Emme ole luopuneet siitä!

Kertonut Ilse Unterdörfer

Yli sata vuotta Jumalan palveluksessa suurista uskon koetuksista huolimatta

SYYSKUUSSA 1939 ystäväni Elfriede Löhr ja minä totesimme olevamme Ravensbrückin keskitysleirissä Saksassa. Toinen maailmansota oli juuri alkanut.

Heinrich Himmler, natsien SS:n (Schutz-Staffelin eli valiojoukon) päällikkö, kävi luonamme Lichtenburgin keskitysleirissä vähän ennen kuin meidät vietiin vasta perustettuun Ravensbrückin leiriin. Hänen tarkoituksensa oli saada Jehovan todistajat hylkäämään uskollisuutensa Jumalaa kohtaan ja kannattamaan natsien sotaponnisteluja. Mutta me kaikki kieltäydyimme. Silloin Himmler raivostui ja huusi: ”Jos haluatte, niin hallitkoon Jehovanne taivaassa, mutta täällä maan päällä hallitsemme me! Näytämme teille, kummat kestävät kauemmin, te vai me!”

Melkein kuusi pitkää vuotta Elfriede ja minä monien muiden kristittyjen sisartemme kanssa kestimme hirvittävimpiä kuviteltavissa olevia olosuhteita. Silti me todistajat säilyimme elossa, vaikka Himmler, Hitler ja heidän joukkonsa ovat hävinneet!

Vuosia aikaisemmin kun olimme vielä teini-ikäisiä, sekä Elfriede että minä olimme päättäneet, että käytämme elämämme Jumalan palveluksessa ja ettei mikään saisi meitä koskaan luopumaan siitä! Ennen kuin meidät lähetettiin keskitysleiriin, koimme Jumalan lohduttavaa huolenpitoa saarnatessamme Valtakunnan hyvää uutista nousemassa olevasta natsien vainoaallosta huolimatta. Olemme edelleen samassa toiminnassa, ja olemme viettäneet yhteensä sata vuotta tässä antaumuksellisessa palveluksessa. Mutta haluaisin kertoa teille, miten jouduimme Ravensbrückiin.

ENSIMMÄISET VUOTEMME JUMALAN PALVELUKSESSA

Vuonna 1926, jolloin Elfriede oli vasta 16-vuotias, hän vertauskuvasi antautumisensa Jumalalle vesikasteella. Hänen sydämensä halu täyttyi, kun hän kykeni astumaan kokoajan saarnaamistyöhön vuoden 1930 talvella. Vaikka vakava sairaus rajoitti jonkin aikaa sitä, mitä hän voi tehdä, kun ensi kerran tapasin Elfrieden maaliskuussa 1937, hän oli toimelias maanalaisessa työssä. Natsihallitus oli näet kieltänyt Jehovan todistajien toiminnan Saksassa, ja vapautensa ja jopa henkensä uhalla monet meistä osallistuivat hengellisen ravinnon jakamiseen ympäri maata.

Oma päämääräni nuorena tyttönä oli ollut lähimmäisteni auttaminen; halusin oppikoulun opettajaksi. Mutta vuonna 1931 menin äitini kanssa Jehovan todistajien konventtiin Pariisiin. Se, mitä opin ja koin siellä, muutti elämäni. Minut kastettiin seuraavana vuonna 19-vuotiaana.

Hitler ja hänen natsipuolueensa tulivat valtaan vuonna 1933, ja melkein heti alkoi Jehovan todistajien vainoaminen. Olin kovasti iloinen siitä, että minulle annettiin etu palvella lähettinä maanalaisessa toiminnassamme Saksissa. Elokuussa 1936 Saksan Gestapo (salainen poliisi) aloitti yhteisrynnistyksen maanalaista järjestöämme vastaan. Työtämme valvova Fritz Winkler ja useimmat palvelustyön johtajat eli piiripalvelijat pidätettiin ja vangittiin.

