?

Oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan maassaan vallinneista olosuhteista: ”Jos minun puolueeni olisi vallassa, niin me voisimme parantaa tilanteen”? Oletko koskaan tuntenut ketään, joka olisi syössyt hallituksen vallasta ja tullut maansa hallitsijaksi? Seuraavassa esitetään sellaisen miehen kertomus, joka on menetellyt näin. Mutta kuten tulet näkemään, hän oppi huomaamaan, ettei hyvän hallituksen aikaansaaminen ole niin helppoa.

OLI 25. lokakuuta 1960. El Salvadorin valtio Keski-Amerikassa oli saamaisillaan uuden hallituksen. Vallankumouksemme alkoi kello 22.

Sotilasjoukko piiritti presidentti José Mariá Lemusin yksityisasunnon ja sanoi hänelle, että olimme ottaneet vallan käsiimme. Hän tarttui puhelimen kuulokkeeseen, mutta huomasi että puhelin ei toiminut – väkemme oli ottanut haltuunsa maan viestintäkeskuksen.

Muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa virastossani El Zapoten linnakkeessa vastapäätä casa presidencialia (presidentin virka-asuntoa) tiedotin nopeasti määräysvallassani oleville upseereille toimintamme. Sitten kiiruhdin soittamaan viestityshuoneesta maan jokaisen sotilasyksikön komentajalle. Selitin, ketkä olivat jo asettuneet puolellemme, ja kysyin: ”Suostutteko te?” Vain yksi merkittävä eversti vastusti meitä. Muistutin hänelle, että me voisimme tuhota hänet. Niinpä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä se, mitä olimme tekemässä.

Siihen aikaan minulla oli toiseksi korkein määräysvalta El Zapoten linnakkeessa. Esimieheni, joka ei myöskään kannattanut vallananastusta, palasi keskiyöllä. Mutta yksi miehistäni, jotka vartioivat sisäänkäyntiä, neuvoi häntä menemään kotiin. Viisaasti hän teki niin, eikä hän tullut takaisin.

Kello kuusi aamulla kaikki komentajat ja uuden hallituksemme jäsenet kokoontuivat linnakkeessa olevaan päämajaani. Vallankaappauksemme oli onnistunut ilman verenvuodatusta. Tykinlaukaukset jyrähtivät tilanteen kunniaksi, ja radiossa ilmoitettiin kansalle, että uusi kuuden miehen hallitus – jota me kutsuimme ”juntaksi” – oli ottanut vallan. Se oli jännittävää aikaa!

MIKSI KUKISTIMME HALLITUKSEN

El Salvador on Keski-Amerikan pienin ja tiheimmin asuttu maa. Eräs sanomalehti sanoi sitä siihen aikaan myös ”teollistuneimmaksi ja vauraimmaksi Keski-Amerikan tasavalloista”. Me uskoimme, että maa tarvitsi radikaalin muutoksen, paremman hallituksen, ja toiset olivat samaa mieltä. Kohta vallankaappauksemme jälkeen New York Times mainitsi 5. marraskuuta 1960:

”Nekin, jotka pelkäävät sitä, mitä saattaa seurata presidentti Lemusin kukistamisesta, ovat yhtä mieltä siitä, että hänen hallituksensa oli tullut yhä autoritaarisemmaksi ja häikäilemättömämmäksi ja oli ansainnut sekä maltillisten että liberaalien vihan.”

Tällaisten käsitysten mukaisesti julkaisemassamme tiedonannossa sanottiin, että Lemus oli ”hallinnut lainvastaisesti, polkenut perustuslakia ja kansalaisten oikeuksia, suorittanut laittomia tekoja ja aikaansaanut yleisen tyytymättömyyden ilmapiirin”.

