Nuoret jotka muistavat Luojaansa
PERJANTAI-ILTAPÄIVÄN ohjelman teema yli sadassa Jehovan todistajain ”Voittoisan uskon” kansainvälisessä konventissa vuonna 1978 oli ”NUORET, OLKAA ESIMERKKEJÄ USKOSSA”. Ohjelmanosassa, jonka nimenä oli ”Nuoret jotka muistavat Luojaansa”, antautuneet nuoret miehet ja naiset kertoivat elämästään Jehovan palvelijoina. Esitämme seuraavaksi muutamia heidän kertomistaan kokemuksista.
Huomaat, että monet haastatelluista nuorista päättivät omistaa koko aikansa ”tämän valtakunnan hyvän uutisen” saarnaamiseen. (Matt. 24:14) Jotkut tekevät siten ”erikoistienraivaajina” ja käyttävät vähintään 140 tuntia kuussa tähän toimintaan. Monista on tullut ”vakituisia tienraivaajia”, jotka käyttävät vähintään tuhat tuntia vuodessa ”hyvän uutisen” julistamiseen. Tarkastelkaamme, mitä sanottavaa näillä kristityillä nuorilla oli.
New Yorkin kaupungissa pidetyssä konventissa eräs nuori nainen kertoi: ’Tiedän, että jotkut nuoret epäröivät Jehova Jumalalle omistautumista. Jopa jotkut kastetut pidättyvät asettamasta hengellisiä harrastuksia ensi sijalle. Puhun kokemuksesta, sillä niin minäkin tein. Mutta Raamatun periaatteet, esimerkiksi Malakian 3:10:ssä esitetty, jossa meidän käsketään maksaa Jumalalle se, mitä olemme hänelle velkaa, auttoi minua sydämenmuutokseen. Kehotan teitä kaikkia kuulijoiden joukossa olevia nuoria asettamaan hengelliset harrastukset ensi sijalle. Jokainen, joka on kyllin vanha käymään kutsuilla tai menettelemään moraalittomasti tai nauttimaan huumeita, on myös kyllin vanha omistamaan elämänsä Jehovalle.’
”KENTTÄPALVELUKSESTA” NAUTTIMINEN
”Pelto on maailma”, sanoi Jeesus. (Matt. 13:38) Jehovan todistajat sanovat tällä ”pellolla” suorittamaansa saarnaamistoimintaa ”kenttäpalvelukseksi”. New Yorkin konventissa eräs teini-ikäinen tyttö kertoi siitä, mitä kenttäpalvelus merkitsi hänelle:
’Aloin viedä Raamatun totuuksia toisille hyvin varhaisessa iässä. Kun kuljin vanhempieni kanssa talosta taloon, tervehdin ovenavaajaa iloisesti hymyillen ja tarjosin pienen painetun sanoman. Ajan mittaan opin puhumaan ihmisille raamatullisista aiheista. Iloitsin, kun huomasin, että monet niistä, joille puhuin, halusivat apua Raamatun ymmärtämisessä. Kävin heidän luonaan säännöllisesti ja riemuitsin nähdessäni heidän edistyvän Jumalan tuntemisessa ja havaitessani heidän luopuvan epäpuhtaista tavoista sekä osoittavan halua kertoa vasta löytämiään Raamattuun perustuvia vakaumuksiaan toisille. Osallistuminen usein kenttäpalvelukseen on vahvistanut uskoani Jumalan tulevaan uuteen järjestykseen, joka ennallistaa paratiisin maan päälle. (Ilm. 21:1–5) Saadakseni toiset vakuuttuneiksi tästä toivosta sen täytyy ensin olla vahvana minussa itsessäni.’
Nuori todistaja, joka puhui englanninkielisessä ohjelmassa Montrealissa Kanadassa, kertoo: ’Aloitin kenttäpalvelukseni varhaislapsuudessa. Tapanani oli kulkea vanhempieni mukana, kun he olivat saarnaamassa. Viisivuotiaana aloin pitää yksinkertaisia esityksiä ovilla.
’Noina varhaisina vuosina kenttäpalvelus oli todella hauskaa. Mutta ajan mittaan aloin ymmärtää, että koulussa erotuin muusta joukosta. Silloin minusta alkoi olla kiusallista puhua toisille oppilaille totuudesta. Kun kävin saarnaamassa talosta taloon, aloin pelätä, että kohtaisin siellä jonkun, jonka tunsin koulusta. Kun nyt ajattelen tätä aikaa, niin mielestäni ongelmani oli ihmispelko, josta Raamattu sanoo, että se ”panee paulan”.’ – Sananl. 29:25.
