Kun pahin tapahtuu

Kertomus nuoren tytön vaikuttavasta uskosta

TYTTÄREMME Elise syntyi vuonna 1962 Helsingissä. Hänen syntymänsä tuotti paljon iloa meille ja hänen vanhemmalle veljelleen Esalle. Elise oli innokas oppimaan, ja mieheni ja minä opetimme hänet lukemaan, ennen kuin hän meni kouluun. Hänellä oli myös musiikkitaipumuksia, niin kuin muillakin perheemme jäsenillä.

Kun Elise oli kolmivuotias, panimme hänet musiikkileikkikouluun. Jo kahdeksanvuotiaana hän soitti viululla Vivaldin a-mollikonserttoa häissä. Muodostimme perheorkesterin. Mieheni soitti alttoviulua, Esa selloa ja Elise viulua. Vaikutti siltä, että Elisestä tulisi poikkeuksellisen kyvykäs soittaja.

Niin kiinnostuneita kuin olemmekin musiikista, panimme vielä suuremman painon tyttäremme hengelliselle kehittymiselle ja tutkimme Raamattua hänen kanssaan pienokaisesta asti. Niinpä hän jo viisivuotiaana kulki yksin talosta taloon ja tarjosi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Erästä naapuriamme se hieman ärsytti, sillä hänen mielestään ei ollut oikein niin nuoren tehdä tätä työtä.

Nainen sanoi Eliselle: ”Tuommoinen pikkutyttö tulee puhumaan minulle Raamatusta! Ethän sinä osaa itsekään lukea noita lehtiä!”

”Osaan”, vastasi Elise ja alkoi lukea ja selittää erästä kappaletta lehdestä, jota hän tarjosi. Iloitsimme kuullessamme tästä tapauksesta. Olimme myös iloisia hänen suhtautumisestaan, kun seurakunta suunnitteli uuden valtakunnansalin rakentamista. Hän nosti kaikki säästönsä, viisitoista markkaa, pankista ja lahjoitti ne tähän tarkoitukseen.

SÄIKÄHDYTTÄVÄ HAVAINTO

Eräänä päivänä kesällä 1972, kun Elise oli 10-vuotias, olimme juuri palaamassa kotiin matkalta. Huomasin oudon patin hänen nenässään. Se oli aivan pieni, mutta se alkoi kasvaa. Niinpä vein hänet Puotinharjun lääkäriasemalle. Erikoislääkäri sanoi minulle, ettei hän ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista pattia nenässä, ja lähetti meidät Helsingin yliopistollisen keskussairaalan korvaklinikalle. Muutamaa päivää myöhemmin olimme helpottuneita kuullessamme diagnoosin: Ei pahanlaatuinen.

Hänelle määrättiin lääkkeitä ja vakuutettiin, että kasvain häviäisi pian. Mutta se ei hävinnyt. Kun mitään paranemista ei kahden viikon kuluessa tapahtunut, veimme Elisen jälleen lääkärille. Tällä kertaa hänet otettiin sairaalaan, ja 24. syyskuuta hänelle tehtiin leikkaus. Silloin saimme tuskallisen tiedon: ”Tyttäressänne on syöpä.”

ROHKEA TAISTELU ELÄMÄN PUOLESTA

Syövän epäiltiin levinneen Elisen kitarisoihin. Siksi ne poistettiin. Seuraavina kuukausina, jolloin syöpä jatkoi leviämistään, suoritettiin lisää leikkauksia yritettäessä pysäyttää sen eteneminen. Elise piti päiväkirjaa, joka meillä on vielä. Hän kirjoitti vuoden 1973 syksyllä:

”Kolmen leikkauksen jälkeen odotin paikkaa plastiikkaosastolle. Pian pääsin sinne, ja sairaalassa oli hyvin kurjaa. Mutta siellä oli yksi kiva kaveri, Ritva, jolta oli silmä leikattu. Leikimme usein Pekan, Ritvan ja Tiinan kanssa avainpiiloa. Annoin Ritvalle kolme kirjaa: Suuren Opettajan kuunteleminen, Onko Raamattu todella Jumalan sana? ja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Ritva luki ne kaikki. Minun mielestäni tämä syksy on ollut elämäni kurjin syksy.”