Hänen aikanaan mieltään osoittavia opiskelijoita oli ammuttu kadulle. Toisia oli kidutettu. Sanomalehdissä ilmoitettiin, että naisia raiskattiin vankiloissa. Minun rykmenttini aseita oli käytetty väärinä todisteina erään miehen pidättämisessä, kun häntä syytettiin liian monien aseiden hallussapidosta. Lemus oli julistanut maan poikkeustilaan.

Olin sitä mieltä, että sotilaskaappaus voisi ratkaista nämä ongelmat ja saada aikaan paremmat olosuhteet. Voitte ymmärtää paremmin, miksi ajattelin tällä tavoin, jos tiedätte jotakin menneisyydestäni.

SOTILAALLINEN TAUSTA

Olen syntynyt vuonna 1925 kolmantena maanviljelystä harjoittavan perheen seitsemästä lapsesta Paraíso de Osoriossa El Salvadorissa. Kun olin 15-vuotias, aloitin neljän ja puolen vuoden opiskelun Escuela Militarissa, maamme sota-akatemiassa, josta valmistuin heinäkuussa 1945. Opin lujaa kuria – tottelemista ja käskemistä – mikä on perinteellistä latinalaisamerikkalaisissa sotavoimissa.

19-vuotiaana minusta tuli upseeri, 21-vuotiaana luutnantti ja 25-vuotiaana kapteeni. Lähdin Meksikoon ja opiskelin kolme vuotta sikäläisessä yleisesikuntakoulussa, jonka nimi oli Escuela Superior de Guerra. Siellä opin järjestämään ja johtamaan sotilaskoulutusta.

Kun palasin El Salvadoriin, minulle sanottiin: ”Me tarvitsemme jalkaväkikoulun.” Niinpä kun sain valtuuden sen perustamiseen, olin mukana perustamassa Escuela de Armasia, El Salvadorin jalkaväkikoulua vuonna 1954. Myöhemmin vuonna 1958 perustin Escuela de Artillerían, El Salvadorin tykistökoulun.

Olin myös Yhdysvaltain 504. kenttätykistöpataljoonan tarkkailijana Panaman kanavavyöhykkeellä. El Salvadorin puolustusministerin adjutanttina matkustin Argentiinaan, Brasiliaan, Chileen ja Panamaan.

Kuten huomaat, olin menestynyt sotilasurallani ja yltänyt moniin saavutuksiin. Siksi oli aivan luonnollista, että ajattelin siihen aikaan sotilaskaappauksen voivan saada aikaan paremman hallituksen maallemme.

UUSI HALLITUKSEMME

Ystävät – poliittiset johtajat, jotka halusivat kukistaa Lemusin hallituksen – olivat ottaneet minuun yhteyttä. Itse en ollut poliitikko, mutta poliittisen vallan mahdollisuus viehätti minua. Minulla oli korkeat ihanteet ja ajattelin, että oli kyllin rehellistä auttaa muuttamaan tilannetta, joka tarvitsi muutosta. Suostuin tulemaan mukaan uuteen hallitukseen sillä ehdolla, että minun annettiin suunnitella ja toteuttaa vallankaappauksen sotilaallinen osa.

Hallituksessamme oli kuusi henkilöä: kolme siviiliä, kaksi everstiä ja minä. Olin yhtä arvoastetta everstin alapuolella, mutta asemani El Zapoten linnakkeessa saattoi minut strategiselle paikalle. Kahdeksan kuukautta laadimme yksityiskohtaisia suunnitelmia. Sitten lokakuun 25. päivän yönä vuonna 1960 kaikki lähti käyntiin.

Julkisesti ilmoitettu tarkoituksemme oli tunnustaa kaikki poliittiset puolueet, noudattaa demokraattista ohjelmaa, pysyä kansojen läntisessä ryhmittymässä ja pitää valtaa ainoastaan seuraaviin presidentin vaaleihin. Meistä todella tuntui siltä, että voimme toimia välikappaleina El Salvadorin olosuhteiden parantamiseksi.

