”Ollako vai eikö olla” – atomifyysikko?
Kertonut Fred Wilson
”SIINÄ kysymys”, joka oli edessäni 1940-luvun alkupuolella. ’Ei mikään vaikea kysymys’, sanonet. Pinnalta katsoen se vaikuttaa helpolta, sillä maailma oli juuri astumassa atomikauteen. Fyysikoille oli tarjolla runsaasti tuottavia työpaikkoja. Ja työ oli erittäin kiinnostavaa, jopa kiehtovaa. Miksi sitten tällainen kysymys?
Pääasiassa se johtui siitä, että kysymyksessä oli uskonto. Elämääni tuli jotakin vielä kiinnostavampaa ja kiehtovampaa. Mutta menkäämme ajassa joitakin vuosia taaksepäin ja tutustukaamme taustatekijöihin.
Perheemme asui tyypillisessä pienessä kylässä Kanadan preerioilla, missä kaikki riippui vehnäsadosta. Meille opetettiin jo varhain kovan työn merkitys, ja koulun jälkeen me ansaitsimme rahaa työskentelemällä myymälöissä, sahaamalla puita, kuljettamalla viljaa tai toimimalla hevosajureina. Kotona me neljä veljestä valitimme sisaren puuttumista, sillä se merkitsi sitä, että meidän täytyi laittaa ruokaa, tiskata ja pestä pyykkiä ja silittää vaatteita. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin todella sen arvon, mitä olin oppinut noina varhaisvuosina.
VARHAINEN USKONNOLLINEN TAUSTA
Uskonnolla oli ehdoton sija elämässämme, vaikka ponnistelimmekin pysyäksemme erossa siitä. Äiti kuului ankaraan ”helvetintuli”-ryhmään, joka kokoontui ”Gospel Hallissa”, joka oli ainoa nimi minkä tiesimme uskonnollemme. Isä oli vapaamuurari ja jätti uskonnon äidin hoidettavaksi. Kuinka kadehdinkaan häntä, kun hän sai istua kotona lukemassa sanomalehteä sillä välin, kun meidän täytyi mennä pyhäkouluun! Äitini ja isoisäni lukivat Raamattua joka päivä, ja jos olimme niin huolimattomia, että olimme siihen aikaan paikkeilla, meidän täytyi ottaa siihen osaa.
Se mitä tapahtui eräänä talvi-iltana, käänsi minut uskontoa vastaan jo poikasena. Oli minun vuoroni sytyttää tuli salin takkaan erästä erikoistilaisuutta varten, kun matkustava evankelista oli luonamme. Tuli oli juuri syttynyt, kun saarnaaja itse käveli sisään. Hän pani minut istumaan tuolille ja alkoi saarnata ja halusi minun laskeutuvan polvilleni ja ”tulevan pelastetuksi”. ”Jos et tee siten”, hän sanoi, ”se on samaa kuin sanoisit äitiäsi valehtelijaksi.” Viimeksi olisin sellaista tehnyt, mutta en samalla voinut myöskään tehdä niin kuin hän pyysi. Lopulta hän luopui ja antoi minun mennä. Siitä lähtien kiinnostukseni uskontoon heikkeni.
AMMATTIIN VALMISTAUTUMINEN
1930-luvun alussa talouslama kohtasi preeria-aluetta ja perheemme oli taloudellisissa vaikeuksissa. Vaikeuksien huippu tuli vuonna 1937, jolloin kaikkien nuorten miesten täytyi lähteä kotoaan etsimään työtä provinsseista, joihin lama ei ollut vaikuttanut niin voimakkaasti. Minä lähdin muiden mukana Manitobaan. Muutaman kuukauden työnteon jälkeen lähetimme rahamme postitse ja palasimme kotiin.
Ansaitsemani raha auttoi minua suorittamaan opintomaksuni ja maksamaan asuntoni opiskellessani Saskatchewanin yliopistossa. Opinto-ohjelma käsitti lukuisia eri oppikursseja, muun muassa biologiaa, johon sisältyi kehitysteorian perusteitten opetus. Helvetintuleen liittyvän uskonnollisen kokemukseni huomioon ottaen tämä teoria vaikutti uskottavalta. Tämän teorian epäileminen olisi merkinnyt sellaisen ’hyväksymistä, mitä on mahdoton hyväksyä’, nimittäin luomisen. Niinpä uskoimme teoriaan sokeasti tekemättä mitään kysymyksiä.
