Olemme kiitollisia siitä, että Jehova vastasi rukouksiimme
Kertonut Angelo Clave
”ILOITKAA toivossa. Kestäkää ahdistuksessa. Olkaa hellittämättömiä rukouksessa.” Tämän neuvon muistaminen on auttanut minua viettämään elämäni Jehovalle omistetussa kokoajanpalveluksessa. – Room. 12:12.
Synnyin vuonna 1936 kuusilapsisen perheen nuorimmaisena pienellä Andan saarella lähellä Filippiinien kuuluisaa turistialuetta, josta pangasinanin kielellä käytetään nimitystä ”Sata saarta”. Puusta ja bambusta tehtyä kotiamme, joka sijaitsi puolen kilometrin päässä merestä, ympäröivät kukat ja mangopuut, jotka miellyttivät sekä silmiä että makusilmuja. Oli murheellista, että isäni kuoli, kun olin vasta kolmivuotias. Sen lisäksi että äitini suri kovasti puolisonsa menettämistä, hän oli hyvin huolissaan siitä, miten voisi kasvattaa meidät parhaalla tavalla. Ainakin hänellä oli vielä pieni maapalsta, josta hän voi täyttää talomme takana olevan riisivaraston. Hän oli hyvin harras Filippiinien Itsenäisen Kirkon jäsen.
Vuonna 1945, heti sen jälkeen kun toinen maailmansota oli raivonnut Filippiineillä, alkoi tapahtua kauaskantoisia muutoksia, kun kaksi nuorta naista kävi meillä julistamassa, että Jumalan valtakunta oli ihmiskunnan ainoa toivo. Äitini ei ollut kiinnostunut, mutta vanhempi veljeni Presalino lausui innokkaasti kaksi Jehovan todistajaa tervetulleiksi ja keskusteli heidän kanssaan monista raamatullisista aiheista aamuvarhaisesta iltamyöhään. Seuraavana päivänä Presalino kutsui serkkuni Eduardon mukaansa, kun hän vei nämä naiset takaisin kotiin veneellä.
Kun veljeni ja serkkuni palasivat muutamaa päivää myöhemmin, he kertoivat innostuneina jokaiselle, että heidät oli jo kastettu Jehovan todistajiksi! Presalino selitti innokkaasti, että valtakunta, jota olimme rukoilleet niin usein Herran rukouksessa, tietäisi monille ihmisille ikuista elämää paratiisimaassa. (Matt. 6:9, 10; Luuk. 23:43) Vaikkei äitini ensin ollutkaan kiinnostunut, hän oli pian vakuuttunut siitä, että tässä oli totuus. Hän puhdisti heti kotimme krusifikseista ja Joosefin, Marian ja muiden ”pyhimysten” kuvista. Hän lopetti myös betelpähkinän pureskelemisen. Muutaman kuukauden kuluttua kahden todistajatytön isä tuli käymään luonamme. Hän oli riemuissaan todetessaan ryhmän tutkivan Raamattua Presalinon johdolla. Silloin kastettiin kaksitoista henkeä, muun muassa äitini, kaksi veljeäni, sisareni ja kaksi kälyäni. Heistä muodostettiin heti seurakunta. Kaksi veljeäni ja serkkuni Eduardo määrättiin valvomaan toimintaa.
Pienessä koulussamme, jossa oli noin 120 oppilasta, minua usein pilkattiin, kun uskoni vahvistui. Kaikki Jehovan todistajien lapset joutuivat painostuksen alaisiksi, kun he kieltäytyivät osallistumasta epäjumalanpalvelustekoihin koulussa. Tämä painostus esti minua lopulta hankkimasta korkeampaa maallista koulutusta. Se aiheutti minulle pettymyksen. Mutta äitini auttoi minua luottamaan Jehovaan ja vahvistamaan suhdettani häneen rukoilemalla ja tutkimalla edelleen Raamattua. Mikä oli seuraus? 15-vuotiaana olin niiden 522:n joukossa, jotka kastettiin 22. huhtikuuta 1951 Quezon Cityn kansallisessa konventissa.
RUKOUKSIIN, JOISSA ANOIN KOKOAJANSAARNAAJAKSI PÄÄSYÄ, VASTATTIIN
Tämä konventti herätti minussa halun tulla tienraivaajaksi, kuten Valtakunnan kokoajanjulistajia kutsutaan. Paluumatkalla ja perhekeskusteluissamme tämä oli päällimmäisenä aiheena mielessäni ja rukouksissani. Vaikka äitini aluksi suhtautui siihen kielteisesti, hän salli lopulta minun ryhtyä ”lomatienraivaajaksi” useiksi kuukausiksi. Nämä kuukaudet olivat hyvin antoisia, ja ne vahvistivat päätöstäni ryhtyä vakituiseksi tienraivaajaksi.
