Ratkaisut jotka ovat johtaneet onnelliseen elämään

Kertonut Margarita Königer

ISÄNI kutsuttiin Saksan armeijaan vuonna 1939, toisen maailmansodan alussa. Kuuden pitkän vuoden aikana näin hänet vain harvoin. Sillä välin minulla oli paljon ajateltavaa.

Ihmettelin, miksi radiossa esitettiin tappaminen voittona, kun aikaisempina vuosina kuolemaan johtanutta onnettomuutta pidettiin surullisena tapahtumana. Kun halusimme kuunnella eräitä radioasemia, hiljensimme äänen, koska oli laitonta kuunnella niitä. Pommitettuja ja palavia taloja nähtiin usein. Oma veljeni sai surmansa sodassa.

Kävin katolisissa jumalanpalveluksissa kotikaupungissani Münchenissä. Jokaisen messun jälkeen esitettiin rukous sotivien miesten ja Führer Adolf Hitlerin puolesta. Muistan, kun äiti kerran lähetti minut kouluun mukanani seurakunnan papille kirje, jossa pyydettiin lopettamaan rukoukset sodan puolesta. Äiti ei voinut ymmärtää, kuinka sellaiset miellyttäisivät Jumalaa.

Kun sota päättyi vuonna 1945, isäni tuli takaisin vankileiriltä. Vähitellen vaikeudet vähenivät, kun alettiin saada enemmän ruokaa ja Müncheniä alettiin rakentaa uudelleen. Olin silloin teini-ikäinen ja aloin harrastaa ahkerasti urheilua, teatteria, oopperaa ynnä muuta.

Päästessäni oppikoulusta sain osana oppilasvaihto-ohjelmasta stipendin mennäkseni opiskelemaan collegeen Yhdysvaltoihin. Kaikki olivat siellä minulle ystävällisiä ja voin nähdä, että pohjimmiltaan ihmiset kaikkialla haluavat rauhaa. Miksi sitten näytti olevan jokin voima, joka työnsi ihmisiä epäilemään ja vihaamaan toisiaan, mietin itsekseni.

Palattuani kotiin ryhdyin opiskelemaan kemiaa Münchenin teknillisessä korkeakoulussa. Olin mukana ylioppilashallinnossa, mutta olin pettynyt ehdotettuihin menetelmiin. Kuinka tosi rauha voi koskaan tulla, jos ihmiset panevat henkilökohtaiset edut ensi sijalle? Aloin aprikoida, olisiko Raamatussa vastauksia. Onko Raamattu todella Jumalan sana? Menin Münchenissä erääseen suureen kirjastoon tutkimaan asiaa.

TYYDYTTÄVIÄ VASTAUKSIA

Raamatusta esitettiin paljon ristiriitaisia arvosteluja. Halusin päästä selville totuudesta. Niihin aikoihin kaksi Jehovan todistajaa tuli kotiimme. Hankimme heiltä kirjan Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle? Luin äidin kanssa vuorotellen tätä kiinnostavaa kirjaa, joka käsittelee uskonnon historiaa ja sen vaikutuksia ihmiskuntaan. Vihdoinkin minusta tuntui siltä, että löysin vastaukset, joita olin hapuillut.

Esimerkiksi mielessäni oli kysymys: Mikä oikein näyttää ajavan ihmisiä epäilemään ja vihaamaan toisiaan? Minulle näytettiin Raamatusta, että kysymyksessä ovat pahat henkivoimat – Saatana Panettelija ja hänen demoninsa. Raamattu nimittää heitä ”maailmanhallitsijoiksi” ja sanoo, että Saatana ”eksyttää koko asuttua maata”. (Ef. 6:12; Ilm. 12:9) Kuinka järkevä ja tyydyttävä tämä vastaus olikaan kansojen ja ihmisten jumalattomat, pirulliset teot huomioon ottaen!