Mutta kaikki ei sujunutkaan niin kuin olimme suunnitelleet. Pian sen jälkeen, kun olimme tulleet valtaan, arkkipiispa soitti minulle. Hän sanoi, että hän halusi puhua juntalle yksityisesti ja että keskustelu tulisi pitää salaisena.

Arkkipiispa sanoi meille itse asiassa: ’Te olette uusi hallitus ja minä olen sellaisessa asemassa, että voin tukea tätä hallitusta saarnastuolista. Vastapalvelukseksi te voitte tukea meitä.’

Tiesimme, mistä hän puhui. Käytössämme olevista asiakirjoista saimme tietää, että katoliset uskonnolliset laitokset olivat saaneet taloudellista tukea edelliseltä hallitukselta. Arkkipiispa oli ilmeisesti kiinnostunut pitämään huolta siitä, että uusi hallituksemme jatkaisi sellaisten korvausten antamista kirkolle.

Olin katolilainen, mutta ymmärsin, että sellainen suosikkijärjestely ei ollut oikein; se ei ollut perustuslain mukaista. Muut juntan jäsenet olivat samaa mieltä. Niinpä me kuusi kieltäydyimme varaamasta kirkolle taloudellista tukea. Arkkipiispa oli ilmeisen järkyttynyt ja sanoi, että me katuisimme päätöstämme.

Pian alkoi kampanja kirkkojen saarnastuoleista. Papit vakuuttivat, että hallituksemme oli Castroa ja kommunismia kannattava. Nauhoitimme nämä puheet, joten tiesimme, mistä meitä syytettiin. Mutta ajattelimme, että tämän kampanjan tukahduttamisesta koituisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, koska kirkolla oli suuri vaikutusvalta moniin ihmisiin.

MITEN OLI SYYTÖSTEN LAITA?

Sen haittavaikutus hallitukseemme oli pian tunnettavissa. Poliittista orientoitumistamme epäiltiin. Yhdysvallat oli huolissaan asiasta eikä tunnustanut meitä. Mutta mitkä olivat tosiasiat?

Ajan mittaan kirkon esittämät syytökset nähtiin perusteettomiksi, ja Yhdysvallat tunnusti meidät. New York Times sanoi 1. joulukuuta 1960:

”Taipumus nähdä kommunismia ja uutta ’fidelismiä’ jokaisessa pyrkimyksessä poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen Latinalaisessa Amerikassa on vaarallista. . . .

”Juntan kolme siviilijäsentä ovat liberaaleja ja demokraatteja siitä huolimatta, että heitä on syytetty ’fidelismistä’. . . . Kaikki kuusi miestä ovat sitoutuneet toteuttamaan demokraattista ohjelmaa, ja he ansaitsevat kaikki mahdollisuudet osoittaakseen hyvän tahtonsa.”

Kirkon järjestämä parjauskampanja oli aiheuttanut paljon vahinkoa luottamuksellemme maineemme puhdistamisesta huolimatta. Mutta oli muitakin voimia, jotka toimivat maan kaivamiseksi uuden hallituksemme alta.

TOIVEEMME TEHDÄÄN TYHJIKSI

Armeija ei ollut tyytyväinen meihin. Aikomuksemme oli ollut armeijan poistaminen politiikasta, mutta armeija ei halunnut menettää erikoisetujaan. Eräs toinen ryhmä, joka oli suunnitellut kaappausta samanaikaisesti kuin me olimme valmistelleet omaamme, esitti tarjouksen, jonka mukaan armeija saisi pitää etuoikeutensa, ja sai siten upseerit puolelleen.

Ilmeisesti he puhuivat eri sotilaspiirien komentajille, niin kuin minäkin olin tehnyt. Tammikuun 25. päivänä 1961 adjutantti tuli kotiini ilmoittamaan minulle, että viestintäyhteydet oli katkaistu. Menin heti presidentin virka-asuntoon. Mieheni sanoivat: ”Me olemme puolestasi – me kuolemme puolestasi.”