Maaliskuun 1. päivänä 1953 saavutin tämän tavoitteen. Sen mukana aloin opetella uutta kieltä – ilokoa. Miksi se oli tarpeellista? Filippiineillä puhutaan ainakin 87 murretta, ja minä olen bolinao, mutta todistamisalueellani asui paljon ilokoja. Tämä oli ensimmäinen niistä monista uusista kielistä, joita minun tarvitsi opetella voidakseni opettaa useammille ihmisille Raamatun totuutta. Joka kerta olen turvautunut Jehovan apuun ja rukoillut, että hän siunaisi ponnisteluni.
Työskennellessäni Ilogmalinon seurakunnan yhteydessä pienessä kylässä Kiinanmeren valkoisella hiekkarannalla, minulle sattui epätavallinen kokemus. Eräs nuori mies, jonka kodissa kävin, kiihtyi niin havaittuaan minut todistajaksi, että hän ajoi minut ulos ja kielsi palaamasta koskaan. Seuraavalla viikolla matkustava kierrosvalvoja vieraili luonamme, ja meidän oli määrä mennä saman alueen koteihin. Tietämättä kokemuksestani kierrosvalvoja käski minun aloittaa juuri siitä talosta, missä nuori mies oli ollut niin vihainen.
Ensin ajattelin jättää sen talon väliin, mutta rukoiltuani Jehovaa päätin yrittää vielä kerran. Mikä yllätys! Nuori mies kuunteli tarkkaavaisesti, suostui tutkimaan Raamattua ja tuli ensimmäisen kerran kokoukseen sillä viikolla. Hänen hengellinen edistymisensä oli hyvin nopeaa ja hänet kastettiin konventissa vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Mikä oli saanut hänet muuttumaan yhdessä viikossa? Sen jälkeen kun hän oli kohdellut minua niin huonosti, hän oli joutunut onnettomuuteen. Koska hän piti sitä rangaistuksena, hän päätti olla ainakin kohtelias seuraavalle näkemälleen todistajalle. Hän olikin ja piti kuulemastaan.
Meitä oli kolme tienraivaajaa, jotka usein käytimme kuusimetristä kalastusvenettä lähisaarien käymiseen ja puheitten pitämiseen niissä. Kun olimme myöhään eräänä iltana palaamassa kotiin, sää yhtäkkiä muuttui. Olimme merihädässä! Korkeat aallot upottivat veneemme ja meidän täytyi uida raivoavassa meressä kaksi kilometriä rannalle. Jotenkin veljenpoikani ja minä saimme voimaa auttaa veljentytärtäni, ja vaikka menetimmekin mukanamme olleen aineellisen, pääsimme turvallisesti rannalle. Kiitimme Jehovaa siitä, että hän oli antanut meidän pitää henkemme.
Seuraava määräyspaikkani oli kaupunki, joka oli kauempana kotoani. Siellä koin tosiksi Jeesuksen sanat: ”Jokainen, joka on jättänyt taloja tai veljiä tai sisaria tai isän tai äidin tai lapsia tai peltoja minun nimeni tähden, tulee saamaan monta kertaa enemmän ja perimään ikuisen elämän.” (Matt. 19:29) Veljet ja sisaret olivat niin huomaavaisia ja rakkaudellisia, että pian nautimme erinomaisesta, terveestä ja läheisestä suhteesta. Ystävyysside oli niin voimakas, että kun myöhemmin lähdin ensimmäiseen erikoistienraivauspaikkaani Bulacanin maakuntaan, kukaan meistä ei kyennyt pidättämään kyyneleitä, jotka hyvästellessämme virtasivat pitkin poskiamme.
Kahdessa seuraavassa määräpaikassa minulla oli uudet työtoverit ja opin asumaan ja tulemaan toimeen erilaisten persoonallisuuksien kanssa. Ensimmäisessä paikassa opin uuden kielen, kansallisen kielen tagalogin. Toisessa paikassa koin ensimmäisen kerran sen ainutlaatuisen ilon, että sain auttaa uuden seurakunnan perustamisessa. Se vaati yli kaksi vuotta ahkeraa työtä, alituista rukoilemista ja luottamista Jehovaan, joka ”saa aikaan kasvun”. – 1. Kor. 3:5–9.
