Nuoret ylistävät Jehovaa sodanjälkeisessä Saksassa

SAKSA 1978. Silmää kiehtovien kanervanummien peittämät tuulenpieksämät laakeat tasangot pohjoisessa; suuri Ruhrin teollisuuskeskus, jossa on kiirettä ja hyörinää niin kuin aina, puoleksi savusumun kätkössä; vastasataneen paksun lumikerroksen peittämät majesteettiset Baijerin Alpit ja turistijoukot maaseudulla etsimässä nahkahousuja, värikkäitä tirolilaispukuja, oluttuoppeja ja käkikelloja – sellaisen Saksan jokainen tuntee. Tuskin mikään näyttää muuttuneen.

Kuitenkin maailma, myös Saksa, on muuttunut, ehkäpä ei koskaan niin nopeasti kuin toisen maailmansodan jälkeen. Se on kohdannut uusia vaaroja, uusia asenteita ja uusia käyttäytymismittapuita. Millaisen perinnön sodan tuhoista esiin tullut edellinen sukupolvi voisi antaa sodanjälkeiselle sukupolvelle?

Mikään muu perintö kuin täsmällinen tieto tosi Jumalasta Jehovasta ja hänen tarkoituksistaan ei voisi auttaa uutta sukupolvea menestyksellisemmin selviytymään ongelmistaan. Hitlerin hallituksen aikana oli kristittyjä, jotka tiesivät tämän ja joiden uskollisuus vainon aikana on hyvin tunnettua. Mielessään Daavidin sanat ”sukupolvi ylistää sukupolvelle sinun tekojasi, ja he julistavat sinun voimallisia töitäsi” he ovat päättäväisesti tarjonneet tätä hyvää perintöä sodanjälkeiselle sukupolvelle. (Ps. 145:4) Ovatko he onnistuneet tässä? Katsokaamme.

USKOVIEN VANHEMPIEN KASVATTAMAT LAPSET

Monilla nykyisen sukupolven (vuodesta 1945 lähtien) Jehovan todistajilla on ollut se etu, että heitä ovat kasvattaneet vanhemmat ja jopa isovanhemmat, jotka ovat olleet Jehovan todistajia. Esimerkiksi Elke ja hänen sisarensa Heidi, jotka molemmat palvelevat Jumalaa koko ajallaan, ovat onnellisia siitä, että he ovat viidettä sukupolvea todistajia suvussaan. Kuinka suurenmoista onkaan nähdä kokonaisten perheitten palvelevan Jehovaa yksimielisesti!

Ajattele myös sitä perhettä Westfalenissa, jossa oli 15 lasta. Gerhard, joka palvelee nykyään koko ajallaan Vartiotorni-seuran haaratoimistossa Wiesbadenissa, muistaa sen hyvän valmennuksen, jota vanhemmat antoivat lapsilleen, kun he olivat kaikki vielä kotona. Jotta kunkin yksilölliset tarpeet olisi otettu huomioon, tarvittiin kolme perhetutkistelua: yksi vanhempia lapsia varten, yksi aivan pieniä varten ja yksi ”keski-ikäisiä” varten. Ennen kokouksia ja kokousten jälkeen isältä kului puolitoista tuntia, kun hän ajeli edestakaisin kodin ja valtakunnansalin väliä saadakseen koko perheen kokouksiin ja takaisin kotiin. Lujia kristittyjä perheitä ei rakenneta ilman ponnistelua!

JAKAUTUNEITTEN HUONEKUNTIEN ONGELMA

Toisia ei ole siunattu yksimielisellä perheellä, sillä heidät on kasvatettu uskonnollisesti jakautuneissa huonekunnissa.

Friedhelm muistaa, että hänen isänsä toistuvasti poltti hänen Raamattunsa, kirjansa ja lehtensä. Huolimatta niistä kunnianhimoisista suunnitelmista, joita hänen isänsä oli asettanut häntä, ainoaa lastaan, varten, hän sen sijaan ryhtyi palvelemaan Jumalan valtakunnan hyvän uutisen kokoajanjulistajana.

Samoin Wilfried kertoo, kuinka hän ja hänen äitinsä jäivät usein ulos lukittujen ovien taakse, kun he palasivat kotiin kristillisistä kokouksista. Kerran heidän täytyi viettää yö autossa. Erään toisen kerran hänen isänsä raahasi hänet pois vuoteesta ja alkoi lyödä häntä lampulla. Mutta pysymällä uskollisena hän ei ansainnut ainoastaan isänsä kunnioitusta, vaan mikä on tärkeämpää, Jehovan hyväksymyksen. ”Veljet saivat aina minut tuntemaan itseni tervetulleeksi seurakuntaan, vaikka olin vasta 11–12-vuotias siihen aikaan, ja juuri tämä rakkaus antoi minulle voimaa jatkaa”, hän selittää.