Voitte kuvitella, millaista ahdistusta nämä ulkonäköä rumentavat toistuvat leikkaukset aiheuttivat meille kaikille. Elisen päiväkirja heijastaa hänen kärsimystään ja tuskaansa. Samalla siitä kuitenkin heijastuu hänen luja uskonsa ja pelottomuutensa. Hänen päiväkirjansa jatkuu:

”Tammikuussa [1974] oli vuorossa neljäs leikkaus, ja poskeeni tehtiin aika iso haava. Koko pääni oli muutaman päivän paketissa, korvatkin. Vasemmassa korvassa oli vähemmän siteitä, ja puhelinta täytyi pitää siinä korvassa. Kun siteet otettiin pois, olin aika hurjan näköinen. Kun silmän läheltä otettiin tikkejä pois, pelkäsin silmän puhkeavan. Pääsin sairaalasta pois 19. tammikuuta. Se oli kiva päivä.”

Koko tämän ajan kristityt veljemme ja sisaremme sekä toiset konventtiorkesteriin kuuluvat soittajat pitivät meihin yhteyttä ja antoivat rohkaisua. Myös Elisen koulutoverit ja opettajat olivat hyvin ystävällisiä ja avuliaita. He lähettivät hänelle paljon lahjoja ja tekivät voitavansa, jotta hän olisi tuntenut olevansa hyväksytty ja toivottu. Mutta Elise usein lohdutti enemmän ystäviään kuin nämä häntä.

Hän kertoi näille, että vaikka hän kuolisikin, hän vain ”nukahtaisi” hetkeksi ja heräisi sitten paratiisiin. ”Uusi maailma alkaa heti kun kuolen, koska eihän nukkuessakaan tiedä mitään ajan kulumisesta”, hän sanoi. Hänen ystäviensä oli vaikea hillitä tunteitaan, kun he näkivät tyttäremme kärsimykset ja silti kuulivat hänen puhuvan tyynesti ja niin luottavaisesti Jumalan antamasta ylösnousemuslupauksesta.

Emme luopuneet toivosta sen suhteen, että syöpä jollakin tavoin saataisiin pysähdytetyksi. Sädehoito koboltilla aloitettiin maaliskuussa 1974, ja siihen liittyi myös lääkehoito. Elise puhui tästäkin päiväkirjassaan:

”Sädehoidosta tulin kamalan huonoon kuntoon. Tätä jatkui kolme viikkoa. Pahin on vielä kertomatta. Päivää ennen koulun loppumista toukokuussa sain lääkkeitä, jotka tekivät minut niin heikoksi, ettei koko kesäkuussa tuntunut olevan pienintäkään valopilkkua. En syönyt kolmeen viikkoon juuri mitään ja tuskin jaksoin nousta vuoteesta. Laihduin viisi kiloa ja tukkani lähti kokonaan. Mutta olihan sentään se leikkimökki kiva kaiken surun keskellä, kun isi laittoi sen.

”Onneksi toivuin heinäkuussa niin, että pääsin piirikonventtiin. Siellä olin jo aika hyvässä kunnossa, ja siitä lähtien mielialani oli aika hyvä. Elokuussa sain taas viikon lääkekuurin, mutta en mennyt enää kovin huonoon kuntoon. Lääkehoitoa on suunniteltu minulle kahdeksi vuodeksi.”

Mutta kaikki nämä parannusyritykset auttoivat vain vähän, ja Elisen kunto huononi. Kun hän ymmärsi, että hän kuolisi pian, hän jakoi leikkitavaroitaan ystävilleen. Hän muistutti heitä siitä, että hän tapaisi heidät jälleen, kun hänet herätettäisiin kuolleista. Viulunsa hän kuitenkin piti, koska hän toivoi, että voisi soittaa perheorkesterissamme jälleen uudessa järjestelmässä.

Tänä aikana Elise antoi paljon todistusta opettajilleen, koulutovereilleen, lääkäreille ja sairaanhoitajille. Hän jätti jälkeensä kaksitoista kappaletta kirjaa Nykyinen elämämme – siinäkö kaikki?, joihin hän oli pannut oman nimikirjoituksensa. Hän halusi, että ne annettaisiin hänen kuolemansa jälkeen lääkärihenkilökunnalle, joka oli osallistunut hänen hoitamiseensa. Elisen tapaus tuli laajalti tunnetuksi Helsingissä. Hän kuoli 4. tammikuuta 1976, ennen kuin oli ehtinyt täyttää neljätoista vuotta.