’Kun pääsin koulusta, päätin kokeilla tienraivausta tilapäisesti. Siitä oli seurauksena, että saarnaamistyö alkoi viehättää minua enemmän kuin koskaan ennen. En pitänyt sitä enää vain huvina eikä se ollut myöskään raskas taakka. Kun näin raamatuntutkisteluoppilaitteni edistyvän totuudessa, tunsin syvää tyydytystä todistuksena siitä, että Jehova Jumala tuki ponnistelujani. Olen nyt ollut tienraivaajana yli kaksi ja puoli vuotta. Kun nyt ajattelen sitä, mitä muita mahdollisuuksia minulla oli elämänurani suhteen, niin tunnen samoin kuin apostoli Paavali, joka kirjoitti: ”Minähän muuten pidänkin kaikkea tappiona Herrani Kristuksen Jeesuksen tuntemuksen verrattoman arvon vuoksi. Hänen takiaan olen menettänyt kaiken ja pidän sitä paljona roskana, jotta voittaisin Kristuksen.”’ – Fil. 3:8.
SEURAKUNNAN ARVOSTAMINEN
Iloitsevatko nuoret siitä, että saavat olla kristillisen seurakunnan yhteydessä? Dan, joka palvelee tienraivaajana Quebecissä, kertoo omasta kokemuksestaan: ’Olin kasteella vasta vuonna 1975, ja elämäni ennen Raamatun totuuden tuntemista oli irstasta ja epäkristillistä. Huvia etsiessäni olin usein humalassa. Kun se ei enää miellyttänyt, aloin polttaa marihuanaa ja kokeilla muita huumeita. 17-vuotiaana poltin marihuanaa melkein joka päivä.
’Mutta se onnellisuus, josta siihen aikaan luulin nauttivani, ei ollut mitään verrattuna siihen iloon, jota olen kokenut siitä lähtien, kun tulin Jehovan kansan yhteyteen. Ensimmäinen kokous, jossa olin valtakunnansalissa, oli muistettava. Minuun vaikutti eniten se, että kokouksen jälkeen monet tulivat luokseni ja esittelivät itsensä yrittäessään saada minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Siitä lähtien olen käynyt säännöllisesti kokouksissa valtakunnansalissa. Ennen kuin opin tuntemaan totuuden, en halunnut lainkaan olla vanhempien ihmisten seurassa, koska meillä ei ollut mitään yhteistä. Mutta toisten kristittyjen joukosta olen saanut monia hyviä ystäviä kaikenikäisistä.’
Toinen nuori todistaja New Yorkista esitti eri syyn siihen, miksi hän nauttii seurakunnan yhteydessä olemisesta: ’Olen iloinen, että saan olla osa seurakuntaa, koska voin palvella toisia. Autan mielelläni iäkkäitä veljiä ja sisaria, jos he tarvitsevat apua asuntojensa siivoamisessa. Joskus saan edun auttaa toisia kristittyjä muuttamaan paikkakunnalta toiselle. Nuorena minulla on voimaa ja tarmoa. Mikä voisi olla parempi tapa kuin käyttää sitä Jehovan kirkastamiseen palvelemalla toisia seurakunnassa?’
10-VUOTIAS ETSII APUA
Münchenin konventissa Saksassa eräs nuori mies kertoi seuraavan kokemuksen kreikankielisessä ohjelmassa: ’Kun olin kansakoulussa, vanhempani lakkasivat olemasta yhteydessä kristilliseen seurakuntaan. Minulla on ilo kertoa, että vaikka olin lapsi, onnistuin säilyttämään jonkinlaisen yhteyden seurakuntaan.
’10-vuotiaana aloin rukoilla Jehovalta apua. Koska vanhempani eivät antaneet minun olla Jehovan todistajien yhteydessä avoimesti, vaikutti siltä, että ainoa keino, jolla voin tukea saarnaamistyötä, oli rahan lahjoittaminen. Niinpä aloin koota taskurahoja, joita vanhempani antoivat minulle. Kahden vuoden aikana sain kootuksi 500 drakmaa. Lahjoitin ne onnellisena seurakunnalle. Veljet rukoilivat puolestani ja järjestivät ikäiseni nuorukaisen käymään luonani. Sinä aikana kun leikin hänen kanssaan, minulle johdettiin raamatuntutkistelua, joka vahvisti uskoani. Vuosia myöhemmin menin ulkomaille opiskelemaan, mutta todellinen tarkoitukseni oli päästä vapaasti seurakunnankokouksiin.
’Kun vanhempani kuulivat tästä, sillä oli hyvä vaikutus heihin. He alkoivat käydä jälleen kokouksissa valtakunnansalissa, ja nyt isäni palvelee vastuullisessa asemassa seurakunnassa. Minulla itselläni on nyt ilo palvella vakituisena tienraivaajana ja toivon, että kaikki nuoret voisivat tehdä siten.’
On todella ilo kuulla monista nuorista, jotka ovat asettaneet Jehovan palvonnan tärkeimmälle sijalle elämässään. Toivomme, että nämä kokemukset kannustavat vielä useampia noudattamaan Raamatun käskyä: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi.” – Saarn. 12:1.