Uwe, joka oli teini-ikäinen, kun hänestä tuli todistaja, sai kokea vastustusta työssä sekä kotona.

Hän muistaa, kun hän kerran käytti tilaisuutta puhua totuutta toisille kahvitauon aikana ja sai palkakseen, ei kuulevia korvia, vaan ämpärillisen vettä päähänsä. Kuitenkin sekä hän että hänen veljensä, joka nyt on lähetystyöntekijänä Espanjassa, jatkoivat edistymistä kristilliseen kypsyyteen.

Rolf-Dieter oli vain 5–6-vuotias, kun hänen äitinsä oppi ymmärtämään Raamatun totuuden. Heidän vastustava isänsä ei sallinut hänen eikä hänen nuorimman veljensä käydä kristillisissä kokouksissa, vaikkakin heidän äitinsä puhui heille kotona ja otti heidät mukaansa, milloin se vain oli mahdollista.

”Muistan, kun isäni kerran pakotti minut menemään erään kristikunnan uskonlahkon jumalanpalvelukseen”, hän kertoo. ”Mutta äiti oli selittänyt kaiken minulle etukäteen. Menin ja kuuntelin, mutta en voinut omantuntoni mukaan osallistua menoihin, joiden ymmärsin olevan epäraamatullisia, siitä huolimatta että toiset lähellä olevat sohivat minua ja kuiskasivat, mitä minun olisi pitänyt tehdä.” Rolf säilytti kuitenkin itsehillinnän niitä kohtaan, jotka olivat läsnä jumalanpalveluksessa, ymmärtäen, että Raamattu käskee kunnioittamaan toisia ihmisiä.

SUURISTA JA PIENISTÄ ONGELMISTA SELVIYTYMINEN

Nuorten kristittyjen elämä ei ole helppoa. Pilkan ja ivan kohteeksi joutuminen koulussa voi olla todellinen nuhteettomuuskoetus. Koulusta pääsyn jälkeen miespuolisia oppilaita kohtaa puolueettomuuskysymys. Ja heidän samoin kuin naispuolisten todistajien on kamppailtava kaikkien nykyajan nuorille yhteisten ongelmien kanssa, joita ovat huumeet, alkoholi, moraalittomuus ja monet monet muut.

Jopa aviopuolison löytäminen voi asettaa ongelman. Sellainen ongelma oli Utella. Hän selittää:

”Mistä voisin löytää sopivan aviopuolison? Kaikki nuoret seurakunnassamme olivat jo naimisissa. Ehkä ei olisi vahingollista ’katsoa ympärilleen maailmaan’ hieman. Mutta en sittenkään voinut, koska olin tietoinen Raamatun neuvosta mennä naimisiin ’vain Herrassa’. Panin tässäkin asiassa luottamukseni Jehovaan. Kun sitten olimme rakentamassa uutta konventtisaliamme Trappenkampissa, tapasin sulhaseni. Menemme naimisiin kesäkuussa.”

Entä sitten pikkuisemme ja heidän ”pienet” ongelmansa? Kuunnelkaamme Ericiä:

”Olen kymmenen vuoden vanha ja neljännellä luokalla. Vanhempani ovat olleet todistajia jo pitkän aikaa, joten siihen saakka kun aloitin koulunkäynnin olin vain toisten uskovien seurassa. Kaikki sujui hyvin siihen päivään saakka, kun luokkamme lähti viikoksi maalle retkeilymajaan. En ollut koskaan aikaisemmin ollut poissa kotoa. Opettajamme sairastui yhtäkkiä, ja hänen tilalleen tuli sijainen. En tuntenut häntä. Sunnuntaiaamuna hän sanoi: ’Tänä aamuna menemme kaikki kirkkoon.’ Tiesin, että minun täytyi selittää hänelle, etten ole yhtä mieltä siellä esitettyjen opetusten kanssa, ja siitä syystä en mielelläni lähtisi sinne. Mietin aamiaisen aikana, mitä sanoisin hänelle. Aamiaisen jälkeen puhuin hänelle, mutta hän sanoi: ’Sinähän lähdet, joten ei esitetä mitään vastaväitteitä!’ Menin huoneeseeni ja kun olin yksin, muistin, mitä äiti oli sanonut minulle lähtöaamunani: ’Jos joudut vaikeuksiin, Jehova tietää, mitä on sydämessäsi. Voit puhua hänelle ongelmistasi.’ Itkin rukoillessani. En halunnut olla missään tekemisissä väärän uskonnon kanssa! Kun hieman myöhemmin menin takaisin ulos, tapasin erään toisen opettajan, joka kysyi, mikä minua vaivasi, sillä hän näki, että olin itkenyt. Kerroin hänelle. Hän sanoi: ’Minä huolehdin asiasta puolestasi.’ Vähän myöhemmin hän tuli takaisin ja sanoi minulle: ’Sinun ei tarvitse lähteä. Puhuin opettajasi kanssa.’ Olin niin onnellinen! Kiitin Jehovaa, että hän oli kuullut rukoukseni. Hänen kätensä ei ollut liian lyhyt.”