Iloitsin suuresti saadessani tietää Jumalan järjestelyistä maapallon ongelmien ratkaisemiseksi. Se ei tule toteutumaan jonkin ihmisten ideologian tai hallinnon välityksellä, niin kuin maailmalliset kasvattajat ehdottavat. Raamattu osoittaa, että sen sijaan uusi taivaallinen hallitus ottaa maan asiat valvontaansa. Maa pääsee vapaaksi nykyisestä pahasta maailmanhallinnosta. Jeesus Kristus opetti seuraajiaan rukoilemaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” (Matt. 6:10) Aloin ymmärtää, että tämä valtakunta on todellinen hallitus ja että ainoastaan sen välityksellä saavutetaan aito, maailmanlaajuinen rauha.

RATKAISUJA JOTKA MUUTTIVAT ELÄMÄNI

Kun opin tuntemaan nämä Jumalan tarkoitukset, aloin kertoa niistä toisille. Aikanaan päätin, että halusin jäljitellä Jeesusta ja varhaiskristittyjä ja palvella Jumalaa kokosieluisesti. Mutta halusin kovasti jakaa tämän vasta löytämäni elämän tarkoituksen erään henkilön kanssa.

Hän oli opiskelijatoverini, joka työskenteli samassa laboratoriossa. Aioimme pikapuoliin mennä naimisiin. Mutta hän oli hyvin pahoillaan päätöksestäni palvella Jumalaa. Surin kovasti sitä, että meillä oli erilainen näkemys tästä tärkeästä asiasta. Lopulta kireät suhteet johtivat ratkaisuun: joko hän tai vasta löytämäni usko. Pian sen jälkeen minut kastettiin vertauskuvaksi antautumisestani palvelemaan Jehova Jumalaa. Olin tehnyt ratkaisuni.

Piakkoin oli tulossa Jehovan todistajien Jumalan tahdon kansainvälinen konventti New Yorkin kaupungissa. Päätin mennä sinne. Sain työpaikan valtamerialuksesta ja saavuin New Yorkiin kesäkuussa 1958, noin kuukautta ennen konventin alkua. Sinä kesänä päätin sydämessäni ryhtyä kokoajan saarnaamistyöhön. Niin teinkin palattuani Müncheniin: työskentelin aamuisin patenttitoimistossa ja käytin iltapäivät ja illat Valtakunnan hyvän uutisen viemiseen ihmisille.

ERIKOISTEHTÄVIÄ JA GILEAD

Vuonna 1959 minut kutsuttiin palvelemaan paikkakunnalle, missä tarvittiin erikoisesti Valtakunnan saarnaajia. Toverini Gerda ja minut lähetettiin Steigerwaldin pikkukyliin Frankeniin. Aloimme julistaa siellä Jumalan sanaa kulkien ylös ja alas alueen kukkuloita jalkaisin, polkupyörällä ja myöhemmin pienillä moottoripyörillä. Tällä alueella useimmat ihmiset olivat hartaita katolilaisia. Päällemme heitettiin monta kertaa kiviä, ja kirkonkellot soivat hälytykseksi, kun me kaksi tyttöä saavuimme saarnaamaan Raamatusta. Mutta silti jotkut nöyrät ihmiset lopulta hyväksyivät Jumalan sanan totuuden.

Gerda ja minä olimme hyvin onnellisia ja tunsimme olevamme kuin ensimmäisen vuosisadan kristityt etsiessämme Herran ”lampaita”. Saapuessamme kotiin illalla ihastelimme usein korkeitten puiden kehystämää tyyntä tähtitaivasta. Tai kun aurinkoisena päivänä lepäsimme ruoka-aikana puron reunalla tai niityllä, niin kuinka suuresti arvostimmekaan Jumalan lupausta paratiisimaasta! Kolmen vuoden kuluttua meidät määrättiin eri paikkoihin. Silti Gerda on edelleen äidilleni kuin tytär ja minulle kuin sisar.