Kun olin suorittanut loppututkinnon vuonna 1938, päätin ryhtyä erikoistumaan atomifysiikkaan. Taloudellinen tilanne alkoi hieman helpottua, koska meidät loppututkinnon suorittaneet palkattiin alemmalla tasolla opiskelevien opettajiksi laboratorioihin. Minä työskentelin myös teknikkona yliopistossa toimivassa ihosyöpälajeja hoitavan klinikan radonlaitoksessa. Teknikkona tehtäväni oli pumputa radioaktiivista radonkaasua ja varastoida sitä ohueen kultakapillaariin, jonka lääkäri sen jälkeen, kun se oli leikattu pieniksi ”jyväsiksi”, ruiskutti syöpää ympäröivään kudokseen. Radonista tuleva säteily tuhoaa syöpäkudoksia vahingoittamatta liikaa terveitä kudoksia. Osasimme määritellä tietyksi ajaksi suunniteltuun hoitotoimenpiteeseen tarvittavan voimakkuuden, koska radon hajoaa määränopeudella. Tällainen todistus radioaktiivisissa aineissa vallitsevasta suunnittelusta ja järjestyksestä oli yksi niistä monista tosiasioista, jotka saivat minut ihmettelemään: kuinka kaikki tämä voi tapahtua vain sattumalta, niin kuin kehitysteoria uskotteli meille?
Siihen aikaan työskentelin maisterintutkintoa varten tri G. Herzbergin johdolla (sai kemian Nobelin palkinnon vuonna 1971), joka johti kokeita piisulfidimolekyylin atomien etäisyyden määrittämiseksi. Se tapahtui mittaamalla piisulfidin absorptiospektrin viivojen aallonpituus ja käyttämällä monimutkaisia matemaattisia kaavoja. Tässä oli jälleen todiste järjestyksestä ja suunnittelusta. Se merkitsi, että kaiken tämän takana täytyi olla Luonnontieteilijä ja Matemaatikko! Mutta oleelliset kysymykset jäivät vaille vastausta: Kuka? Miten? Milloin?
Me kaikki loppututkinnon suorittaneet anoimme stipendiä, ja kuinka ylpeä olinkaan, kun sain tarjouksia Massachusettsin teknilliseltä korkeakoululta (Institute of Technology) ja Cornell-yliopistolta Yhdysvalloista! Mutta maailman näyttämö oli muuttumassa hälyttävän nopeasti. Muistan, miltä meistä fysiikan laitoksella tuntui sinä päivänä, kun sanomalehdet ilmoittivat: ’Atomi on halkaistu!’ Tri Herzbergin sanat saivat aikaan tuomiopäivätunnelman, kun hän sanoi hyvin kiihtyneenä: ”Mitä he tekevät seuraavaksi?” Kun toinen maailmansota edistyi, ihmettelimme, kuinka se vaikuttaisi meihin. Sitten Kanada sulki rajansa, eikä kukaan luonnontieteen opiskelija voinut lähteä maasta. Niinpä anoin stipendiä ja (vuonna 1941) sain sen National Research Councilin tutkimuslaitokselta jatkaakseni opintojani Toronton yliopistossa.
Sain siellä päätökseen opintosuunnitelmani ja sain filosofian tohtorin arvon ja samanaikaisesti työskentelin yliopistossa siviiliopettajana antaen perustietoja tutkasta armeijaa varten. Kun nämä oppikurssit päättyivät vuonna 1943, opettajien oli tehtävä valinta: lähdettävä joko teollisuuden palvelukseen tai merivoimiin tutkan käyttäjiksi Kanadan uhanalaiselle itärannikolle, kunnes voisimme jatkaa opintojamme. Mutta vuonna 1942 olin mennyt naimisiin fysikaalista hoitoa opiskelevan tytön kanssa, ja useimmat loppututkintoaan suorittavista Gracen opiskelijatovereista menivät sairaanhoitojoukkoihin. Koska tämä merkitsi, että olisimme joutuneet eroon, päätimme, ettemme menisi armeijan palvelukseen, ja sain työtä eräässä lentokoneinstrumentteja valmistavassa liikkeessä kokeita suorittavana fyysikkona.
