Poikieni kasvattaminen ilman aviomiestä
TÄYTYYKÖ sinun kasvattaa lapsesi ilman aviomiehen apua? Pelkäätkö, ettet kykene kantamaan tätä raskasta vastuuta? Minä totesin olevani sellaisessa tilanteessa.
Omasta kokemuksestani tiesin, millaisia vaikeuksia ja pettymyksiä on lasten edessä, kun he kasvavat, ja päätin valmistaa heitä niiden kohtaamiseen.
LEVOTON, HÄMMENTÄVÄ LAPSUUS
Olen syntynyt Itävallassa muutamaa vuotta ennen toisen maailmansodan alkamista. Mielessäni ovat vieläkin eloisina vuonna 1945 maamme yli pyyhkäisseen mielettömän verenvuodatuksen viimeiset kärsimykset. Puoliksi nälkiintyneitä ja janoon kuolemaisillaan olevia sotaan väsyneitä saksalaisia sotilaita vietiin vankeuteen miltei loputtomilta vaikuttavina rivistöinä. Teiden vierillä oli haavoittuneita ja kuolleita.
Maailma romahti silmieni edessä, maailma jota vanhempani olivat ylistäneet aina siihen hetkeen asti. Myös erilaisissa kansallissosialistisissa nuorisojärjestöissä saamani opetus ylisti sitä ainoaksi maailmaksi, jonka puolesta kannatti elää ja taistella. Mutta nyt tämä maailma oli raunioina. Hämmentyneenä kysyin itseltäni ja toisilta: ’Mikä on elämän oikea tarkoitus?’
Noina levottomina aikoina ei kenelläkään ollut aikaa osoittaa kiinnostusta kysymyksiäni kohtaan. Niinpä aloin etsiä vastauksia uskonnostani – roomalaiskatolisesta kirkosta – jolla ei siihen mennessä ollut ollut juuri minkäänlaista merkittävää osaa elämässäni. Nuoruusiässä olevan tytön vielä tasapainotonta tunne-elämää käytettiin ovelalla tavalla hyväksi. Tarjolla oli hengellisen musiikin konsertteja, vaikuttavia jumalanpalveluksia kuuluisissa vanhoissa kirkoissa ja kirjallisuutta, joka ylisti yksinäisyydessä vietettävää uhrielämää. Seuraus oli, että päätin mennä luostariin.
Suunnitteilla oli matka Roomaan. Olin kuitenkin masentunut, koska tiesin, että minulla ei olisi varaa lähteä sinne. Kuinka onnellinen olinkaan, kun eräs vanhahko pappi tarjoutui maksamaan matkani! Yksityiskohdista oli määrä keskustella hänen virastossaan. Iloisena ja täynnä kiitollisuutta ja uskoa hyvään kiiruhdin sinne. Minkä järkytyksen koinkaan, kun hän alkoi tehdä moraalittomia lähentelyjä! Onnistuin hädin tuskin pääsemään ulos huoneesta joutumatta ahdistelluksi! Järkyttyneenä ja hyvin pettyneenä aloin tarkastella uskontoani kriittisemmin.
Olin yhä sitä mieltä, että Jumalan rakastaminen ja hänen palvelemisensa oli merkityksellisin tavoite elämässä. Mutta kuinka se voisi toteutua? Kun myöhemmin työskentelin erään oikeusistuimen sihteerinä, tapahtui jotakin, mikä sai minut edelleen vakuuttuneeksi siitä, että se ei voinut toteutua katolisessa kirkossa. Kirkko järjesti papille, joka oli tehnyt sukupuolista väkivaltaa useille nuorille tytöille, yhden maan parhaista asianajajista, vaikka ennen oikeudenkäyntiä suoritetut kuulustelut olivat vahvistaneet hänen syyllisyytensä.
TOSI VIISAUDEN LÄHDE
Vuodet kuluivat ja 1950-luvun alkupuolella menin naimisiin ja minusta tuli kahden pojan äiti. Siihen aikaan nousivat jälleen esiin kysymykset elämän merkityksestä ja tarkoituksesta, jotka olivat enemmän tai vähemmän työntyneet taka-alalle. Aloin ajatella vakavasti pikkulasteni tulevaisuutta. Olin päättänyt, etteivät he elämän tilanteita kohdatessaan jäisi vaille tyydyttävää vastausta, niin kuin minä olin jäänyt nuoruudessani.