Uusi toverini Gisela ja minä olemme olleet yhdessä lähes 16 vuotta. Vuoden 1962 syksyllä meidät määrättiin Pariisiin Ranskaan. Maassa oli silloin vajaat 20 000 Jehovan todistajaa, kun taas nykyään heitä on yli 67 000. Oli sykähdyttävää löytää kiinnostuneita ja opettaa heille Jumalan sanaa. Iloitsin joka päivä siitä, että olin päättänyt ryhtyä kokoajan saarnaamistyöhön.

Vuonna 1965 Gisela ja minut kutsuttiin Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin lähetystyövalmennukseen. Tämä koulu sijaitsee Jehovan todistajien kansainvälisessä päätoimistossa New Yorkissa, missä siihen aikaan asui ja työskenteli yli tuhannen hengen perhe. Nyt perheessä on melkein 2 000 jäsentä. Minusta kuuden kuukauden oleskelumme siellä oli kuin jatkuvaa kansainvälistä konventtia, jossa annettiin opetusta Raamatusta ja jossa vallitsi sopusointuinen yhteistoiminta. Kun 41. kurssimme päättyi, vuodatimme kyyneleitä, koska jouduimme jättämään siellä olevat ystävämme.

Uusi määräpaikkamme oli Madagaskar, suuri saari Intian valtameressä Afrikan rannikolla. Millaisia ihmisiä siellä olisi? Kykenisimmekö tavoittamaan heidän sydämensä Raamatun totuudella ja ystävystymään heihin.

ELÄMÄ MADAGASKARISSA

Kun lentokoneemme alkoi laskeutua pääkaupungin Tananariven ylle, katselimme innokkaasti loputtomia kukkuloita ja laaksoja, joita peittivät riisipengermät. Lentoasemalla oli parikymmentä ystävää tervehtimässä meitä. Tunsimme olomme kotoisaksi. Kun sinä iltana palasimme kristillisestä kokouksesta, kirkkaat tähdet näyttivät erilaisilta. Ja koko tähtitaivas oli erilainen! Se johtui siitä, että olimme nyt eteläisellä pallonpuoliskolla. Mutta totesimme, että kristityt veljemme ja sisaremme täällä olivat aivan yhtä rakastettavia ja ystävällisiä kuin kaikissa muissakin maissa.

Ennen kuin lähdimme etelään palvelemaan Fianarantsoan maakuntakaupungissa, meillä oli neljän viikon kielikurssi ja opiskelimme malagassin kieltä yksitoista tuntia päivässä. Se eroaa niin paljon kaikista Euroopan kielistä, että ihmettelimme, ymmärtäisivätkö ihmiset koskaan mitä sanoisimme. Mutta emme olisi voineet pyytää kärsivällisempiä ja kohteliaampia kuulijoita. Ihmiset arvostavat suuresti sitä, kun heidän kotiinsa mennään selittämään Raamattua, ja he ovat hyvin vieraanvaraisia. Usein monet perheenjäsenet kokoontuvat kuuntelemaan tarkkaavaisesti.

Vähitellen opimme myös heidän tapojaan. Esimerkiksi vieraan oletetaan istuvan lähellä ovea, ellei häntä pyydetä sisemmäksi taloon. Ystävällisessä ja rauhallisessa ilmapiirissä aloimme melkein huomaamatta jäljitellä tapaa kumartaa ja ojentaa oikea kätemme niin, että vasen käsi on asetettu oikean käden ranteen alle. Ellet osannut vielä menetellä oikein, niin jokainen huolehti siitä, että opit, ja ystävällistä hymyä riitti pitkään.

Totesimme ihmisten olevan melko sivistyneitä. Vanhat isoäiditkin maaseutukylissä lukevat mielellään Raamattua ja raamatullista kirjallisuutta. He käyvät kernaasti vaihtokauppaa saadakseen kirjoja. Lapset juoksivat peräämme vaihtamaan riisiä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiin.