Syyskuussa 1936 pääsin konventtiin Luzerniin Sveitsiin kolmensadan muun Saksasta tulleen kanssa. Siellä J. F. Rutherford, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, uskoi Erich Frostille vastuun pahoin hajaantuneen maanalaisen toimintamme uudelleen järjestämisestä, ja muutamia päiviä myöhemmin minut määrättiin työskentelemään hänen kanssaan.

Veli Frostilta saamani tehtävä vei minut Müncheniin etsimään Elfriede Löhriä. En tiennyt hänestä muuta kuin että hänen isänsä oli hammaslääkäri. Löysin heidän osoitteensa puhelinluettelosta ja kaiken varalta soitin ensiksi. Kun tapasimme, kerroin Elfriedelle, että häntä oli pyydetty työskentelemään koko ajallaan meidän kanssamme. Näin alkoi lähes 43 vuotta kestänyt läheinen ystävyys. Olemme olleet yhdessä keskitysleireissä ja tovereina kokoajan saarnaamistyössä yli 40 vuotta.

TYÖSKENTELY MAAN ALLA

Gestapo etsi meitä kaikkia. Niinpä tavallisesti matkustimme junalla öisin ja nukuimme niin hyvin kuin osasimme. Päivän aikana tapasimme veljiä ja sisaria sovituissa paikoissa antaaksemme heille Vartiotornin monistettuja kappaleita ja muita tärkeitä tietoja. Joskus vietimme yön kiinnostuneitten luona tai sellaisten veljien kesäasunnoissa, joita Gestapo ei vielä niin hyvin tuntenut.

Emme pitäneet koskaan mukanamme kirjoitettuja osoitteita emmekä muita muistiinmerkintöjä. Muistimme kaiken ulkoa. Jos meidät sitten pidätettiin, poliisi ei voinut saada mitään todisteita syyttääkseen ketään. Tunsimme monta kertaa Jehovan suojeluksen. Niin oli varsinkin silloin, kun järjestimme Luzernin konventissa hyväksytyn päätöksen jakamista. Tässä päätöksessä esitettiin voimakkaita vastalauseita roomalaiskatolisen pappisvallan ja sen Saksassa olevien liittolaisten aiheuttamaa Jehovan todistajien julmaa kohtelua vastaan. Joulukuun 12. päivänä 1936 kello 17:n ja 19:n välisenä aikana 3 459 veljeä ja sisarta kautta Saksan jakoi satoja tuhansia kappaleita voimakasta sanomaa.

Sitten 21. maaliskuuta 1937, vajaat kaksi viikkoa sen jälkeen kun ensi kerran tapasin Elfrieden, veli Frost ja minut pidätettiin. Samoihin aikoihin myös eräitä piiripalvelijoita joutui Gestapon käsiin. Veli Heinrich Dietschi, piiripalvelija, joka oli edelleen vapaana, ryhtyi valvomaan työtä veli Frostin poissa ollessa.

Kun ei veli Frostia eikä minua näkynyt ennalta sovitussa kokouksessa maaliskuun lopulla, Elfriede tiesi, että jotakin oli tapahtunut. Hän ei voinut palata kotiin, sillä Gestapo etsi häntä. Hän ihmetteli: ”Kuka mahtaa olla veli Frostin seuraaja, ja kuinka voin tavata hänet?” Kun hän oli rukoillut Jehovaa, hänen mieleensä tuli etsiä jotakin yhteyttä Leutkirchin kaupungissa, joka sijaitsi noin 150 kilometrin päässä Münchenistä. Juuri sinä päivänä hän tapasikin Leutkirchissä veljen, jonka veli Dietschi oli lähettänyt etsimään häntä. Siinä totisesti näytti olevan enkelin ohjaus!