Tajusin silloin paremmin kuin koskaan ihmisviisauden riittämättömyyden. Käännyin rukouksessa Jumalan puoleen. Pian sen jälkeen eräs Jehovan todistaja kävi luonani ja selitti Jumalan suurenmoista tarkoitusta, joka liittyi hänen valtakuntaansa – todelliseen hallitukseen – joka saa aikaan pysyvän rauhan ihmiskunnalle. (Matt. 6:9, 10; Ilm. 21:3, 4) Ajan mittaan tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että se mitä opin näissä raamatullisissa keskusteluissa oli totuus, jota olin niin kauan etsinyt.
Aluksi aviomieheni hyväksyi toimintani ja oli jopa mukana raamatuntutkistelussa. Mutta tilanne muuttui yhtäkkiä, kun hän ymmärsi velvoituksen noudattaa tarkoin Jumalan sanan moraaliperiaatteita. Taipumus irstaaseen elämäntapaan sai hänet lopulta luopumaan raamatuntutkistelusta ja jopa vastustamaan minua katkerasti. Niinpä otin asumuseron tästä aviorikokseen syyllistyneestä miehestä. Seuraus oli, että menetin kauniin kodin ja taloudellisen turvallisuuden, mutta sain vapauden opettaa lapsilleni Jumalan sanaa häiriöttä.
TAVOITTEEN ASETTAMINEN JA YLLÄPITÄMINEN
Harkitsin rukoillen Raamatun vanhemmille antamaa neuvoa: ”Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea.” (Sananl. 22:6) Tämän neuvon mukaisesti päätin tehdä kaikkeni muovatakseni pojistani Jehovan palvelukseen käyttökelpoisia astioita.
Tämä merkitsi kaikkein ensiksi sitä, että asetin poikieni eteen tavoitteeksi kokoajansaarnaamistyöhön ryhtymisen, kun he tulisivat vanhemmiksi. Ymmärsin tietenkin, että heidän oman halunsa palvella Jehovaa tulisi viime kädessä olla perustana kokoajanpalvelukseen ryhtymiselle. Niinpä tämän halun kehittämiseksi johdin heille säännöllistä raamatuntutkistelua, joka soveltui heidän tarpeisiinsa.
Siihen aikaan meillä ei ollut kahta erinomaista kirjaa Suuren Opettajan kuunteleminen ja Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä. Niinpä minun täytyi tutkia paljon raamatullisia julkaisuja löytääkseni neuvoja kulloinkin syntyneisiin ongelmiin. Koska ymmärsin, että ihmisten elämänkokemuksilla oli voimakas vaikutus mieleen, luimme yhdessä sellaisia kokemuksia ja keskustelimme niistä, varsinkin kokemuksista, joita oli Raamatussa.
Niinpä poikani ajan mittaan tutustuivat hyvin sellaisiin henkilöihin kuin Aakaniin, Geehasiin, Ananiakseen ja Safiiraan. Miksi heihin? Koska heidän kokemuksensa osoittavat, miten Jehova suhtautuu sellaisiin, jotka ovat ahneita ja jotka valehtelevat ja varastavat. (Joos. 7:1–26; 2. Kun. 5:1–27; Apt. 5:1–11) Käsitellessämme tottelemattomuuden ongelmaa keskustelimme Aadamista ja Eevasta tai ihmisistä, jotka kuolivat maailmanlaajuisessa vedenpaisumuksessa ja Sodomassa ja Gomorrassa. Kun oli kysymys kateudesta, Joosefin veljien esimerkin tarkasteleminen osoittautui hyödylliseksi. Luimme myös miehistä, naisista ja lapsista, jotka olivat Jumalan uskollisia palvelijoita ja jotka pyrkivät heijastamaan hänen erinomaisia ominaisuuksiaan.
Valmentaessani heitä en koskaan jättänyt ottamatta heitä mukaan kristillisiin kokouksiin. Valmistauduimme yhdessä vastaamaan ja kannustin heitä osallistumaan näihin kokouksiin. Pysyttelimme myös teokraattisen koulun raamatunlukuohjelman tasalla ja rukoilimme säännöllisesti yhdessä. Valmensin heitä henkilökohtaisesti puhumaan toisille Raamatusta aloittaen sen näyttämisestä, kuinka ovenavaajalle ojennetaan jakeluilmoitus, ja jatkoin sitä aina lyhyiden raamatullisten saarnojen pitämiseen, uusintakäyntien tekemiseen ja Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen saakka.