KYSYMYS ALKAA MUOTOUTUA
Vaikka kumpikaan meistä ei ollut erityisen uskonnollinen (todellisuudessa aloin opettaa Gracelle kehitysteorian perusteita), meistä tuntui siltä, että meidän pitäisi kuulua johonkin kirkkoon. Niinpä aloimme käydä eri kirkoissa. Jokaisen käynnin jälkeen erittelimme kuulemaamme: kirja-arvostelu yhdessä, sotaanvärväyssaarna toisessa! Koska valinnan varaa oli niin vähän, päätimme ostaa Raamatun ja lukea sitä itseksemme. Joitakin viikkoja myöhemmin luonamme kävi eräs nainen, joka luki joitakin raamatunkohtia vaimolleni ja tarjoutui tulemaan uudelleen. ”Sanoin hänelle, että minulla on kiire opiskellessani loppututkintoani varten ja että hän voisi tulla takaisin parin kuukauden kuluttua”, Grace kertoi minulle myöhemmin. ”Ooh, todennäköisesti hän ei tule takaisin”, vastasin. Mutta erehdyin, sillä hän tuli. Koska meillä oli vieraita, sovimme hänen käynnistään seuraavaksi illaksi.
Olimme melko levottomia, kun nainen palasi miehensä kanssa. Ensimmäisiä kysymyksiä, joita tein, oli: ”Mitä te uskotte helvetistä?” ”Todellisuudessa ei sillä ole merkitystä, mitä me uskomme”, kuului vastaus. ”Tärkeätä on se, mitä Raamattu opettaa. Onko teillä Raamattu?” Sitten meille näytettiin uudesta Raamatustamme, että joissakin kohdin, missä tekstissä käytetään sanaa ”helvetti”, alaviitteissä lukee ”eli hauta”. Tämä sai meidät todella ajattelemaan! Näin alkoi raamatullinen keskustelusarja Teije ja Elsie Hoornveldin kanssa, jotka omistivat kaiken aikansa tähän saarnaamistyöhön. Muutaman käynnin jälkeen he kertoivat meille, että heidän toimintansa Jehovan todistajina oli kielletty Kanadassa. Tämä ei liikoja huolestuttanut meitä, sillä nautimme siitä, mitä opimme. Itse asiassa ei kestänyt kauankaan, kun vaimoni ja minä aloimme heidän kanssaan julistaa ”hyvää uutista” talosta taloon. Kolme kuukautta myöhemmin, 22. elokuuta 1943, meidät kastettiin Detroitin konventissa Michiganissa Yhdysvalloissa.
Siihen aikaan monet meistä uskoivat, että Harmagedon oli aivan lähellä. (Ilm. 16:14, 16) Niinpä ajattelimme, että meidän pitäisi omistaa enemmän aikaa saarnaamistyöhön, niin kuin Teije ja Elsie tekivät. Omatuntoni alkoi myös vaivata minua työni tähden. Oliko se sopusoinnussa kristillisen puolueettomuuden kanssa? Kerroimme toisille Valtakunnasta, ja Jeesus Kristus oli sanonut: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta.” (Joh. 18:36) Olinko siis osa siitä, kun autoin välineitten valmistamisessa sotilaslentokoneita varten? (Jes. 2:2–4) Kun toisaalta ottaa huomioon, kuinka monta vuotta olin käyttänyt opiskelemiseen tullakseni fyysikoksi, niin olisiko minun pitänyt luopua sellaisesta työstä? Pitkän harkinnan jälkeen jätin eroanomukseni marraskuussa 1943 ja aloin työskennellä ”hyvän uutisen” kokoajanjulistajana.
EDESSÄ OLEVAN KYSYMYKSEN KOHTAAMINEN
Siihen saakka minut oli vapautettu sotapalveluksesta, koska työni katsottiin koituvan oleellisesti sodan hyväksi. Mutta sitten vapautukseni peruutettiin ja sain kutsun sotapalvelukseen. Selitin viranomaisille lähettämissäni kirjeissä haluavani jatkaa toimimista koko ajallani evankelistana ja sellaisena anoin vapautusta asevelvollisuudesta. Heidän vastauksensa tuli 25. joulukuuta kuuden poliisin muodossa. Kaksi heistä seisoi etuovella, kaksi takaovella ja kaksi astui taloon, jossa asuimme. Ja missä minä olin? Kylpyammeessa! Se olikin joksikin aikaa viimeinen miellyttävä kylpyni. Minut pidätettiin, minua syytettiin asevelvollisuuden täyttämättä jättämisestä ja minut tuomittiin kuukaudeksi vankeuteen Torontossa, minkä jälkeen minut luovutettaisiin sotilasviranomaisille.