Koska natsit väittivät, ettei 12. joulukuuta jakamamme päätöksen sisältö ollut totta, oli parhaillaan käynnissä järjestelyt, jotta kautta Saksan olisi voitu jakaa ”avoin kirje”, joka esitti erikoistodisteita Jehovan todistajien vainosta. Veli Frost ja minut oli pidätetty juuri kun tätä suurta rynnistystä valmisteltiin. Nyt Elfriede työskenteli kiinteästi veli Dietschin kanssa valmistelujen saattamiseksi päätökseen, ja rynnistys toteutettiin menestyksellisesti 20. kesäkuuta 1937. Elfriede selostaa sitä Jehovan todistajain vuoden 1974 vuosikirjassa:

”Veli Dietschi järjesti rynnistyksen. Olimme kaikki rohkeita, kaikki oli suurenmoisesti järjestetty ja jokaisella alueella oli riittävästi kirjeitä. Noudin niitä suuren matkalaukullisen asemalta Breslaun ympärillä olevaa aluetta varten ja vein ne veljille Liegnitziin. Minulla oli myös omat kirjeeni, jotka jaoin määräaikana niin kuin kaikki muutkin veljet.”

Monta kuukautta ennen tätä rynnistystä Gestapo oli kerskunut tuhonneensa järjestömme. Mikä nöyryyttävä yllätys sille siksi olikaan, kun näin järjestelmällisellä tavalla jaettiin satoja tuhansia kappaleita tätä kirjettä kautta Saksan! Se oli sille todellinen järkytys.

TOISTEMME TAPAAMINEN JÄLLEEN

Kun Elfriede oli vielä vapaana, minä olin Gestapon kourissa. Ensin minut tuomittiin vain vuodeksi ja yhdeksäksi kuukaudeksi. Mutta heti tämän tuomion kärsimisen jälkeen minut pidätettiin uudelleen ja lähetettiin Lichtenburgin keskitysleiriin vuoden 1939 alussa. Suureksi hämmästyksekseni Elfriede oli siellä, kun saavuin.

Vuoden 1939 kesällä meidät kaikki kristityt sisaret Lichtenburgista vietiin uuteen Ravensbrückin leiriin. Kerran toisensa jälkeen meitä oli uhkailtu: ”Odottakaahan, kun joudutte Ravensbrückiin, siellä murskaamme teidät.” Uuden leirin ympäristö muistutti hiekkaerämaata. Korkeat muurit, joiden päällä oli piikkilanka, sekä vankien parakit ja SS-miesten talot oli saatu valmiiksi, mutta kaikki muu oli autiota ja odotti työntekijöitä, nimittäin vankeja.

USKOMME KOETUS

Syksyllä 1939 Ravensbrückissä oli noin 500 naista, jotka olivat Jehovan todistajia. Joulukuun 19. päivänä useat sisaret kieltäytyivät ompelemasta patruunataskuja sotilaitten univormuihin; heidän omatuntonsa ei sallinut heidän tukea tällä tavoin sotaponnisteluja. Sen jälkeen meidät kaikki kutsuttiin leirin pihalle ja meiltä kysyttiin, haluaisimmeko tehdä työn. Me kaikki kieltäydyimme. Se johti siihen, että aloitettiin rynnistys, jonka tarkoituksena oli pakottaa meidät luopumaan kristillisestä puolueettomuudestamme ja kannattamaan sotaponnisteluja – Jes. 2:4.

Ensiksi meidät pantiin seisomaan ulkona kylmällä ilmalla aamusta iltaan vain kevyet kesävaatteet yllä. Ja talvi oli kylmimpiä Saksassa, sillä pakkasta oli usein 15–20 astetta! Yöksi meidät lukittiin sellirakennukseen, missä meidän täytyi nukkua paljaalla lattialla ilman peitteitä ja ikkunat auki jäätävässä vedossa. Eikä meille ensimmäisenä päivänä annettu mitään syötävää. Seuraavina neljänä päivänä saimme vain puoli annosta ruokaa. Sitten meidät suljettiin pimeään selliin vielä kolmeksi viikoksi ja meille annettiin jotakin lämmintä syötävää vain kerran aina neljässä päivässä. Muina päivinä saimme palan leipää ja kupillisen mustaa kahvia aamulla. Heidän joulunviettonsa aikana (25.–27. joulukuuta) emme saaneet yhtään mitään.