Ilmeisesti kukaan meistä ei kuitenkaan halunnut kuolla. Vaikka alue oli piiritetty, menin kadun yli El Zapoten linnakkeeseen, johon upseeri päästi minut sisään. Aloin järjestää puolustusta. Käskyjäni toteltiin, ja tunsin olevani kyllin voimakas pitämään puoliani uutta kaappausta vastaan.

Eräs eversti, joka oli ystäväni, lähetettiin ilmoittamaan minulle, että tilanne oli hyvin vakava. Hän sanoi: ”Jos antaudut, säilyy rauha. Muutoin täällä tullaan taistelemaan.” Kun hän antoi vakuuden rauhasta, antauduin.

Minut vietiin uuden ryhmän päämajaan, ja se merkitsi juntan loppua. Sen toiset jäsenet oli jo vangittu. Kuulin huutoa ja konekiväärien rätinää kadulta. Sanomalehdissä sanottiin, että monet olivat saaneet surmansa. Erään nuoren miehen kerrottiin kirjoittaneen omalla verellään katuun: ”Libertad se escribe con sangre”, mikä merkitsee: ”Vapaus kirjoitetaan verellä.”

Kolme päivää myöhemmin olin maanpaossa. Olin Meksikossa joulukuuhun saakka, jolloin palasin salaa El Salvadoriin. Kun olin maassa, tein läsnäoloni tunnetuksi ja aloin toimia uuden hallituksen perustamiseksi. Seuraavassa syyskuussa minun käskettiin lähteä maasta, muutoin minut tapettaisiin. Tämä uhkaus sai minut lähtemään Yhdysvaltoihin, mihin saavuin 7. lokakuuta 1962.

UUDEN ELÄMÄN HAASTE

Asetuimme asumaan Los Angelesiin Kaliforniaan. Olin 37-vuotias, ja minun täytyi aloittaa kaikki alusta. Tavat olivat kovin erilaisia, enkä osannut puhua maan kieltä. Minulla ei ollut juuri mitään aineellista omaisuutta. Minulla oli vain perheeni: vaimoni Maria ja neljä lastamme, 13-vuotias Ruben, 11-vuotias Miriam, 9-vuotias Jorge ja 7-vuotias Gustavo.

Marraskuun 2. päivänä 1962, suunnilleen kuukauden kuluttua Los Angelesiin saapumisestani, sain työpaikan Bekinsin muuttoliikkeestä autonkuljettajan apumiehenä. Kannoin yhä vihaa sydämessäni ja halusin kiihkeästi kostaa niille, jotka kukistivat hallituksemme. Mutta ymmärsin, että vastuullani oli ensisijaisesti perheeni elättäminen, ja omaksuin tämän vastuun. Siksi työskentelin kovasti ja vietin rauhallista elämää.

Sen vuoksi aloin tuntea olevani lähempänä perhettäni kuin koskaan aikaisemmin. Niinpä huomasin, että äkillinen olosuhteiden muutos oli tavallaan valepukuinen siunaus. Sitten alkoi tapahtua sellaista, mikä muutti ajattelutapani ja lopulta persoonallisuutenikin. Vihani ja kostonhaluni alkoi heikentyä. Vuoden 1972 kevätnumerossaan muuttoliikkeen lehti Bekinews mainitsi minusta kirjoituksessaan ”Varastomies joka hallitsi kansakuntaa”:

”Hän oppi sekä englannin kielen että varastomiehen tehtävät nopeasti ja hyvin. Vuonna 1969 hänet ylennettiin varaston esimieheksi . . .

”’Ruben’, sanoo aluejohtaja Tom Fowler, ’on ilmaissut tehokkuutta, kohteliaisuutta ja hyväntuulisuutta, mikä on saanut aikaan erinomaiset suhteet asiakkaisiin. Vaikuttaa siltä, että jokainen, joka on tekemisissä hänen kanssaan, pitää hänestä, ja se, että olemme nimittäneet hänet Vuoden varastomieheksi, todistaa hänen erinomaisesta työmenestyksestään.’”