”Pieni” ongelmako? Jotkut voivat ajatella niin, mutta sodanjälkeinen sukupolvemme on todennut, ettei Jehova pidä mitään ongelmaa liian pienenä tai merkityksettömänä, niin ettei hän kiinnittäisi siihen huomiotaan. Eikä hän petä meitä suurempienkaan ongelmien edessä. Ottakaamme esimerkiksi se, mitä tapahtui Marionille:

Hän oli esimerkillinen kristitty nuori, säännöllisesti toimelias Valtakunnan saarnaamisessa. Marion oli täyttänyt juuri 17 vuotta ja oli täynnä elämää. Mutta sitten hänen selkäytimessään oleva kasvain alkoi hitaasti halvaannuttaa hänen käsivarttaan. Leikkaus oli ehdottoman välttämätön, mutta sen vaarallisuuden vuoksi kukaan lääkäri ei halunnut suorittaa sitä ilman verta. Marion ja hänen vanhempansa pysyivät lujina. Tottelemattomuus Jehovaa kohtaan ei tullut kysymykseenkään! Vaikka hänellä oli tuskia, hän pysyi aina hyvällä mielellä. Lopulta löytyi kirurgi, joka oli halukas kunnioittamaan hänen uskonnollisia vakaumuksiaan. Leikkaus suoritettiin hyvin tuloksin ilman verta! Mutta apu oli lyhytaikainen; tarvittiin toinen leikkaus ja sitten kolmas. Halvauksen laajetessa hänen tuskansa lisääntyivät. Hänen kielensä halvaantui, mutta hänen tekonsa sairaalassa antoivat edelleen todistusta hänen uskostaan. Rakkautta ilmaisten ja suurin ponnistuksin hän neuloi hoitajattarelleen villatakin. Kun lopulta kuolema näytti väistämättömältä, hänen vanhempansa veivät hänet kotiin. Vaikka hänen äänensä oli melkein kuulumaton ja hän jaksoi tuskin nostaa päätään, niin he veivät hänet silti mahdollisimman usein paareilla kristillisiin kokouksiin. Samoin kuin Job sairaana ollessaan hän oli lujasti vakuuttunut, että hänkin jonakin päivänä saisi Jumalan siunauksen ja elämän mahdollisimman täyteläisenä. Hän kuoli 28. joulukuuta 1977 18-vuotiaana. Koska hän kieltäytyi sovittelemasta uskossaan Jehovaan, Jehova vahvisti häntä, ja hän liittyi joidenkuiden muiden sodanjälkeiseen sukupolveemme kuuluvien tavoin niiden kuolemaan asti uskollisten kristittyjen pitkään riviin, joiden elämää koskeva rukous saa vastauksen ylösnousemuksessa. – Apt. 24:15.

NE JOTKA EIVÄT OLE USKOVIEN VANHEMPIEN KASVATTAMIA

Monet nuorista todistajistamme eivät tietenkään ole olleet uskovien vanhempien kasvattamia. Heidänkin on täytynyt voittaa ongelmia, joskus hyvin vakaviakin, ennen kuin heistä on voinut tulla Jehovan palvojia.