Monet ihmiset Fianarantsoassa sanoivat olevansa norjalaisia, mikä aluksi oli meille täysi yllätys. Mutta se tarkoitti, että he kuuluivat norjalaiseen luterilaiseen kirkkoon. Toiset olivat katolilaisia. Mutta kaikki silti harjoittivat Madagaskarin pääuskontoa, esi-isien palvontaa. Melko monien talojen lähellä on maanalaisia hautakammioita, joiden päällä on pieni talo. Ennen kuin tajusimme tilanteen, koputimme joskus hautaan saarnatessamme ovelta ovelle. Yksi uskonnollinen tapa oli ottaa luut haudasta muutaman vuoden välein ja kääriä ne uuteen erikoiskankaaseen, ja tähän liittyy suuret juhlat.

Uskonnolliset johtajat tulivat vihaisiksi, kun autoimme ihmisiä ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen opetusten ja heidän omien filosofioittensa ja menettelytapojensa välistä eroa. Eräänä päivänä meille tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta kutsu Tananariveen ja meille sanottiin, että meidän lähetystyöntekijöiden täytyy lähteä maasta heti. Raskain sydämin ajattelimme, että meidän täytyi sanoa jäähyväiset rakkaille veljillemme ja Raamatun oppilaillemme.

Silmät kyynelten täyttäminä ajoimme viimeisen kerran kallioisen maaston halki. Eukalyptukset, mimosat ja bambut, riisivainiot ja punaiset savitalot maalasivat lähtemättömän kuvan mieleemme. Yli neljän vuoden kuluessa tästä saaresta oli tullut meille koti. Vilkuttaen hyvästiksi madagaskarilaisille ystäville ja ihaillen vielä kerran saaren hehkuvaa auringonlaskua nousimme lentokoneellamme ilmaan.

PALVELEMINEN MUISSA MAISSA

Laskeuduimme keskiyöllä Nairobiin Keniaan Itä-Afrikkaan. Siellä oli monia ystäviä meitä vastassa. Nyt opiskelimme neljä viikkoa swahilin kieltä. Sitten ajoimme tasaista valtatietä pitkin uuteen määräpaikkaamme Nakuruun. Se on pieni maanviljelyskaupunki, jonka länsimaiseen tyyliin rakennetut talot ovat sammuneen Menengain kraatterin rinteillä. Se ei ole kaukana Nakurujärvestä, jolla on suuria parvia vaaleanpunaisia flamingoja. Täältä löysimme miellyttävän veljien ja sisarten seurakunnan.

Tärkeä hanke oli rakentaa kaunis valtakunnansali kokoustemme pitämistä varten. Kaupungin asukkaat olivat hämmästyneitä nähdessään eri heimoihin ja rotuihin kuuluvien miesten, naisten ja lasten työskentelevän yhdessä – kantamassa kiviä, sekoittamassa sementtiä, sahaamassa puuta ja naulaamassa ja maalaamassa. Vain muutamaa vuotta aikaisemmin Mau-Mau-liikkeen aikana näihin heimoihin kuuluvat olivat tappaneet toisiaan. Se tarjosi meille monia tilaisuuksia selittää, miten tällainen rauhallinen ykseys oli mahdollista.

Kuten oli odotettavissakin, kaikki eivät iloinneet saarnaamastamme Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta. Jotkut, todennäköisesti uskonnolliset johtajat, esittivät väärin toimintamme Kenian hallitukselle. Eräänä päivänä saimme sanan, että työmme olisi kiellettyä Keniassa ja että meidän lähetystyöntekijöitten täytyi lähteä maasta. Veljiä ja sisaria tuli joukoittain Nairobin lentoasemalle saattamaan meitä ja ilmaisemaan meitä kohtaan rakkautensa ja lujan uskonsa Jehovaan. Onneksi Kenian hallitus on sen jälkeen todennut, että Jehovan todistajat ovat todella lainkuuliaisia, ja kielto on poistettu.