Vapaa-aikamme vietimme niiden seurassa, jotka olivat koko ajallaan saarnaamistyössä, tai muiden kypsien kristittyjen tai heidän perheenjäsentensä seurassa. Ja vaikka rahavaramme olivat vaatimattomat, pidin aina huolen siitä, että pääsimme kierros- ja piirikonventteihin sekä kansainvälisiin konventteihin. Istuimme niissä yhdessä ja kuuntelimme ohjelmaa.
ONGELMIEN KOHTAAMINEN KOULUSSA
Jokaisen uuden kouluvuoden alkaessa kävin läpi poikieni oppikirjat. Olin hämmästynyt, kuinka usein ne esittivät epäraamatullisia näkemyksiä, esimerkiksi ihmisen kehittymisen alemmista elämänmuodoista. Puhuimme pyhäpäivien vietosta ja isänmaallisista menoista. Keskustelimme siitä, mikä olisi oikea Jumalan sanan mukainen kanta mahdollisesti esiin nousevissa tilanteissa. Puhuimme myös huumeitten käytöstä, homoseksualismista, sopimusten tekemisestä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvien tapaamiseksi, siitä, missä määrin voisi osallistua koulun urheilutapahtumiin, ja niin edelleen.
Etkö tuntisi itsesi huolestuneeksi ja levottomaksi, jos lapsesi jonakin päivänä sanoisi: ”Luokallamme on yksi huumeitten orja”, tai: ”Eräs homoseksualisti on monta kertaa ahdistellut ystävääni Ottoa”? En koskaan ajatellut, etteivät sellaiset asiat voisi vaikuttaa lapsiini. Sen sijaan pidin tilanteita vakavina. Keskustelimme yhdessä Vartiotornin ja Herätkää!-lehden kirjoituksista, jotka käsittelivät näitä asioita, ja kehotin poikia tutkimaan sellaisten menettelyjen seurauksia.
Muistan vielä hyvin tapauksen, joka sattui kun nuorempi poikani Gerfried kävi alkeiskoulua. Eräänä jouluna hänen opettajansa pyysi oppilaita kirjoittamaan tästä juhlasta. Koska Gerfried tunsi hyvin joulun pakanallisen alkuperän, hän lopetti aineensa kirjoittamisen paljon ennen muita. Opettaja luki sen heti ja oli hämmästynyt. Hän kokosi heti muiden oppilaitten paperit ja antoi uudet ohjeet: ”Kirjoittakaa aiheesta Talvipäivä.” Myöhemmin opettaja esitti minulle myönteisiä lausuntoja poikani hyvin perustellusta todistelusta joulujuhlan alkuperän suhteen.
Erään toisen kerran jokaista Gerfriedin luokan oppilasta vaadittiin laulamaan kansallislaulu. Mutta Gerfried kieltäytyi, koska hänen omatuntonsa vastusti sellaisten laulujen laulamista, jotka edistivät kansallismielisyyttä ja pyrkimystä epäjumaloida kansoja. Sen vuoksi hän sai huonon arvosanan. Kävin koulun rehtorin kansliassa ja pyysin selitystä. ”Häntä pyydettiin laulamaan kansallislaulu, koska sävelmässä oli niin paljon puoliaskeleita, joiden avulla voi kokeilla paremmin sävelkorvaa”, kuului vastaus. Ikään kuin ei olisi ollut muita lauluja, joissa olisi ollut paljon puoliaskeleita!
Se, että olin halukas tukemaan lapsiani heidän vakaumuksissaan, juurrutti heihin varmuuden siitä, etteivät he olleet koskaan yksin näissä asioissa, ja se auttoi heitä pysymään vakaumustensa rohkeina puolustajina. Ennen kaikkea yritin saada hyvän kosketuksen heidän opettajiinsa. Tämä auttoi lapsia välttämään monta ongelmaa.
HEIDÄN USKOSTAAN KERTOMINEN KOULUSSA
Kannustin poikiani puhumaan uskostaan luokkatovereilleen. Hyvä tilaisuus siihen tarjoutui, kun katoliset oppilaat saivat uskonnonopetusta. Ne, jotka eivät ottaneet siihen osaa, viettivät vapaan tuntinsa eri huoneessa. Siellä vanhemmalla pojallani Manfredilla oli hyviä keskusteluja oppilaitten kanssa, jotka osoittivat aitoa kiinnostusta Raamatun totuuteen. Hän kutsui näitä kiinnostuneita kotiimme keskustelemaan lisää. Siten Manfred sai johtaa kahta raamatuntutkistelua, kun hän oli vielä hyvin nuori. Aikanaan nämä molemmat nuoret antautuivat Jehovalle huolimatta siitä, että heidän vanhempansa vastustivat suuresti, ja he palvelevat Häntä uskollisesti nykyään.