MUITA PALVELUSETUJA
Sain lisää kiitollisuuden aihetta, kun minut oltuani kolme vuotta erikoistienraivauspalveluksessa määrättiin kierrostyössä vierailemaan noin kahdessakymmenessä seurakunnassa, joihin kuului kotikaupunkinikin. Voitko kuvitella, kuinka iloinen olin, kun sain mennä oman äitini kanssa pitämään raamatuntutkistelua ja auttaa häntä opettamaan jollekulle toiselle totuuksia, joita hän itse oli ollut niin vastahakoinen hyväksymään? Kun olin ollut kaksi vuotta kierrostyössä, sain toisenlaista iloa, kun Lucrecia ja minut vihittiin avioliittoon 17. tammikuuta 1962. Hän oli ollut seitsemän ja puoli vuotta vakituisena ja erikoistienraivaajana ennen avioliittomme solmimista, mikä todisti hänen rakastavan Jehovan palvelemista ja hän onkin ollut jatkuvasti avun ja rohkaisun lähteenä sen jälkeisinä vuosina. Jälleen sain uuden syyn osoittaa kiitollisuutta Jehovalle! – Sananl. 19:14.
Vierailujen tekeminen kierrostyössä oli usein vaikeaa mutta antoisaa. Päästäksemme Agumanayn kylään meidän täytyi kiivetä ylös vuorille liukasta, lokaista tietä pitkin kaksitoista tuntia! Mutta mikä ilo saavuttuamme todeta, että useimmat kyläläiset olivat Jehovan todistajia! He lausuivat meidät tervetulleiksi esittämällä Jehovalle ylistyslauluja, jotka he itse olivat sepittäneet. Noin 50 nöyrää veljeä oli mukanamme joka päivä, kun kävimme viemässä lähikyliin Valtakunnan hyvää uutista.
Mutta elinolot aiheuttavat joskus omat vaaransa, ja sain lopulta maksatulehduksen. Minun täytyi sen takia palata erikoistienraivauspalvelukseen, ja olin siinä vuoden 1965 helmikuusta vuoden 1966 heinäkuuhun, jolloin olin taas niin terve, että aloin tehdä kierrostyötä, tällä kertaa Tarlacin maakunnassa Luzoninsaaren keskiosassa. Siellä sissit (huks) tekivät elämän vaaralliseksi, ja monia ihmisiä oli tapettu. Vaikkei säännöllisiä kokouksia usein voitukaan pitää, oli mahdollista auttaa toisia uskovia hengellisesti käymällä heidän kodeissaan. Eräänä päivänä kun olimme syömässä aamiaista erään veljen ja hänen perheensä kanssa heidän pienessä puusta ja bambusta rakennetussa rautakattoisessa talossaan, kaksi kuorma-autollista sotilaita yhtäkkiä ympäröi talon. Pyssyt sojossa he kuulustelivat meitä yksitellen. Minulla oli harvinainen tilaisuus selittää ”hyvää uutista” heitä komentavalle upseerille. Tyytyväisinä sen johdosta, että me emme olleet sissejä, he lähtivät pois. Jehovaan luottamisemme oli jälleen kerran tullut palkituksi. – Sananl. 29:25.
JÄLLEEN UUSI KIELI OPITTAVAKSI
Vartiotorni-seuralta saamamme kirje, joka oli päivätty 31. elokuuta 1967, yllätti meidät suuresti. Siinä kehotettiin meitä ryhtymään lähetyspalvelukseen Indonesiassa. Etsimme rukouksessa Jehovan ohjausta ja sitten hyväksyimme kutsun. Niinpä me kuuden muun filippiiniläisen kanssa saavuimme Jakartaan 18. helmikuuta 1968.
Ensimmäisissä indonesiankielisissä kokouksissa en osannut sanoa hengellisille veljilleni ja sisarilleni muuta kuin ”Selamat sore. Selamat datang. Silahkan masuk.” (”Hyvää iltapäivää. Tervetuloa. Tulkaa sisään.”) Yksitoista tuntia päivässä kestävä ”pikakurssi” indonesian kielessä alkoi heti. Kurssin päätyttyä minut määrättiin pitämään huolta eräästä uudesta seurakunnasta. Mikä koetus minulle! Oli ilmeistä, että minun täytyi parantaa kielitaitoani. Huomasimme, että paras tapa oppia sitä oli osallistua ahkerasti todistamiseen talosta taloon. Jakartalaiset olivat vieraanvaraisia ja avuliaita, he kutsuivat meidät kotiinsa ja yrittivät kohteliaasti ymmärtää meitä. Tällä tavalla me edistyimme nopeasti, sillä indonesian kieli muistuttaa jonkin verran joitakin Filippiinien murteita. Niinpä meidät jo kahdeksan kuukauden kuluttua määrättiin jälleen tekemään vierailuja kierrostyössä vasta hankkimallamme indonesian kielellä.