Vain muutamaa vuotta aikaisemmin kukaan ei olisi voinut esittää minusta niin miellyttäviä piirteitä. Olin ollut ylimielinen sekä moraaliton. Sotilaskomentajana minulla oli mainetta ja valtaa, mikä soi minulle tilaisuuden olla moraalittomissa suhteissa. Aikaisemmat kokemukset olivat osaltaan vaikuttaneet sellaiseen elämäntapaan, kun taas jyrkkä muutos persoonallisuudessani on johtunut aivan erilaisista elämänkokemuksista.

USKONNON VAIKUTUS

Olin ollut katolilainen niin kuin useimmat ihmiset El Salvadorissa, mutta se ei estänyt minua pitämästä lukuisia naisia laillisen vaimoni lisäksi. Tämä on yleistä miesten keskuudessa Latinalaisessa Amerikassa. Papit itse antavat tavallisesti esimerkin. Tiedän, että eräällä papilla Cojutepequessa, missä asuin, oli nainen. Se tiedettiin yleisesti. Papilla oli jopa poikia hänestä. ’Mitä syytä meillä sitten olisi olla erilaisia kuin papit?’ oli minulla tapana ajatella käytökseni puolusteluksi.

Mutta papit eivät olleet ainoastaan siveettömiä. He käyttäytyivät muutenkin epäeettisesti – arkkipiispan yritys tehdä tuo valonarka ”kauppa” uuden hallituksemme kanssa oli siitä yksi esimerkki. Sain myös tietää, että arkkipiispalla oli diplomaattipassi, johon etuun hänellä ei ollut oikeutta. Niinpä kun meillä oli valta käsissämme, otimme passin häneltä pois. Minun täytyy sanoa, että sen perusteella mitä näin tapahtuvan, minulla ei juuri ollut kunnioitusta uskontoa kohtaan.

Todellisuudessa en tiennyt mitään Raamatusta. En ollut koskaan lukenut sitä. En edes omistanut Raamattua. Katolinen kirkko ei koskaan kannustanut siihen El Salvadorissa. Olin opetellut katekismuksen ja olin käynyt ehtoollisella. Ja äitini oli opettanut minulle joitakin kirkon oppeja, kuten paavin erehtymättömyyden, kiirastulen, helvetin tulen, kolminaisuuden jne. Mutta mitkään näistä opetuksista eivät valaneet minuun halua saada lisää tietoa Jumalasta. Voitte siksi ymmärtää, miksi uskonnolla ei juuri ollut osuutta perheemme elämässä sen jälkeen kun muutimme Yhdysvaltoihin.

POIKANI VAIKUTTAA MINUUN

Eräänä päivänä hämmästyin melkoisesti, kun Ruben, joka oli siihen aikaan noin 17-vuotias, kysyi: ”Isä, olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos tutkisin Raamattua?” Eräs hänen koulutoverinsa tutki erään Jehovan todistajan kanssa, ja hän oli puhunut Rubenille. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan. Niinpä Ruben pian kiinnostui kovasti Raamatusta ja alkoi käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Aikanaan hän halusi tulla todistajaksi.

Se ei miellyttänyt minua alkuunkaan. Halusin Rubenin opiskelevan ja tulevan ”joksikin”. Mutta hän halusi käyttää aikaansa vasta löytämiensä vakaumusten kertomiseen toisille. Hän pysyi lujana vakaumuksessaan ja aloin vastustaa häntä voimakkaasti. Todistajat kuitenkin neuvoivat häntä tottelemaan minua, koska olin hänen isänsä, ja hän totteli. Hän käytti silti edelleen suuren osan ajastaan saarnaamiseen.