Myöhemmin meidät palautettiin parakkeihimme, jotka julistettiin rangaistusparakeiksi kolmeksi kuukaudeksi. Se merkitsi vähemmän ja huonompaa ruokaa ja ankaraa hakkuu- ja lapiotyötä aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikossa. Lääkärin apu oli meiltä kielletty. Kerran toisensa jälkeen SS-virkailijat sanoivat: ’Ellette suostu tukemaan sotaponnisteluja, ette pääse täältä pois muuten kuin savupiipun kautta!’

Vuoden 1940 keväällä olimme pelkkiä luurankoja. Meidän olisi pitänyt kuolla kuin kärpäset. Mutta Jehova Jumala, jota Himmler oli suoranaisesti uhmannut, osoitti, että Hän voi pitää yllä kansaansa pahimmissakin olosuhteissa. Yksikään viidestäsadasta sisarestamme ei sairastunut vakavasti eikä kuollut. Jopa jotkut SS-miehet sanoivat: ”Se johtuu siitä, että Jehovanne on auttanut teitä.” Ja vielä tärkeämpää oli se, ettei yksikään sisar ollut antanut periksi; kaikki olivat pysyneet uskollisina. Se oli todellinen nuhteettomuuden riemuvoitto Jehovalle!

Voin sanoa, että sekä Elfriede että minä olimme selvittäneet tilit elämän kanssa. Olimme päättäneet pysyä uskollisina Jehovalle tuli mitä tuli. Voimme sanoa apostoli Paavalin kanssa: ”Sillä jos elämme, elämme Jehovalle, ja jos kuolemme, kuolemme Jehovalle. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Jehovalle.” – Room. 14:8.

PÄIVITTÄINEN ELÄMÄ RAVENSBRÜCKISSÄ

Mutta olosuhteemme muuttuivat pian paremmiksi. Monia maataloustyöläisiä kutsuttiin armeijaan, mikä aiheutti puutetta maataloustyöläisistä. Sen tähden leirin asukkeja lähetettiin työskentelemään maatiloilla lähellä Ravensbrückiä. Koska vaara, että sellaiset työläiset karkaisivat, oli suurempi ja koska tiedettiin, etteivät Jehovan todistajat yrittäisi päästä pakoon, monet meistä lähetettiin työskentelemään maatiloille. Siellä meille annettiin syötävää keskitysleirin niukan ruoan lisäksi.

Mutta eniten olimme huolissamme hengellisen ravinnon saamisesta. Rakensimme toinen toistamme hengellisesti jakamalla sitä Raamatun tuntemusta, jonka olimme hankkineet ennen vankeuteen joutumistamme. Myös leirin uudet tulokkaat kertoivat, mitä he olivat oppineet myöhemmin raamatuntutkisteluissaan. Kuinka iloisia olimmekaan, kun useita Raamattuja salakuljetettiin leiriin! Milloin vain oli mahdollista, annoimme todistusta toisille asukeille samoin kuin valvojillemme. Mikään ei voinut estää meitä osoittamasta uskollisuuttamme Jehovalle. Päätöksemme oli: ”Ennemmin kuolemme kuin annamme periksi!”

Elfriede määrättiin tekemään puutarhatöitä SS-upseereille, ja minut muiden sisarten kanssa lähetettiin työskentelemään eräälle SS-maatilalle. Vuoden 1942 loppupuolella saimme ruveta nukkumaan öisin maatilalla eikä meidän tarvinnut palata leirin parakkeihin; näin meillä oli melkoinen vapaus. Vuoden 1943 keväällä onnistuin saamaan yhteyden veli Franz Fritscheen kirjeitse. Hän oli rohkea veli, joka toimeliaasti salakuljetti hengellistä ravintoa keskitysleireihin. Onnistuin kerran tapaamaan hänet maatilan lähellä olevassa metsässä. Tehtiin järjestelyjä, jotta voimme ruveta saamaan Vartiotornin ja muita julkaisuja säännöllisesti. Saimme kirjallisuutta leiriin monilla eri tavoilla.