Oltuamme jonkin aikaa Jakartan alueella meidät määrättiin tekemään vierailuja Sulawesinsaaren seurakuntiin. Liikenneyhteyksien puuttuminen ja huonot tiet olivat koettelemus, mutta jälleen veljien rakkaus teki ponnistelumme vaivannäön arvoisiksi. Eräässä seurakunnankokouksessa vaimoani lähestyi nainen, joka sanoi: ’Rukoile puolestani, jotta voisin kestää sen kärsimyksen, jota mieheni aiheuttaa minulle totuuden tähden.’ Me rohkaisimme ja lohdutimme häntä Raamatun avulla ja rukoilimme hänen puolestaan, mutta myöhemmin menetimme kosketuksen tähän naiseen, kun hänen miehensä muutti syrjäiseltä alueelta toiselle saadakseen vaimonsa pois todistajien yhteydestä. Mikä yllätys olikaan nähdä hänet pari vuotta myöhemmin kasteelle menevien joukossa eräässä kierroskonventissa!
PAINOSTUS LISÄÄNTYY
Vuonna 1976 yritimme järjestää konventtia Sulawesin veljille Manadoon. Anoimme viittä eri salia, mutta kaikki evättiin. Lopulta löydettiin sopiva sali, mutta vuokra 260 000 pesoa (2 500 mk) oli meille ylivoimainen. Kuinka hämmästyneitä olimmekaan, kun eräs henkilö, joka ei ollut todistaja, lahjoitti 100 000 pesoa! Sitten eräs uskonveljemme teki melkoisen lahjoituksen, ja niin sali alkoi olla mahdollisuuksiemme rajoissa. Pidimme erinomaisen konventin ikään kuin sallimuksesta, sillä se osoittautui viimeiseksi suureksi veljiemme kokoontumiseksi tuolla alueella, koska toimintamme vastustus lisääntyi.
Ensin meitä kiellettiin käymästä talosta taloon. Mutta veljet keksivät keinoja sellaisten ihmisten tavoittamiseksi, joiden kanssa he voivat puhua. Niinpä löydettiin paljon kiinnostuneita ihmisiä, ja työ edistyi.
Sitten meitä kiellettiin kokoontumasta yksityiskodeissa. Veljet alkoivat rakentaa enemmän valtakunnansaleja. Mutta 24. joulukuuta 1976 Jehovan todistajien toiminta ja kokoukset kiellettiin kokonaan. Kielto koski heitä sekä yksilöinä että heidän laillista yhdistystään, Indonesian Raamatuntutkijain Seuraa. Tiesimme, ettei viisumeitamme uudistettaisi, mutta olimme iloisia, ettei meitä pakotettu lähtemään heti. Anoimme lisäaikaa, ja siirtolaisviranomaiset antoivat meille lopulta vielä kymmenen päivää. Lähtöämme edeltävänä päivänä olimme huviretkellä 200 veljen kanssa. Se oli erinomainen tilaisuus keskinäisen rohkaisun antamiseen. (Room. 1:11, 12) Näin meidän oli pakko jättää rakkaat indonesialaiset veljemme ja sisaremme yhdeksän heidän kanssaan viettämämme miellyttävän palvelusvuoden jälkeen.
PALVELEMINEN JÄLLEEN UUDESSA MAASSA
Olimme kuitenkin mielissämme, että voimme palvella Jehovaa muualla – tällä kertaa Taiwanissa. Jälleen meillä oli edessä kielen opiskelu, mutta nyt oli kysymyksessä mandariinikiina, kieli joka oli täysin erilainen kuin mikään niistä joita olimme aikaisemmin opiskelleet. Vaikka se onkin kieli, jossa sävelkulku muuttaa saman äänteen sisältävien sanojen merkityksen ja jota ei kirjoiteta latinalaisin kirjaimin, olemme edistyneet sen opiskelussa. Niin kuin aikaisemminkin rukoilemme Jehovalta apua ”valtakunnan hyvän uutisen” saarnaamisessa. (Matt. 24:14) Työskentelemme nopeasti kasvavassa Kaohsiungin teollisuuskaupungissa, jossa on yli miljoona asukasta. Pienellä seurakunnallamme, jossa on 30 ”hyvän uutisen” julistajaa, on suuri tehtävä. Mutta kuinka onnellisia olemmekaan nähdessämme, että valtakunnansalin kokouksiimme tulee yli kaksinkertainen määrä!
Niiden lähes 30 vuoden aikana, jotka olemme olleet Jehovalle antautuneita, olemme lukemattomat kerrat havainneet, että apostoli Paavalin neuvoma menettely on ollut paras. Vietettyämme 25 vuotta kokoajanpalveluksessa tiedämme, että jos ’iloitsee toivossa, kestää ahdistuksessa ja on hellittämätön rukouksessa’, niin Jehovan siunaus tekee elämän rikkaaksi. – Room. 12:12.