Yksi esimerkki heistä on 22-vuotias Christa, joka kiinnostui, kun Jehovan todistajat alkoivat tutkia Raamattua hänen veljensä kanssa. Hän toimi aktiivisesti katolisessa nuorisotyössä, mutta kävi myös baptistien kokouksissa joka viikko. Hän selittää, miksi hän itse alkoi tutkia todistajien kanssa:

”Minulla ei ollut pienintäkään ajatusta tulla todistajaksi. Tarkoitukseni oli voittaa veljeni takaisin katolisuuteen. Niinpä halusin oppia mahdollisimman paljon Raamatusta ja käyttää sitä sitten taistelussa näitä ’vihollisia’ vastaan.” Mutta mitä enemmän hän tutki, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että todistajilla oli totuus, kuten hän sanoo, ”kauhukseni!” Hän jatkaa: ”Olin epäröivä, sillä minulla oli katolisia ystäviä, vastalöytämiäni baptistiystäviä ja Jehovan todistajia, joista todellisuudessa tiesin hyvin vähän muuta kuin että he kykenivät vastaamaan kaikkiin raamatullisiin kysymyksiini.”

Christan seuraava ongelma oli musiikki. Hän oli 15-vuotiaasta asti laulanut julkisesti ja uneksinut päivästä, jolloin hänestä tulisi ”tähti”. Hän oli saanut hyvät arvostelut lahjakkuusnäytännöissä ja oli esiintynyt Englannissa sekä Saksassa. Mitä hänen pitäisi tehdä? Hän kertoo edelleen:

”Tein ratkaisuni käytyäni kirjeenvaihtotoverini Janetin luona Englannissa. Hän kertoi minulle, että hänen oli ollut pakko lähteä kotoa totuuden takia. Tämä sai minut ajattelemaan, sillä Janet oli tuntenut totuutta vain noin neljä kuukautta, siitä lähtien kun veljeni ja minä olimme todistaneet hänelle, kun hän oli käymässä Saksassa. Nyt alkoi tapahtua nopeasti. Ennen Englannista lähtöäni lakkasin tupakoimasta. Heti kun saavuin kotiin, katkaisin kaikki maailmalliset ystävyyteni ja revin seiniltä alas kaikki ’tähtien’ kuvat. Nyt olin vapaa käymään kaikissa kokouksissa. Pian minulla oli paljon uusia ja tosiaan tosi ystäviä. Minut kastettiin vuonna 1974. Seitsemän kuukautta myöhemmin lensin Englantiin nähdäkseni ystäväni Janetin menevän kasteelle. Olemme niin kiitollisia Jehovalle siitä, että hän vapautti meidät väärästä uskonnosta ja vahvisti meitä voittamaan monet ongelmamme.”

KOKOAJANPALVELUS

Koska tähän Saksan liittotasavallan sodanjälkeiseen sukupolveen kuuluvat ovat nuoria ja yleensä vailla perhevelvoituksia, monet heistä ovat voineet omistaa kaikki voimansa koko ajallaan Jumalan sanan saarnaamiseen ja opettamiseen. Kerran maistettuaan kokoajanpalveluksen eli ”tienraivauksen” siunauksia useimmat ovat halunneet jatkaa niistä nauttimista mahdollisimman kauan. Karl-Heinz oli niin päättäväinen, että hän etsi aviopuolisonkin, joka suhtautui tähän palvelukseen samalla tavalla kuin hän. Hän sanoo:

”Olemme sen jälkeen nauttineet kahdeksan vuotta ’tienraivaus’-palveluksesta yhdessä ja olemme saaneet suuria siunauksia. Avioliittomme on onnellinen ja olemme auttaneet useita henkilöitä ottamaan vastaan totuuden, muun muassa kokonaisen perheen, jonka pää on nyt itse vanhimpana seurakunnassa.”

Toiset ovat olleet halukkaita tekemään muutoksia maallisessa työssään voidakseen omistaa enemmän aikaa ”hyvän uutisen” julistamiseen. ”Minusta ei ollut arvoa alentavaa työskennellä sekatyöläisenä, jotta voisi olla ’tienraivaajana’”, sanoo Wolfgang, joka on ammatiltaan koristemaalari. 18-vuotias Carola tekee osa-ajantyökseen taloustöitä ja sanoo sitä ”suurenmoiseksi ammatiksi”! Helmut, joka on saanut valmennusta arkkitehtuuritoimistossa, oli osa-ajan työssä rapparin ammatissa ja vaihtoi sitten sen sanomalehtien jakamiseen aikaisin aamulla, niin että hän voi olla ”tienraivaajana”.

Ulrich oli ennen totuuden tuntemistaan keittiömestarina parhaissa hotelleissa ja toimitti aterioita kuuluisille poliitikoille ja tunnetuille filmitähdille. Hän luopui siitä saadakseen enemmän aikaa raamatullisiin pyrkimyksiin. Hän sanoo:

”Ystäväni ja kollegani olivat sitä vastaan ja sanoivat, että ’vajoaisin’ yhä alemmaksi. Kuuluisan keittiömestarin urani oli ohi, samoin unelmani ’paljosta rahasta’. Mutta en koskaan vaihtaisi kaikkea sitä siihen, mitä minulla on nyt. ’Tienraivaajana’ olen onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin – varmasti onnellisempi kuin ennen niin alas ’vajoamistani’.”