HÄMMÄSTYTTÄVÄ TAPAAMINEN

Puolitoista vuotta myöhemmin mieheni ja minä olimme piirikonventissa Helsingin Jäähallissa, kun eräs henkilö lähestyi meitä ja kysyi: ”Muistatteko minut?” Olimme ensin hämmentyneitä, mutta sitten tunsimme miehen lääkäriksi, joka eräässä vaiheessa oli antanut sädehoitoa Eliselle. Hän oli erinäköinen, kun hänellä ei ollut valkoista lääkärintakkia ja kun hän oli ajanut pois partansa. Mitä oli tapahtunut?

Elise oli puhunut hänelle, niin kuin hän oli puhunut kaikille muillekin lääkäreille, ja hän oli ollut hyvin ystävällinen ja ilmaissut jonkin verran kiinnostusta Raamattuun. Niinpä mekin todistimme hänelle. Olimme opettaneet Elisen rukoilemaan ystäviensä ja niiden puolesta, joista hän piti, ja iltarukouksissamme hän usein mainitsi tämän lääkärin ja rukoili, että hän voisi oppia totuuden Jumalan tarkoituksista. Nyt tämä lääkäri kertoi meille, miten tyttäremme usko hänen sairautensa loppuvaiheessa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen.

”Hän antoi minulle Tosi rauha ja turvallisuus -kirjan”, hän selitti, ”mutta olin kiireinen ja panin sen kirjahyllylle. Perhe-elämämme ei siihen aikaan sujunut oikein hyvin, ja yrittäessäni parantaa tilannetta päätin luopua vastuullisesta tehtävästäni Helsingin sädehoitoklinikalla. Niinpä muutimme Ahvenanmaalle, missä ryhdyin terveyskeskuslääkäriksi.

”Muutto ei itsessään parantanut perhesuhteitamme, mutta pian eräs paikallinen todistaja kävi vaimoni luona, ja hän otti jotakin kirjallisuutta. Sitten hän muisti, että meillä oli kirja, jonka Elise oli antanut minulle, ja hän otti sen kirjahyllystä ja luki sen lävitse. Hän oli heti paikalla vakuuttunut siitä, että tämä oli totuus, ja paikallinen todistaja aloitti hänelle raamatuntutkistelun. Aluksi hän hieman pelkäsi kertoa minulle siitä, koska hän ajatteli, etten antaisi hänen tutkia. Mutta sanoin: ’Mikä tahansa, mikä voi auttaa perhesuhteitamme, on hyvää.’ Halusin tavata todistajan, ja pian se järjestyikin. Seuraus oli, että minäkin liityin mukaan tutkisteluun. Raamatun periaatteet kohensivat perheasioitamme ja antoivat meille uuden näkemyksen elämän arvoista. Meidät kastettiin vuonna 1976, ja vaimoni on nyt vakituinen tienraivaaja. Kolme neljästä lapsestamme on ’hyvän uutisen’ julistajia, ja nuorin, seitsemän vuoden ikäinen, lähtee säännöllisesti mukaamme kenttäpalvelukseen.”

Voitte kuvitella, kuinka rohkaistuneita olimme kuullessamme tämän! Tyttäremme rukous näytti saaneen parhaan mahdollisen vastauksen. Jospa Elise vain tietäisi sen! Kun ylösnousemus tapahtuu, meillä on hyvin miellyttäviä asioita kerrottavana hänelle.

Vaikka olikin elämäni synkin päivä, kun lääkäri sanoi: ”Tyttäressänne on syöpä”, Elisen taistelu elämän puolesta oli kuitenkin rohkaiseva. Oli sydäntä lämmittävää nähdä, kuinka luja usko Jehova Jumalaan ja hänen Raamatussa esitettyihin lupauksiinsa voi olla niin voimakas jopa pienen lapsen elämässä. En koskaan unohda Elisen sanoja: ”Nukun vain kuin yhden yön, ja herään sitten uuteen maailmaan.” – Lähetetty.

[Kuva Elisestä s. 24]

[Kuva s. 24]

Aurinko näytti pimenevän kun lääkäri sanoi: ”Tyttäressänne on syöpä.”