Arvostimme suuresti kirjan Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? julkaisemista. Yksi Manfredin opettajista, jolle hän antoi kirjan, tutki huolellisesti esitettyjä todisteita. Seuraus oli, että hän lakkasi opettamasta kehitysteoriaa ja kehotti koko luokkaa hankkimaan kirjan ja lukemaan sen huolellisesti. Siten Manfred levitti yli 25 Kehitysoppi-kirjaa oppilastovereilleen.
Seuraavana vuonna ilmestyi kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja melkein jokainen hänen luokkatoverinsa hankki kirjan.
Poikani perustivat usein kirjalliset esityksensä ja suulliset tehtävänsä Herätkää!-lehden aiheisiin. Siitä oli usein seurauksena monen Herätkää!-lehden numeron levittäminen luokalle. Toisetkin oppilaat alkoivat käyttää Herätkää!-lehteä ainekirjoitustensa perustana. Manfredin vaikutus joihinkuihin hänen luokkatovereihinsa tuli niin voimakkaaksi, että katolinen opettaja, nunna joka johti raamattutunteja, varoitti seurustelemasta hänen kanssaan. Eräs toinen opettaja vei asian koulun rehtorille.
Jonkin aikaa myöhemmin nunna sanoi Manfredille: ”Olen tarkkaillut sinua nyt pitkän aikaa ja minun täytyy myöntää, että sinä olet kohteliain oppilas tässä koulussa. Vaikka kerran puhuin sinusta kielteisesti, sinä olet tervehtinyt minua kuitenkin ystävällisesti. Olen pahoillani; nyt tiedän, että kohtelin sinua väärin.”
Kaikki opettajat, jotka olivat tekemisissä poikieni kanssa heidän kouluaikanaan, saivat perusteellisen todistuksen joko suullisesti tai erinomaisten raamatullisten julkaisujemme välityksellä.
OPASTUSTA MIEHUUDEN LÄHESTYESSÄ
Kun pojat olivat teini-ikäisiä, kotiimme tulivat ensimmäiset ”rakkauskirjeet”. En jättänyt niitä huomiotta vain lapsellisuutena, vaan otin yhteyden toiveikkaitten kirjoittajien vanhempiin, keskustelin heidän kanssaan ja tarpeen tullen myös asianomaisen kristillisen seurakunnan vanhinten kanssa. Tällä tavalla tyrehdytin alkuunsa taipumuksen ennenaikaiseen seurusteluun. Poikani eivät olleet aina yhtä mieltä siitä, miten käsittelin asian, ja toisinaan oli seurauksena vilkkaita keskusteluja. Tietysti yritin aina järjestää jotakin toimintaa vastineeksi.
Melkein joka sunnuntai kutsuimme nuoria todistajia kotiimme juttelemaan, kuuntelemaan musiikkia tai pelaamaan jotakin. Ja kuinka onnellinen olinkaan siitä, että kypsät todistajat ottivat aloitteen keskustellakseen poikien kanssa asioista, joista isä normaalisti puhuu poikiensa kanssa. Opin etsimään apua kristillisestä seurakunnasta ja ottamaan vastaan neuvot ja arvostamaan niitä. En koskaan unohda sitä, että oma esimerkki on paras kasvatusmenetelmä.
Yli seitsemän vuotta sitten Manfred lopetti koulunkäynnin. Ryhdyimme heti molemmat kokoajansaarnaamistyöhön tienraivaajina. Gerfried oli silloin kriittisessä kehitysvaiheessa. Millaisen ratkaisun hän tekisi? Olen iloinen voidessani nyt sanoa, että hänkin on palvellut jo yli neljä vuotta tienraivaajana.
Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että palvelemme nyt Jehovaa yksimielisenä perheenä! Vain Jehovan Sanansa ja järjestönsä kautta varaaman voiman ja opastuksen turvin olen kyennyt menestyksellisesti kasvattamaan poikani ilman aviomiestä. Sen tähden sanon Raamatun psalmistan tavoin: ”Tulkaamme hänen eteensä kiittäen; huutakaamme voitonriemusta hänelle. Sillä Jehova on suuri Jumala ja suuri Kuningas yli kaikkien muiden jumalien.” – Ps. 95:2, 3, UM.