Rubenin käytös alkoi vaikuttaa minuun syvästi ja teki minut uteliaaksi hänen uuden uskontonsa suhteen. Yksi tapaus on vieläkin mielessäni. Sanoin Rubenille, että jos eräs ystäväni soittaisi, hänen täytyisi sanoa hänelle, etten olisi kotona. Mutta Ruben sanoi, ettei hänen omatuntonsa sallisi hänen valehdella. Olin hämmästynyt, ja minun täytyy lisätä, että se teki minuun syvän vaikutuksen. Ruben toi ystäviään kotiin, ja lopulta suostuin tutkimaan Raamattua yhden hänen ystävänsä kanssa.

RAAMATUSSA ON JÄRKEÄ

Minuun vaikutti erikoisen syvästi Raamatun opetusten järkevyys. En ollut koskaan ymmärtänyt monia kirkon opetuksia, kuten kiirastulta, helvetin tulta ja kolminaisuutta. Mutta nyt aloin ymmärtää, että niitä ei edes opetettu Raamatussa. Totesin tutkistelumme hyvin kiinnostaviksi, varsinkin kun alettiin käsitellä sellaisia käytännön asioita, jotka liittyivät hallitukseen ja maan asioiden hoitoon.

Menneisyyteni perusteella ymmärsin, että tarvittaisiin rehellinen hallitus, jolla olisi valta saattaa voimaan vanhurskaat lait. Toivoimme antavamme sellaisen hallituksen El Salvadorin kansalle. Mutta nyt käsitin, että ihmiset eivät yksinkertaisesti kykene hallitsemaan toisia ihmisiä ilman Jumalan apua. Raamattu puhuu totta, kun se sanoo: Ei ole ”miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ohjaa”. – Jer. 10:23.

Eikö olekin totta, että mitkään ihmisten ponnistukset eivät ole kyenneet saamaan aikaan oikeudenmukaisuutta ja rauhaa, vaikka ne olisivat olleet kuinka hyvää tarkoittavia tahansa? Ihmiset ovat yrittäneet tuhansien vuosien ajan; he ovat pystyttäneet monenlaisia hallituksia. Mutta yhden miehen hyvät aikeet on jokin toisin ajatteleva ryhmä tehnyt tyhjäksi, ja niin epäoikeudenmukaisuus on pysynyt. Raamattu sanookin: ”Ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.” (Saarn. 8:9) Mutta miksi on niin?

Se johtuu pääasiassa ihmisen epätäydellisyydestä. Ihmiset eivät ainoastaan sairastu ja vanhene, vaan he ovat myös taipuvaisia ylpeyteen ja itsekkyyteen, jotka ovat hyvän hallituksen todellisia esteitä. Raamatun tutkimisen perusteella ymmärsin tämän ihmisten perusheikkouden. Se johtuu siitä, että ensimmäinen mies ja nainen kapinoivat Jumalan hallitusvaltaa vastaan ja siten menettivät kallisarvoisen suhteensa Jumalan kanssa. Tämä aiheutti heille itselleen ja kaikille heidän vastaisuudessa syntyville jälkeläisilleen epätäydellisyyden ja lopulta kuoleman. (Room. 5:12) Mutta aloin käsittää, että on olemassa toinenkin syy siihen, miksi ihmisen ponnistelut itsehallinnon alalla ovat epäonnistuneet.

Ensimmäisen ihmisparin houkutteli kapinaan Jumalan hallitusvaltaa vastaan toinen kapinoitsija. Hän oli Jumalan henkipoika. Tämän kapinan herättämien kiistakysymysten ratkaisemista varten Jumala antoi tälle enkelivastustajalle vapaat kädet tietyksi ajaksi. Hänen toimintavapautensa oli niin täydellinen, että Raamattu nimittää häntä ”tämän maailman hallitsijaksi”, ja Raamattu mainitsee myös, että ”koko maailma on paholaisen vallassa”. (Joh. 12:31; 14:30; 2. Kor. 4:4; 1. Joh. 5:19) Kun ymmärsin tämän yli-inhimillisen vaikutuksen, niin käsitin, miksi hyvää tarkoittavatkaan ihmiset eivät ole kyenneet saamaan aikaan hyvää hallitusta. Mitä toivoa on sitten olemassa?

