Ajanvietettä joka todella virkistää

”ME PALVOMME jumalia ilonpidolla, juhlilla, lauluilla ja peleillä, mutta te [kristityt] palvotte ristiinnaulittua miestä, jota eivät voi miellyttää ne, joilla on kaikki tämä nautinto, joka halveksii iloa ja tuomitsee nautinnot.” Näin puhui toisen vuosisadan kristillisyyden vihollinen.a Mutta mikä väärä arviointi! Silloiset opetuslapset saivat todella aitoa iloa elämästä.

Heidän johtajansa, Jeesuksen Kristuksen, ”onnellisen Jumalan” pojan, sanotaan olleen ”erittäin iloinen” ja ”onnellinen . . . Valtias”, joka maan päällä rukoili, että hänen seuraajillaan voisi olla ’hänen ilonsa täysimääräisenä itsessään’. – 1. Tim. 1:11; 6:15; Luuk. 10:21; Joh. 17:13.

Heidän ilonsa ei perustunut jonkin juhlan tai pelin tuottamaan väliaikaiseen iloisuuteen. He tunsivat hyvin muinaisen sananlaskun (14:13): ”Nauraessakin voi sydän kärsiä, ja ilon lopuksi tulee murhe.” Heille tuotti suurinta iloa kristillisyyden periaatteiden noudattaminen. Tämä ilo saavutti heidän sydämensä. Heillä oli nyt kallisarvoinen suhde Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja toisten kristittyjen toveruus. Heillä oli myös sydäntä lämmittävä kokemus auttaa toisia oppimaan totuus ja kyetä kasvattamaan lapsia, jotka olivat heille mielihyvän lähde.

MAHDOLLISUUKSIA VAPAA-AJAN KÄYTTÖÖN

Vaikka raamatullisten velvollisuuksien täyttäminen ja kristillisen sanoman vieminen toisille onkin erittäin tärkeää, se ei täytä kristittyjen kaikkia valveillaolotunteja. Heidän Herransa ilmaisi omalla esimerkillään, että on soveliasta käyttää jonkin verran aikaa lepoon ja virkistykseen. Täyden todistuspäivän jälkeen Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”’Tulkaa te erilleen syrjäiseen paikkaan ja levähtäkää vähän.’ Sillä oli monia tulijoita ja menijöitä, eikä heillä ollut vapaata aikaa edes aterian syömiseen.” – Mark. 6:31.

Sama kreikkalainen verbi, joka tässä on käännetty ”levähtää” (verbin mediumissa), on käännetty Filemonin 20. jakeessa ”virvoita” (verbin aktiivissa). ”Vapaata aikaa” voidaan siis käyttää tahdin muutoksen aikaansaamiseen tavanomaisessa toiminnassa tai virvoituksen saamiseen tavanomaisen työn jatkamiseksi. Nämä varhaiskristityt, jotka pääasiassa julistivat aktiivisesti ja innokkaasti Valtakunnan sanomaa, käyttivät silloin tällöin aikaa tahdin muutokseen, josta he saivat aitoa virvoitusta.

Epäilemättä he vierailivat toistensa luona ja nauttivat yhdessä aterioita. Lisäksi oli käytettävissä erilaisia soveliaita virkistäytymismuotoja, joista nämä opetuslapset tai heidän lapsensa ovat saattaneet nauttia. Nuorten miesten ja muiden mainitaan soittaneen erilaisilla soittimilla esikristillisinä aikoina. (1. Sam. 16:18; 1. Kun. 1:40; Valit. 5:14; vrt. Luuk. 15:25.) Lapsista sanotaan, että he leikkivät ja tanssivat. (Matt. 11:16, 17) Mitä tahansa ”ruumiillista valmennusta”, josta oli hyötyä ”vähään”, olikin silloin käytettävissä, teoissa ilmaistusta jumalisesta antaumuksesta sen sijaan oli ”hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen”. Mitä tahansa kristityt tekivätkin, se pidettiin tasapainoisena eikä se heijastanut niiden hillittömyyttä, jotka eivät olleet kristittyjä. Se ei koskaan himmentänyt heidän ’jumalista antaumustaan’, heidän ilonsa todellista lähdettä. – 1. Tim. 4:8.