Mutta sitten tilanne jälleen muuttui. Veli Fritsche pidätettiin. Gestapo sai lopulta selville, että raamatullista kirjallisuutta salakuljetettiin säännöllisesti järjestettyjä kanavia myöten suoraan keskitysleireihin. Mikä järkytys tämän selville saaminen olikaan heille! Ja mikä voimakas todistus siitä, ettei Jumalan kansan henkeä ollut murrettu kymmenen vuoden raa’an vainon jälkeen leireissä sen enempää kuin ulkopuolellakaan! Himmler antoi heti määräyksen, että kaikissa epäilyksen alaisissa leireissä piti suorittaa tarkastus raamatullisen kirjallisuuden etsimiseksi.

PAHIMMAN VUODEN KESTÄMINEN

Gestapo saapui aivan odottamatta Ravensbrückiin 4. toukokuuta 1944. Suoritettiin nopea, perusteellinen etsintä Raamattujen ja raamatullisen kirjallisuuden, varsinkin Vartiotornin, löytämiseksi. Miehet tarkastivat myös paikan, jossa Elfriede suoritti puutarhatöitä SS:lle, ja SS-maatilan, jonne minut oli määrätty. Lopulta päätettiin, että viisitoista sisarta, joita pidettiin vastuullisina, kärsisivät kaikkien puolesta. Elfriede ja minä olimme heidän joukossaan.

Ensiksi meidät suljettiin pahamaineisiin selleihin. Meidät ahdettiin pieniin pimeisiin selleihin eikä meitä seitsemään viikkoon päästetty ulos. Sitten meidät vietiin ”rangaistusrakennukseen”, missä Elfriede ja minä pääsimme läheiseen kosketukseen toisiimme. Sitä, mitä koimme siellä viimeisenä Ravensbrückissä olomme vuotena, voi tuskin sanoin ilmaista. Mutta tunsimme aina Jehovan suojeluksen ja rakkaudellisen huolenpidon. Hän antoi meille voimaa kestää. Suureksi avuksi oli se hengellinen ravinto, jota maatilalle jääneet sisaret kykenivät salakuljettamaan meille. Gestapo ei ollut löytänyt kirjallisuutta sieltä, koska meillä oli hyvät kätköpaikat.

Viimeisinä kuukausina olosuhteet leirillä jatkuvasti pahenivat varsinkin siellä, missä me olimme – rangaistusrakennuksessa. Parakit olivat täpötäynnä. Alun perin ne oli suunniteltu sadalle vangille, mutta lopulta rangaistusrakennuksessa oli 1 200–1 500 henkeä. Kuusi tai seitsemän nukkui kahdessa vuoteessa, eikä niin ollen kukaan voinut nukkua hyvin. Huonon, usein riittämättömästi pestyn ravinnon takia suolistosairaudet olivat yleisiä. Sadat vangit menehtyivät niihin.

Elfriede sairastui myös vakavasti. Hän sai keuhkotulehduksen, ja häneen nousi korkea kuume. Ennen kuin pystyin estämään sitä, hänet vietiin yhteen sairaille tarkoitettuun parakkiin, joka oli täpötäynnä kuolinkamppailuissaan olevia. Kenenkään ei sallittu lähteä rangaistuskorttelista yksin. Mutta huoneen johtajan avulla pääsin silloin tällöin viemään Elfriedelle jotakin juotavaa.