Nyt minulla oli todella aikaa ajatella asemaani. Vaikutti siltä, että kysymys ”’Ollako vai eikö olla’ atomifyysikko?” oli saamassa kielteisen vastauksen. Mutta kumma kyllä, en ollut masentunut. ’Jolloinkin tulevaisuudessa kykenen jatkamaan opintojani’, ajattelin. Tärkeämmät kysymykset olivat saaneet tyydyttävän vastauksen. Tiesin, että on olemassa Luoja, jonka nimi on Jehova. (Ps. 83:19, Kuningas Jaakon käännös) Tiesin myös hänen tarkoituksestaan perustaa uusi rauhan ja vanhurskauden järjestys. Kaiken lisäksi voisimme olla siinä mukana. Tiesin, mihin olimme menossa ja miksi. Niinpä käytin vankeuskuukauteni kuluessa aikani viisaasti ja luin koko Raamatun lävitse. Kuinka suuresti se vahvistikaan päätöstäni!
Olin kuitenkin murtunut, kun sain kirjeen uskonnollismieliseltä äidiltäni. ”En osannut koskaan kuvitella, että yksi pojistani olisi rikollinen”, siinä sanottiin. Mutta uskonnosta piittaamaton isäni kirjoitti: ”Poika, jos uskot niin, niin älä anna kenenkään, edes [pääministeri] Mackenzie Kingin muuttaa mieltäsi.” Kummankin vanhempani suhtautumistapa oli aivan päinvastainen kuin olin odottanut!
Muutamana ensimmäisenä päivänä vankilassa ollessani muut selleissämme olevat vangit pilkkasivat minua. Ja millaista joukkoa he olivatkaan – varkaita, huumeitten orjia ja viheliäisiä juoppoja! Heidän joukossaan oli silloinen yhteiskunnan vihollinen n:o 1, Mickey MacDonald, odottamassa oikeudenkäyntiä viskillä lastatun kuorma-auton ryöstämisestä. Eräänä päivänä, kun toiset solvasivat minua herkeämättä, hän sanoi: ”Kuulkaahan, kaverit! Me kaikki olemme täällä lainrikkomisen takia. Mutta tämä kaveri ei ole tehnyt mitään väärää. Jättäkää hänet rauhaan tai muutoin . . .!” Sen jälkeen ei kukaan kiusannut minua.
Kun olin kärsinyt tuomioni, minut luovutettiin sotilaspalvelukseen. Komentava upseeri allekirjoitti kaikki paperit ja olin nyt sotilas. Kun kieltäydyin noudattamasta eräitä määräyksiä, minut lähetettiin sotaoikeuteen. Oikeudenkäynnissä minulle annettiin täysi mahdollisuus esittää puolustukseni kolmen tuomarin edessä. Minulle oli uusi ja sykähdyttävä kokemus tuntea, kuinka ”pyhä henki opettaa . . . mitä teidän pitäisi sanoa”, sillä se auttoi minua muistamaan sopivia raamatunkohtia, esimerkiksi Johanneksen 17:16:n ja Danielin 2:44:n. (Luuk. 12:11, 12) Oikeudenkäynnin jälkeen yksi tuomareista vei minut syrjään. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en halunnut palvella, koska olin jo saanut upseerin arvon armeijassa yliopistossa toimivan vapaaehtoisen koulutusjärjestön kautta. Hän ehdotti siksi, että astuisin armeijaan kenttäpappina, jolloin he keskeyttäisivät oikeudenkäynnin. Kieltäytymiseni pääsisällys oli: ”Kumpi on moitittavampi, sekö joka siunaa kiväärin, vai se joka painaa liipaisinta?” Niinpä minut tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi armeijan vankileirille Niagara-on-the-Lakeen.
Tähän leiriin kuului pieniä parakkeja, joissa oli tusinan verran sellejä, ja suuri aidattu alue. Täysin selvin sanoin vastuussa oleva upseeri, lyhyt tukeva mies, jolla oli härän ääni, antoi meidän tietää, mitä meiltä odotettiin. Puhuminen oli ehdottomasti kielletty, ja kaiken piti olla ”juoksumarssissa”. Kuurasimme lattioita, kunnes kätemme olivat rikki ja rakoilla. Sitten meidän oli kierrettävä ympäri aluetta juoksumarssissa kuumassa auringonpaisteessa, kunnes hiki juoksi pitkin selkäämme. Jos joku hidasti vauhtia, vartija oli valmiina pukkaamassa häntä kiväärinperällä. Seuraavaksi meidän ehkä täytyi nostaa saavillinen vettä päämme päälle ja sitten jälleen jatkaa juoksumarssia ympäri aluetta kylmän veden loiskuessa päällemme. Tämä kuului päivittäiseen ohjelmaan.