MITÄ JOTKUT PERHEET NYKYÄÄN TEKEVÄT

Nykyäänkin kristityt perheet nauttivat yhdessä virvoittavista hetkistä. He saavat todellista iloa ja toveruutta toimimalla yhdessä – ennen kaikkea tehdessään Jumalan valtakuntaa tunnetuksi toisille. Mutta he tekevät yhdessä muutakin, esimerkiksi osallistuvat erilaisiin virkistäytymismuotoihin. Millaisiin? Eräs isä, joka kasvatti menestyksellisesti suuren perheen, puhui monenlaisista rakentavista toiminnoista ja lisäsi sitten: ”Parhaita tuloksia tuottavia virkistäytymismuotoja tuntuvat olevan sellaiset, jotka käyttävät lapsen energiaa ja tarjoavat hänelle haasteen.”

Kristitty isä, jolla oli neljä teini-ikäistä lasta, asui alueella, jolla ei näyttänyt olevan huvittelumahdollisuuksia. Häneltä kysyttiin, oliko hänen vaikea järjestää mielekästä virkistystä perheelleen. Hän vastasi: ”Virkistyksen järjestäminen ei ole koskaan ollut vaikeaa. Ainoa voitettava haaste on ollut tilaisuuksien näkeminen virkistäytymiseen ja tyydytyksen saaminen siitä, mikä on ollut mahdollista. Yksinkertaisista asioista, kuten uimisesta, retkeilemisestä, vieraiden kestitsemisestä ja muusta sellaisesta, nauttiminen näyttää tuottavan eniten tyydytystä. Olemme oppineet, ettei virkistäytymisen tarvitse olla toimintaa, joka edellyttää kalliita huvittelumahdollisuuksia tai ylellisiä varusteita, vaan pikemminkin sen hyväksi käyttämistä, mikä on mahdollista kaikille.”

Monet toteavat, että raamatullisen tiedon vieminen toisille avaa mahdollisuuksia virkistäytymiseen. Neljän lapsen isä kirjoitti:

”Suuri osa ajanvietteestämme liittyy teokraattisiin toimintoihimme, ja niin kauan kuin osallistumme niihin, saamme paljon virkistystä sivutuotteena. Todistaminen maaseutualueellamme tarjoaa usein mahdollisuuden syödä eväät luonnon helmassa. Monta kertaa olemme todistuspäivän lopuksi viettäneet nautinnollisia hetkiä metsässä tai leiripaikalla.”

On luonnollista, että jokaisen perheen olosuhteet ovat erilaiset. Epäilemättä on olemassa monenlaista toimintaa, jonka ihmiset perheenä toteavat rentouttavaksi. Eräs toinen neljän lapsen isä sanoi: ”Nuorta ei pidä tyytyväisenä ja onnellisena ajanvietteen laatu, vaan siihen liittyvä ilmapiiri ja seura. Perheenjäsenten keskinäinen suhde tekee yhdessä vietetystä ajasta onnellisen hetken.” Eräs toinen kristitty lisäsi: ”Sen [ajanvietteen] teki kaikille niin erikoiseksi se, että osallistuimme siihen perheenä.”

VANHEMPIEN KIINNOSTUKSEN ARVO

Vanhempien on siis tajuttava lastensa tarvitsevan jotakin merkityksellistä toimintaa täyttämään osan heidän vapaa-ajastaan. Eräs äiti, jonka aviomies ei ole uskova, sanoi: ”Kotiin on luotava sellainen ilmapiiri, josta lapset eivät halua lähteä pois, ja jos he väliaikaisesti lähtevätkin, niin he haluavat tulla takaisin.” Isältä ja äidiltä, jotka onnistuivat hyvin lastensa kasvattamisessa, kysyttiin, mikä heidän ”salaisuutensa” oli. He vastasivat: ”Yritimme aina tehdä elämän kotona meidän parissamme kiinnostavammaksi kuin toisten lasten seurassa.”

Elämän tekeminen kotona ”kiinnostavammaksi” lapsille vaatii vanhemmilta sydämestä lähtevää huolenpitoa. Eräs äiti sanoi osuvasti: ”Pikku taaperoitten perässä juokseminen antaa ruumiinliikuntaa, mutta teini-ikäiset kiihottavat ajatustoimintaa.” Vanhemmilta vaaditaan tosiaan sydämen kiinnostusta ja henkistä ponnistusta.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. ”Koska meillä oli seitsemän lasta, meillä oli täysi työ ruoan, vaatteiden ja kodin varaamisessa heille”, kirjoitti eräs isä ja lisäsi: ”Ajanvietteemme oli siksi vähäistä, vaikkakin järjestimme joskus jotakin ajanvietettä.” Usein kodissa on vain isä tai äiti, jonka täytyy kantaa koko taakka.