Oli ilmeistä, ettei Elfriede eläisi kauan siellä, missä hän oli. Kuorma-autoja pysähtyi säännöllisesti sairasparakkien eteen, kuolleita ja kuolevia heitettiin niihin ja heidät vietiin krematorioon. Niinpä huoneen johtajan avulla kaksi meistä meni Elfrieden luo. Hänen vuoteensa oli lähellä ikkunaa. Kun kokosimme kaikki voimamme, kykenimme saamaan hänet ulos ikkunasta. Sitten kannoimme hänet takaisin rangaistusrakennukseen. Siellä eräs venäläinen naisvanki, joka oli lääkäri, antoi hänelle yksinkertaista mutta tuskallista hoitoa, niin että tulehdus Elfrieden keuhkoista hellitti. Hänen henkensä oli pelastettu.

Vuoden 1945 alkukeväällä toinen maailmansota äkkiä loppui. Natsien SS-joukkojen tarkoitus oli räjäyttää leiri. Mutta venäläiset tulivat niin nopeasti, etteivät natsit ehtineet toteuttaa pirullisia suunnitelmiaan. Huhtikuun 28. päivänä Ravensbrück joutui venäläisille taistelutta. Niin meidät vapautettiin tuosta ’tulipätsistä’ lähes kuuden pitkän vuoden jälkeen. Lisäksi olin ollut melkein kaksi vuotta vankeudessa ennen Ravensbrückiin tuloamme.

LUJAN PÄÄTÖKSEMME PITÄMINEN

Olimme molemmat luvanneet Jehovalle, että jos joskus vielä pääsisimme vapaiksi, omistaisimme kaiken aikamme ja voimamme hänen palvelukseensa. Vaikealla kotimatkallamme kävimme veli Frostin luona, joka ilmaisi samaa asennetta. Hän kehotti meitä tulemaan mahdollisimman pian Magdeburgiin, josta käsin saarnaamistyö Saksassa oli määrä järjestää uudelleen.

Mutta kohta sen jälkeen, kun olin saapunut kotiin Olbernhauhun, paikallinen hallitusvirasto tarjosi minulle työpaikkaa rikollisten tutkimusosaston johdossa. En uhrannut tälle työpaikalle ainuttakaan ajatusta; olin kauan aikaisemmin tehnyt päätöksen ryhtyä kokoajanpalvelukseen. Kolmen viikon kuluttua Elfriede ja minä olimme niiden viiden ensimmäisen Beetel-työntekijän joukossa, jotka palasivat Magdeburgiin.

Vuonna 1947 veli N. H. Knorr, silloinen Seuran presidentti, kävi Länsi-Saksassa. Hän kannusti eräitä veljiä ja sisaria lähtemään Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin. Niinpä Elfriede ja minä anoimme pääsyä tähän lähetystyövalmennukseen. Aikanaan saimme kutsun, ja vuonna 1949 lähdimme Yhdysvaltoihin tähän kouluun.

Mikä siunaus meille olikaan ahmia hengellisiä siunauksia Gileadissa, kun olimme olleet niin monta vuotta erossa Jehovan järjestön vakituisista kokouksista ja palvelustoiminnoista! Pidimme sitä suurena palkkana ja erinomaisena korvauksena niistä monista vaikeuksista, joita olimme läpäisseet. Sitten kaiken huipuksi me olimme kesällä 1950 Jehovan todistajain Teokratian kasvun konventissa Yankee-stadionilla New Yorkin kaupungissa. Gileadin 15. kurssin päättäjäiset pidettiin konventin avauspäivänä.

LÄHETYSPALVELUS

Ensimmäinen lähetystyöpaikkamme oli Köln Saksassa Reinin varrella. Aloimme työskennellä paikallisen 35 julistajan seurakunnan yhteydessä, ja pian johdimme monia tuottoisia raamatuntutkisteluja ja autoimme toisia osallistumaan Valtakunnan palvelukseen. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen saimme uuden määräyksen, tällä kertaa Itävaltaan. Mutta sillä välin Kölnin seurakunta oli kasvanut 214 julistajaa käsittäväksi, ja me näimme uuden valtakunnansalin vihkiäiset.