Tällä leirillä oli vangittuna kolme todistajaa. Mutta lyhyen ajan kuluttua yksi päätti liittyä armeijaan. Vapautumistaan odottaessaan hänelle annettiin vapaus puhua minulle ja yrittää taivuttaa minutkin noudattamaan menettelyään. Mutta ymmärsin, että olin saanut tietoni Jumalan tarkoituksista Jehovan todistajien yhteydessä. Siksi päätin pysyä heidän kanssaan.
Leirin ankarissa olosuhteissa aika kului hitaasti. Mutta lopulta minut vapautettiin ja siirrettiin takaisin armeijan parakkeihin. Menettely uusittiin ja pian sain toisen kutsun sotaoikeuteen.
Seuraavakin tuomio oli kuusi kuukautta, mutta siviilityöleirillä Burwashissa Pohjois-Ontariossa. Matka oli unohtumaton, sillä olin rangaistusvankijoukon mukana, ja vangit olivat käsiraudoissa pareittain ja sitten kaikki oli sidottu yhteen raskaalla kahleilla. Kun kävelimme pitkin katuja Toronton keskustassa rautatieasemalle ja asetuimme istuimillemme junaan yhä toisiimme kahlehdittuina, monet uteliaat tuijottivat meitä. Olin ainoa todistaja joukossa.
Burwashissa elämä oli parempaa kuin sotilasvankilassa, sillä teimme työtä ulkona, kaadoimme puita ja kuljetimme niitä lumiteitä pitkin vuoden 1944 talvella. Iltaisin voimme lukea ja jutella. Niinpä pystyin melkoisesti todistamaan muille vangeille. Noin viiden kuukauden kuluttua olin pääsemässä vapaaksi, sillä minut oli erotettu häpeällisesti armeijasta. Minut oli luokiteltu siten, etten täyttänyt PULHEMS-terveystestiä, jossa testattiin miehen henkinen ja ruumiillinen kunto. Tässä testissä jokainen kirjaimista edusti jotakin ihmisruumiin osaa (U – yläraajoja jne.) ja jokainen, joka sai ”kahdeksan” jonkin kirjaimen alle, erotettiin. Minä sain ”kahdeksan” kirjaimen ”S” (aistihavainto) alle. Suoraan sanoen minut katsottiin henkisesti tasapainottomaksi.
KYSYMYS SAA ONNELLISEN RATKAISUN
Vaikka sainkin näin ’epävarman suosituksen’, minut kutsuttiin auttamaan Vartiotorni-seuran käyttämään kirjapainoon. Grace työskenteli jo siellä. Painokoneen käyttäminen oli uusi mutta nautittava kokemus, ja oli miellyttävää työskennellä toisten uskovien kanssa. Neljän vuoden kuluttua kesäkuussa vuonna 1944 kielto poistettiin, Seuran toimisto Torontossa avattiin uudelleen ja pian olivat käynnissä suunnitelmat Valtakunnan saarnaamistyön suorittamiseksi avoimesti.
Joulukuussa 1945 meidät määrättiin työskentelemään Seuran kirjavarastossa Vancouverissa. Kaksi vuotta myöhemmin osallistuimme kierrostyöhön ja kävimme vierailemassa seurakunnissa kauniissa Fraserin laaksossa. Oltuamme vuoden tässä jännittävässä työssä iloitsimme, kun meidät kutsuttiin Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin saamaan lähetystyövalmennusta. Kuinka tämä vahvistikaan uskoamme sen ”dynaamisen energian” Lähteeseen, joka on ilmeistä pienessä atomissa! (Jes. 40:26, UM) Päättäjäispäivä tuli ja meni aivan liian pian, ja me olimme pakkaamassa laukkujamme lähteäksemme ulkomaiseen määräpaikkaamme. Karsiessani pois tarpeetonta epäröin pitkän aikaa, mitä tekisin kahdelle tri Herzbergin atomi- ja molekyylirakennetta käsittelevälle kirjalle, jotka olivat olleet opintojeni perustana. Lopulta jätin ne pois. Kysymys oli lopullisesti ratkaistu.