Seuraava määräpaikka Giselalla ja minulla oli Dahomey (nykyään Benin) Länsi-Afrikassa. Huojuvat kookospalmut pitkillä valkoisilla hiekkarannoilla ja sininen meri sekä paikallisten asukkaitten värikkäät perinteelliset puvut loivat miellyttävän ensivaikutelman. Mutta vaikuttavinta oli tavata ystävien onnellinen ryhmä tervehtimässä meitä pääkaupungin Cotonoun lentoasemalla. Kauniissa haaratoimistorakennuksessa oli lähetyskoti, valtakunnansali ja puutarha. Mutta meitä pyydettiin muuttamaan Parakouhun, pieneen kaupunkiin, joka on päivän junamatkan päässä pohjoiseen.

Junailija, joka oli Jehovan todistaja, huolehti meistä ja antoi meidän jopa matkustaa jonkin matkaa kanssaan junan etupäässä. Pohjoisemmaksi kulkiessamme maasto muuttui kuivemmaksi, vaikka siellä kasvoi monenlaisia puita, kuten tiikkiä, acajoupuuta, voipuuta ja apinanleipäpuuta. Kohta pimeän tulon jälkeen saavuimme määränpäähämme, ja vihellys ja törähdys ilmoitti saapumisemme päivän tapahtumana. Kuinka voisimme tuntea veljemme täpötäydellä asemalla? Mutta hymyilevät kasvot, joita emme olleet nähneet koskaan aikaisemmin, ilmestyivät heti vaunun ikkunan taakse. He olivat huomanneet meidät!

Parakoun pieni seurakunta koostui eri heimoihin kuuluvista ja eri kieliä puhuvista jäsenistä. Kokoukset pidettiin ranskaksi. Meidän siellä ollessamme rakennettiin kaunis valtakunnansali. Monet, joiden kanssa tutkimme Raamattua, auttoivat työssä. Yksi heistä oli peulien paimentolaisheimoon kuuluva nainen Länsi-Afrikan sisäosista. Vähän myöhemmin hänestä tuli ”hyvän uutisen” julistaja, joka saarnaa monilla osaamillaan kielillä.

Paikallinen perinne oli edelleen hyvin voimakasta Parakoussa. Kun kuningas kuoli, tori, toiminnan keskus, suljettiin neljäksi kuukaudeksi. Hänen kannattajansa ja uuden kuninkaan kannattajat järjestivät suuria kokoontumisia ratsain. Öisin kuului rumpujen ja seremonioitten ääniä.

Marxin ja Leninin uskonnonvastainen ideologia pääsi lopulta vallalle väestön keskuudessa. Lisääntyvässä määrin kansalaiset, varsinkin koululaiset, pakotettiin toistamaan sellaisia iskulauseita kuin ’Kunnia kansalle, kaikki valta kansalle’. Kun olimme palvelleet Parakoussa toista vuotta, viranomaiset vaativat meitä lopettamaan saarnaamistoiminnan talosta taloon. Muutaman kerran veljiä pidätettiin, ja joitakin kuukausia myöhemmin meidät siirrettiin Cotonouhun ja paikalliset todistajat jätettiin jatkamaan saarnaamista vähemmän huomiota herättävästi.

Kun hallituksen asettamat rajoitukset lisääntyivät, veljet tähdensivät toistuvasti Vartiotornista kohtia, jotka käsittelivät vainoa, valmistautuakseen tulevaisuutta varten. Ajan mittaan joitakuita lyötiin pahoin, kun he eivät huutaneet vallankumouksellisia iskulauseita.

Kun Gisela ja minä tulimme eräänä päivänä kaupungilta, huomasimme Cotonoun haaratoimistorakennuksen aseellisten vallankumouskomitean jäsenten piirittämäksi. Meidät päästettiin taloon, missä meitä pidettiin toisten kanssa. Seuraavana päivänä univormuihin pukeutuneet miehet, joilla oli konekiväärit mukanaan, tutkivat tarkoin talomme ja matkatavaramme. Kaksi heistä jäi pohtimaan nimiä Elia ja Elisa, jotka he löysivät yhdestä muistikirjastani. Lopulta saimme heidät ymmärtämään, että he olivat yli 2 500 vuotta sitten eläneitä Jumalan profeettoja!