On ymmärrettävästi vaikeaa kovan päivätyön jälkeen alkaa kotiin tultuaan ajatella, miten järjestäisi jotakin ajanvietettä perheelle. Vanhemmat, jotka onnistuvat huolehtimaan kaikista raamatullisista vastuistaan ja vielä järjestämään jotakin mielekästä ajanvietettä perheelle, ansaitsevat todella kiitoksen! Niin vaikeaa kuin tällainen järjestely onkin, äiti jonka kaikista seitsemästä lapsesta tuli antautuneita kristittyjä, sanoi: ”Koetut ilot korvaavat kaikki uhraukset ja kovan työn.”

Ilmaisevatko lapset vastakaikua? Erään isän oli kasvatettava kolme teini-ikäistä tytärtä ilman vaimon apua. Kaikista tytöistä tuli antautuneita kristittyjä. Myöhemmin yksi heistä sanoi:

”Me teimme kaikenlaista yhdessä. Joskus kun meillä ei ollut varaa mihinkään huvituksiin, me vain kävelimme, toisinaan korttelin korttelin jälkeen pitkin kaupungin katuja. Isä ei pelännyt antaa meidän tietää, että hän oli vain ihminen. Jos meillä ei ollut minnekään menoa ja satoi, hän tapasi sanoa: ’Mennään kävelemään ulos sateeseen.’ Ja me menimme kävelemään ulos sateeseen; meillä ei ollut minnekään menoa, mutta oli niin mukava vain olla hänen kanssaan. Hän varasi aikaa meidän kanssamme olemiseen.”

Kaikki eivät varmaankaan pidä sateessa kävelemistä ajanvietteenä, mutta asian ydin ei ole niinkään siinä, mitä tehdään, vaan siinä että jotakin tehdään perheenä ”tahdin muutoksen” aikaansaamiseksi ja aidon virkistyksen saamiseksi siitä.

HENGELLINEN ”PERHE”

Ne, joista tulee kristittyjä, nauttivat kallisarvoisesta yhteydestä toiseen perheeseen, seurakuntaan, joka on tosiaan verrattavissa perheeseen, joka on täynnä ’veljiä, sisaria, äitejä, isiä ja lapsia’. (Mark. 10:28–30) Tästä syystä vaikuttaisi varsin luonnolliselta, että seurakunnan jäsenet eivät nauti ainoastaan todistamisesta yhdessä ryhminä, vaan viettävät myös aikaa toistensa kanssa rakentavassa seurassa.

Sellainen seuranpito voi olla virkistävää ja lisätä seurakunnan lämpöä. Eräältä nuorelta kristityltä kysyttiin, mikä oli ollut nautittavin tilaisuus, jossa hän muisti olleensa läsnä. Epäröimättä hän vastasi:

”Se oli silloin, kun muutamista seurakunnan perheistä vanhemmat ja lapset olivat yhdessä. Nautittuamme hieman välipalaa, ei mitään erikoista, me kaikki istuimme ja juttelimme. Yksi veljistä alkoi kysellä meiltä, kuinka olimme tulleet Jehovan todistajiksi, tai hän pyysi kertomaan jonkin kokemuksen opetustyöstämme. Pian monet kertoivat kristityksi tulostaan ja ongelmista, jotka he voittivat. Kukaan ei hallinnut keskustelua, vaan monet ottivat siihen osaa. Saimme kaikki rohkaisua kokemuksista. Se oli unohtumaton hetki.”

Kun sovelletaan Raamatun periaatteita ja kun vanhimmilla, avustavilla palvelijoilla tai muilla kypsillä läsnäolijoilla on hyvä vaikutus, sellainen tilaisuus voi olla aidon virkistyksen lähde eikä sellainen, joka jättää monille pahan maun suuhun huonon käytöksen vuoksi. Meidän ei pitäisi koskaan unohtaa, että päätehtävämme on olla todistajia Jehovan nimen ja valtakunnan puolesta. Rentoutuneessakin ilmapiirissä kristillisessä seuranpitotilaisuudessa käyttäytymisemme pitäisi tuottaa kunniaa Pyhälle Isällemme. Toisella vuosisadalla elänyt kristitty kirjoittaja sanoi: ”Kristitty ei ole missään muuta kuin kristitty.” – Jes. 5:12; 43:10–12; 1. Kor. 10:31.