JEHOVAN YLISTÄMINEN MONILLA KIELILLÄ

Sodanjälkeinen sukupolvi on tehnyt myös erinomaista työtä Saksassa olevien vieraskielisten ryhmien keskuudessa. Monet ovat opiskelleet vieraan kielen palvellakseen jossakin 167:stä englantilaisesta, kreikkalaisesta, italialaisesta, portugalilaisesta, espanjalaisesta, turkkilaisesta tai jugoslavialaisesta seurakunnasta Saksassa. He ovat siten ”lähetystyöntekijöinä” vieraskielisellä kentällä omassa maassaan. Toisia on muuttanut Espanjaan, Luxemburgiin, Ranskaan, Italiaan ja muihin maihin, ja he palvelevat siellä.

Saksan sodanjälkeisessä sukupolvessa on tietysti myös niitä lähetystyöntekijöitä, jotka ovat saaneet valmennusta todistajien lähetyskoulussa ja palvelevat nyt vieraissa maissa. Suurin osa niistä 124 nuoresta miehestä ja naisesta, jotka on lähetetty Saksasta tähän kouluun (Yhdysvaltoihin) kymmenen viime vuoden aikana, kuuluu tähän ikäryhmään. Ja jotkut, joiden on täytynyt palata määräpaikoistaan terveytensä vuoksi tai muista syistä, ovat kuitenkin edelleen kokoajanpalveluksessa.

TOINEN PUOLI

Mutta jokaisessa asiassa on tietysti kaksi puolta, ja olisi harhaanjohtavaa olettaa, että kaikki nuoret Jehovan todistajien keskuudessa Saksassa ovat yllä kuvailtujen kaltaisia. Yleinen välinpitämättömyys, maailmallinen vaikutus ja materialismi ovat vaatineet veronsa ja vaativat edelleen. Jotkut nuoret ovat tulleet hengellisesti heikoiksi, koska he eivät ole tutkineet ahkerasti Raamattua eivätkä rukoilleet Jumalalta ”ylhäältä tulevaa viisautta”. Eräs matkustava valvoja kirjoitti äskettäin olleensa järkyttynyt huomatessaan, kuinka vähän jotkut nuoret tekevät saarnaamistyötä:

”Niissä kolmessa seurakunnassa, joissa olen viimeksi vieraillut, he muodostavat 23 prosenttia todistajista, mutta he käyttävät vähiten aikaa saarnaamiseen. Tekee kipeätä nähdä, että joillakuilla heistä on tuskin minkäänlaista suhdetta Jehovaan ja seurakuntaan. He ovat vain jonkin uskonnon ’jäseniä’, eivät enempää. Vanhemmille on katkeraa havaita tämä, mutta usein he itse eivät ole syyttömiä. Joissakin tapauksissa se johtuu siitä, että vanhemmat ovat laiminlyöneet lastensa hengellisen hyvinvoinnin.”

Kun tämä paha järjestelmä kiiruhtaa kohti tuhoaan, on aika kaikkien sellaisten nuorten herätä tajuamaan tilanteen vakavuus ja toimia sen mukaan. Jehova siunaa heitä, jos he tekevät siten. – Room. 13:11; Luuk. 21:34–36.

PYSYKÖÖT ne sodanjälkeiseen sukupolveemme kuuluvat, jotka uskollisesti palvelevat Jehovaa ja kertovat hänen mahtavista teoistaan, TÄSSÄ HYVÄSSÄ TYÖSSÄ! (Ps. 145:4, 12) Kannustakoon heidän esimerkkinsä toisia heidän ikäryhmäänsä kuuluvia ryhtymään lujaan taisteluun, jottei Saatanan paha järjestelmä saattaisi heitä ansaan. Koska he itse ovat saaneet hyvän perinnön, niin ymmärtäkööt he, että heidän velvollisuutensa on antaa se nyt tulevalle sukupolvelle. Mutta on muitakin syitä, miksi nyt tulisi palvella uskollisesti. Siten menettelemällä heillä voi olla tulevan ylösnousemusihmeen vuoksi etu siirtää tämä hyvä perintö heitä edeltäneille sukupolville! Mikä sykähdyttävä odote! Kuka ei haluaisi olla sellaisen edun saajien joukossa?