Meidät vietiin Kansallisen turvallisuuspalvelun päämajaan, missä meille sanottiin, että seuraavana päivänä meidät lähetettäisiin pois maasta. ”Koska olette kristittyjä, me luotamme teihin”, virkailija sanoi, ”joten voitte olla kotonanne tämän illan.” Seuraavana päivänä katselimme, kun useimmat lähetystyöntekijät vietiin Nigeriaan. Samana iltapäivänä poliisi saattoi meidät Togon rajalle. Kun hän jäi pois, kuljettaja ajoi meidät Jehovan todistajien haaratoimistoon Loméen.

Miten lohdullista olikaan olla veljien kanssa Togossa! Ja kuinka nautimmekaan, kun voimme jälleen mennä viemään Valtakunnan sanomaa talosta taloon! Vietettyämme useita viikkoja Togossa oli aika lähteä uuteen määräpaikkaamme.

Toukokuussa 1976 ajoimme Ylä-Voltaan. Kahden päivän aikana kuljimme kauniin maaseudun halki ja pääsimme Ouagadougoun lähetyskotiin. Kävimme nopeasti loppuun mooren kielen kurssin ja aloimme saarnata alueen asukkaille ranskaksi ja tällä paikallisella kielellä. Olen hyvin iloinen, että saan olla täällä ja auttaa huolehtimalla niistä monista ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita Raamatun totuudesta.

MAAILMANLAAJUINEN YSTÄVIEN PERHE

En ole koskaan katunut päätöstäni elämäni käyttämisestä Jehovan palvelukseen. Koska olen suorittanut loppututkinnon kemiassa, olisin voinut tavoitella aineellisesti antoisaa uraa, mutta en antanut sille mitään arvoa verrattuna siihen etuun, että olen saanut auttaa ihmisiä Saksassa, Ranskassa, Madagaskarissa, Keniassa, Beninissä ja nyt täällä Ylä-Voltassa oppimaan totuutta Jumalan suurenmoisista tarkoituksista. En voisi kuvitella tyydyttävämpää, antoisampaa elämää, joka on ollut niin täynnä jännitystä ja uusia kokemuksia.

Kävin jonkin aikaa sitten rakkaan äitini luona, joka on nyt lähes 80-vuotias ja joka edelleen ilmaisee lujaa uskoa ja auttaa toisia oppimaan Jumalan totuutta Münchenissä. Hän on iloinen siitä, että minä saan olla lähetyskentällä. Matkamme sinne ja takaisin Ylä-Voltaan sai Giselan ja minut ajattelemaan, kuinka siunattuja olemme.

Pariisin lentoasemalla tapasimme ystäviä, joiden kanssa palvelimme vuosia sitten. Vain levon tarve keskeytti miellyttävän muistojen ja uutisten vaihdon keskiyön tienoilla. Lyhyen pysähdyksen aikana Niameyssa Nigerin tasavallassa monet afrikkalaiset ystävät, jotka olimme tunteneet Beninissä, tulivat tapaamaan meitä lentoasemalle. Eloisat tervehdyksemme ja keskustelumme saivat erään lentoaseman virkailijan tiedustelemaan, mihin ryhmään kuuluimme, kun mustat ja valkoiset seurustelivat niin vapaasti keskenään.

Vihdoin lentokoneemme pysähtyi lähelle Ouagadougoun lentoasemarakennusta. Näköalatasanteella vilkuttavien ystäviemme hymyilevät kasvot heijastivat omaa ilon tunnettamme sen johdosta, että olimme jälleen täällä yhdessä heidän kanssaan. Tuottaa todella syvää, tyydyttävää iloa olla osa aitojen veljien ja sisarten maailmanlaajuisesta perheestä. Toivon, että sinäkin teet elämässäsi ratkaisuja, jotka tuottavat sydäntä lämmittäviä siunauksia.