Niiden viimeisten 24 vuoden aikana, jotka olemme palvelleet Itävallassa, olemme toimineet monissa paikoissa, muun muassa Gasteinin laaksossa, Gmundenin kauniin Traunsee-järven rannalla, Hohenemsissa Vorarlbergin osavaltiossa ja Telfsissä Tirolissa. Tällä hetkellä työskentelemme jälleen Vorarlbergissa Bregenzin metsässä. Niissä eri paikoissa, joihin meidät on määrätty työskentelemään, olemme auttaneet seitsemän valtakunnansalin hankkimisessa. Kolmessa paikassa, joissa aloimme työskennellä, ei ollut joko yhtään Valtakunnan julistajaa tai vain yksi tai kaksi. Mutta ajan mittaan saimme nähdä uusia seurakuntia perustettavan näihin paikkoihin. Vaikkei meillä ole omia lapsia, meillä on monia hengellisiä lapsia ja lastenlapsia, joihin lämpimän rakkauden verraton side yhdistää meidät.

MIKÄ ON AUTTANUT MEITÄ NIIN ETTEMME OLE LUOPUNEET

Senkin jälkeen, kun kestimme uskomme suuret koetukset keskitysleirissä olemme kokeneet kiusauksia luopua kokoajanpalveluksen suorittamisestamme Jehovalle. Lisääntyvä ikä ja keskitysleireissä vietettyjen vuosien jälkivaikutukset ovat aiheuttaneet terveysongelmia. Ja viime vuosina ihmisten välinpitämättömyys alueilla, joissa materialismi on saanut lujan otteen, on ollut usein masentavaa. Niinpä olemme joskus toivoneet rauhallisempaa, helpompaa ja mukavampaa elämää kuin Valtakunnan kokoajanjulistaja voi viettää. Mikä on auttanut meitä kestämään?

Olemme ensiksikin kiinnittäneet katseemme niiden Jehovan uskollisten palvelijoitten antamiin esimerkkeihin, jotka jättivät kaiken taakseen palvellakseen häntä – esimerkiksi Aabrahamiin, Saaraan, Moosekseen, apostoli Paavaliin ja suurimpaan esimerkkiimme, Jeesukseen Kristukseen. Tämä on auttanut meitä säilyttämään oikean asenteen ja pitämään kiinni todellisista arvoista. Olemme pitäneet mielessämme Jeesuksen neuvon: ”Etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan.” Olemme myös muistaneet sen, mitä Jeesus sanoi aikaisemmin vuorisaarnassaan: ”Sillä missä on aarteesi, siellä on oleva myös sydämesi.” – Matt. 6:33, 21.

Olemme aina koettaneet tehdä näin, pitää sydämemme kohdistettuna Jumalan valtakuntaan ja hänen palvelemiseensa kaikella sillä, mitä meillä on. Tämän pitäminen kallisarvoisena aarteena auttoi meitä kestämään natsismin julman tyrannian. Tästä samasta Valtakunnan toivosta lujasti kiinni pitäminen on auttanut meitä sen jälkeisinä vuosina jatkamaan koko ajallamme Jumalan palvelusta luopumatta siitä.

Olemme viettäneet todella antoisaa, tyydyttävää elämää! Olemme kerran toisensa jälkeen kokeneet Malakian 3:10:n sanojen totuudellisuuden: ”Siten koetelkaa minua, sanoo Herra Sebaot: totisesti minä avaan teille taivaan akkunat ja vuodatan teille siunausta ylenpalttisesti.” Toivomme ja rukoilemme, että voisimme Jehovan avulla jatkaa kokoajanpalveluksessa läpi ikuisuuden Jeesuksen Kristuksen yhteydessä ja Jehova Jumalan läsnäolossa.

[Kuva s. 9]

Ilse Unterdörfer ja Elfriede Löhr tätä nykyä