Joulukuun 29. päivänä 1949 saavuimme määräpaikkaamme Santiagoon Chileen. Aluksi oli ongelmana espanjan kieli. Mutta sitten aloimme nähdä, että vaivannäkömme tuotti hedelmää siten, että johdimme edistyviä raamatuntutkisteluja vilpitönsydämisille ihmisille, joista jotkut eivät edes olleet koskaan nähneet Raamattua. Monista näistä rakkaudellisista chileläisistä tuli hengellisiä veljiämme ja sisariamme. Kuinka sydäntä lämmittävää olikaan nähdä heidän intonsa totuuden puolesta! Valtakunnan saarnaamistyö edistyi pitkin harppauksin, kun lisää lähetystyöntekijöitä liittyi joukkoomme ja seurakuntia muodostettiin eri puolille maata. Uusi elämänuramme oli todella palkitseva!
Vuosien mittaan sain uusia palvelusetuja: Autoin Seuran laajennetussa haaratoimistossa Santiagossa, palvelin Valtakunnan palveluskoulun opettajana ja vierailin haaratoimistoissa ja lähetyskodeissa yhdeksässä naapurimaassa rohkaisemassa ja auttamassa saarnaamistyön yhtenäistämisessä. Mitä iloa ja tyydytystä tuottikaan nähdä Jehovan siunaus, kun hänen ylistäjänsä näissä maissa jatkuvasti lisääntyivät!
Huhtikuussa 1969 tuli suuri muutos elämäämme. Meidät määrättiin São Paulon haaratoimistoon Brasiliaan. Oli tarpeen opetella uusi kieli, portugali. Chilestä lähteminen ei ollut helppoa, sillä olimme nähneet Jehovan kansan lisääntyvän siellä 200:sta 6 000:een yhdeksäntoista vuoden aikana. Heidän joukossaan oli useita hengellisiä lapsiamme ja lastenlapsiamme sekä monia, joiden kanssa olimme työskennelleet vuosia. Tunnuslauseemme oli kuitenkin: ”Tässä minä olen, lähetä minut.” (Jes. 6:8) Raskain sydämin sanoimme heille kaikille ”Hasta luego”, mutta olihan meillä monia onnellisia muistoja edessä oleviksi vuosiksi.
Brasiliassa oli jo 55 000 henkeä innokkaasti julistamassa ”hyvää uutista”. Työ edistyi tässä katolisessa maassa, missä niin monet turvautuvat spiritismiin. Mutta täälläkin ilmenee sama halukkuuden henki Jehovan palvelemiseen, sillä tuhannet ottavat vastaan Raamatun totuudet joka vuosi ja omistavat elämänsä Jumalalle. Heidän ahkeran työnsä johdosta on Brasiliassa nyt yli 106 000 Valtakunnan julistajaa 2 012 seurakunnassa. São Paulossa Beetel-perhe, joka huolehtii näiden seurakuntien tarpeista, on kasvanut 40:stä 155:een. Viisi vuotta sitten iloitsimme uuden kirjapainon vihkimisestä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden painamiseksi portugalin kielellä. Tilanahtauden vuoksi meillä on jälleen käynnissä rakennusohjelma, johon kuuluu uuden Beetel-kodin ja kirjapainon rakentaminen rauhalliseen ympäristöön Jehovan suurenmoisen luomakunnan keskelle 140 kilometrin päähän São Paulosta. Ja vain Jehova tietää, millaista lisäystä vielä on odotettavissa hänen kansalleen tässä maassa.
Pahoittelenko siis koskaan sitä, etten vastannut myönteisesti kysymykseen: ”’Ollako vai eikö olla’ atomifyysikko?” Atomifysiikka on minusta edelleenkin erittäin kiinnostavaa, kiehtovaa. Mutta kuinka voisin pahoitella sitä, että olen saanut tulla tuntemaan suuren Luonnontieteilijän ja Matemaatikon, joka on suunnitellut ja luonut atomin? Kuinka voisimme pahoitella sitä, että käytämme suurimman osan elämästämme tehdäksemme häntä tunnetuksi toisille? Voiko olla pahoittelemisen aihetta siksi, että on saanut tulla osaksi Jehovalle antautunutta maailmanlaajuista hengellistä perhettä? Pahoittelemisen sijasta ajattelen niin kuin Aasaf, joka julisti: ”Minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.” – Ps. 73:28.
[Kuva Fred Wilsonista s. 5]