Kun tämä asia tuli esille, Raamatussa alkoi todella olla järkeä. Olin jo lapsena oppinut ”Isä meidän” -rukouksen, jossa Jeesus opetti seuraajiaan rukoilemaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” (Matt. 6:10) Tutkiessamme havaitsin, että Jumalan valtakunta oli Kristuksen saarnaamisen teema, niin ja koko Raamatun teema! Minulle kävi selväksi, että tämä valtakunta on hallitus, jossa Kristus itse on päähallitsija. Aikanaan tulin vakuuttuneeksi siitä, että Jumalan valtakunnassa on ainoa toivo hyvän hallituksen aikaansaamisesta maan päälle. Mutta miten tämä hallitus ottaa vallan?

Suurin osa ihmiskunnasta ei ole tosissaan kiinnostunut Jumalan hallituksesta. Ihmiset on sokaistu siinä määrin, että he jopa vastustavat sitä. Niinpä Raamattu sanookin: ”Taivaan Jumala [on] pystyttävä valtakunnan, joka on kukistumaton iankaikkisesti. . . . Se on musertava kaikki ne muut [ihmisten] valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.” – Dan. 2:44.

Se voi kuulostaa sinusta haetulta, mutta niin se tuntui minustakin, kun ensiksi kuulin siitä. En voinut uskoa siihen, että Jumala todella tekisi lopun kaikista maallisista hallituksista ja pystyttäisi oman hallituksensa. Mutta mitä enemmän tutkin asiaa, sitä järkevämmältä tämä Raamatun opetus tuntui. Sitten tapahtui jotakin sellaista, mikä sai minut vakuuttuneeksi sen totuudellisuudesta.

VARMA TOIVO

Olin tutkinut Veron Longin kanssa noin vuoden, kun vihdoin noudatin hänen kutsuaan lähteä kokoukseen valtakunnansaliin. Ystävällinen vastaanotto teki minuun syvän vaikutuksen. Se, ettei siellä ollut syrjintää, oli hämmästyttävää. Se sai minut käymään siellä säännöllisesti.

Miksi nämä ihmiset olivat niin yksimielisiä, onnellisia ja rauhallisia? Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tulin vakuuttuneeksi vastauksesta: He mukauttivat elämänsä Jumalan lakeihin, lakeihin jotka tulevat hallitsemaan Jumalan valtakunnan alaisuudessa eläviä. Kun siis Valtakunta tuhoaa kaikki nykyiset ihmishallitukset, nämä ihmiset Jehova Jumala suojelee, ja he panevat alulle uuden ihmisyhteiskunnan. – 1. Joh. 2:17.

Halusin kuulua tähän kristittyjen yksimieliseen perheeseen. Niinpä elokuussa 1969 vertauskuvasin vesikasteella antautumiseni palvelemaan Jumalaa. Minulla on ollut ilo nähdä koko perheeni sekä muutamien sukulaisteni El Salvadorissa liittyvän kanssani palvelemaan rakastavaa Luojaamme Jehovaa. Kuinka onnellinen olenkaan, kun olen saanut oppia tietämään, että pian koko maapallo nauttii hyvästä hallituksesta Jumalan valtakunnan hallituksen alaisuudessa! – Lähettänyt Ruben Rosales.

[Huomioteksti s. 9]

”Kuulin huutoa ja konekiväärien rätinää kadulta”

[Huomioteksti s. 10]

Raamattu sanoo: Ei ole ”miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ohjaa”

[Kuva Ruben Rosalesta s. 5]

[Kuva s. 7]

Juntta – kuusi miestä jotka muodostivat hallituksemme

[Kuva s. 8]

Arkkipiispa yksityiskeskustelussa hallituksemme jäsenten kanssa