AJANVIETTEEN SUHTEELLINEN ARVO

Terveellinen ajanviete voi antaa miellyttävää vaihtelua. Se voi virvoittaa meitä, niin että kykenemme ponnistelemaan edelleen tavanomaisessa työssämme. Mutta se ei ole tärkeä asia elämässä. Eräs tasapainoinen nuori sisar, joka toimii ”hyvän uutisen” kokoajan julistajana Euroopassa, sanoi:

”Meillä kotona ei pantu pääpainoa huvittelulle. Totta puhuen meillä kotona pidettiin kenttäpalvelusta tärkeänä asiana. Ruoka, vaatteet, asunto, hengelliset asiat ja kokoukset olivat tärkeitä asioita. Mutta kun meillä oli aikaa, me nautimme jostakin ajanvietteestä, ehkä menimme vierailulle seurakunnan toisten perheitten luo.

”Olen monta kertaa nähnyt nuorten menevän erilaisiin huvittelupaikkoihin ja olen ajatellut: ’Oi, kuinka haluaisinkaan mennä mukaan.’ Mutta todellisuudessa se, etten ole jatkuvasti nauttinut ajanvietteestä, ei ole aiheuttanut minulle vahinkoa. Siitä ei ole koskaan ollut minulle haittaa. En ole huonommassa asemassa kuin kaikki muut ikäiseni nuoret.”

Jos huvittelu saisi vallata pääosan elämästämme, niin se vahingoittaisi meitä hengellisesti ja ehkä ruumiillisestikin. Pane merkille Sananlaskujen 21:17:ssä esitetty selvä varoitus: ”Puutteen mieheksi päätyy riemujen rakastaja, eikä rikastu se, joka viiniä ja öljyä rakastaa.”

Siihen aikaan oli tapana seuranpitotilaisuuksissa tai juhlissa juoda viiniä ja vuodattaa öljyä ja muita hajusteita päähän ja vaatteille. (Sananl. 27:9; Aam. 6:6) Sellaisia juhlia rakastavat ihmiset huomasivat pian, että muut toiminnat heidän elämässään kärsivät heidän vahingokseen. Lukuisat surulliset kokemukset ovat osoittaneet, että kun puhtaasti viihteellisiä tilaisuuksia järjestetään säännöllisesti, ne pyrkivät maailmallistumaan. On oltava siis todella varovaisia.

Älä koskaan unohda, että monin paikoin maailmaa kristityillä ei ole tilaisuutta osallistua paljonkaan siihen, mitä teollistuneet maat nimittävät ”ajanvietteeksi”. He tulevat kuitenkin toimeen, ja todellisuudessa he tuntuvat olevan monin tavoin onnellisempia ja tyytyväisempiä kuin ne, joilla on paljon mahdollisuuksia ajanvietteeseen. Eräs vanhin, joka oli huolellisesti tarkkaillut kansainvälistä tilannetta, kirjoitti: ”Monet ovat sitä mieltä, että painon paneminen ajanvietteelle ja moraalin madaltuminen käyvät käsi kädessä.” Jokaisen kristityn täytyy siksi varoa sellaista vaaraa ja panna ”paino” osallistumiselleen taivaallisen Isämme palvontaan.

Meidän täytyy myös ottaa huomioon se tosiasia, että koska kristittyjen kiireellisen tärkeänä tehtävänä on julistaa Jumalan valtakuntaa näinä ”viimeisinä päivinä”, niin emme me kristittyinä eivätkä lapsemme kykene koskaan käyttämään kuin vähimmäismäärän aikaa ajanvietteeseen. On myös ilmeistä, etteivät kristityt koskaan kykene tekemään kaikkea sellaista, mitä maailma sanoo ”ajanvietteeksi”. Virkistäytyminen täytyy siksi pitää oikealla paikallaan. Tämä tekee välttämättömäksi sen, että säilytämme aina hengellisen näkemyksen, emme lihallista, ja että ponnistelemme juurruttaaksemme sellaisen asenteen lastemme sydämeen.

Säilyttäköön siis jokainen kristitty tasapainoisen näkemyksen ajanvietteestä. Rakentakaamme elämämme sellaisten asioiden ympärille, jotka tuottavat aitoa iloa ja tyydytystä sydämelle, samalla kun silloin tällöin nautimme rakentavasta ajanvietteestä. Tuottakoon meille ennen kaikkea suurinta onnea puhtaan kristillisen elämän viettäminen ja Valtakunnan suurenmoisen toivon innokas julistaminen toisille, Valtakunnan joka pian auttaa koko ihmiskuntaa elämään tasapainoista, arvokasta elämää Jumalamme Jehovan ikuiseksi ylistykseksi.

[Alaviitteet]