Onko antamisesi ”hyvää”, ”parempaa” vai ”parasta”?
ETKÖ olekin huomannut, että tyytyväisyys tuottaa mielenrauhan ja edistää myös rauhaisien suhteiden luomista toisiin? Siksi apostoli Paavali saattoi kirjoittaa: ”Jumalinen antaumus tyytyväisyyden ohella onkin suuren voiton saamiskeino. Emme näet ole tuoneet maailmaan mitään emmekä voi mitään viedä pois. Kun meillä siis on elatus ja vaatteet, me tyydymme näihin.” Hän meni vielä pitemmällekin kannustaen ihmistä olemaan tyytyväinen osaansa, olkoonpa hän orja tai vapaa, naimisissa tai naimaton. – 1. Tim. 6:6–8; 1. Kor. 7:12–27.
Mutta kun on kysymys kristillisten hyveitten, esimerkiksi anteliaisuuden, ilmaisemisesta, niin meidän on ehkä hyvä kysyä, pitäisikö meidän pyrkiä olemaan tyytyväisiä suoritukseemme. Tyydymmekö tekemään vain sen, mitä voitaisiin sanoa ”hyväksi”, kun voisimme tehdä sitäkin, mikä on ”parempaa” tai jopa ”parasta”?
Mitä voidaan esimerkiksi sanoa antamisesta todella arvokkaan asian hyväksi tai jonkun apua ansaitsevan puutteenalaisen auttamisesta? Vaatimattoman lahjoituksen antamisen voitaisiin sanoa olevan hyvä asia, koska se on varmasti parempi kuin ettei annettaisi mitään; ja määrästä riippumatta se tulee aikaansaamaan jotakin hyvää. Tässä suhteessa jotkut tuntevat ylpeyttä antaessaan kymmenykset eli kymmenesosan tuloistaan. Sen voitaisiin varmasti sanoa olevan hyvä, vaikkei Jumalan sana vaadikaan kristityiltä kymmenyksiä. Tosiasia kuitenkin on, että hyvin köyhälle kymmenesosankin antaminen voisi olla kovin vaikeaa, kun taas varakkaalle se ei merkitsisi lainkaan uhrausta.
Jos kaikkea tällaista antamista voitaisiin pitää ”hyvänä”, niin mitä sitten voitaisiin pitää ”parempana” antamisena? Se olisi varallisuuden mukaista antamista. Sitä Jehova Jumala vaati israelilaisilta heidän vuosittaisten juhliensa yhteydessä. Hän antoi heille käskyn: ”Kolme kertaa vuodessa tulkoon kaikki sinun miesväkesi Herran, sinun Jumalasi, kasvojen eteen siihen paikkaan, jonka hän valitsee: happamattoman leivän juhlana [pääsiäisen yhteydessä], viikkojuhlana [helluntain aikaan] ja lehtimajanjuhlana [elonkorjuukauden lopussa]. Mutta tyhjin käsin älköön tultako Herran kasvojen eteen; kukin tuokoon lahjana sen, minkä voi, sen siunauksen mukaan, minkä Herra, sinun Jumalasi, on sinulle antanut.” – 5. Moos. 16:16, 17.
Tämä on totisesti oikeudenmukainen vaatimus, ja juuri sellaiseksi apostoli Paavali sen tunnusti. Niinpä kun hän kannusti Korinton varakkaita kristittyjä antamaan lahjoituksia Jerusalemissa oleville puutteenalaisille veljilleen, hän kirjoitti: ”Sillä jos alttius on ensin, se on erityisen otollista sen mukaan mitä jollakulla on, ei sen mukaan mitä jollakulla ei ole. Sillä en tarkoita, että toisilla olisi helppoa, mutta teillä vaikeaa, vaan että tasauksen avulla teidän ylijäämänne juuri nyt korvaisi heidän puutteensa, jotta heidän ylijäämänsä tulisi myös korvaamaan teidän puutteenne, niin että syntyisi tasaus. Niin kuin on kirjoitettu: ’Jolla oli paljon, sillä ei ollut liian paljon, ja jolla oli vähän, sillä ei ollut liian vähän.’” – 2. Kor. 8:12–15.
Antamisen sen mukaan, mitä jollakulla on, voitaisiin sanoa olevan sekä lohdullinen että sydäntä tutkiva periaate. Kuinka niin? Se on lohdullinen periaate kristitylle, jolla on vähän annettavaa. Niin kauan kuin hän antaa sen mukaan, mitä hänellä on, hän voi olla tyytyväinen. Toisaalta se on sydäntä tutkiva periaate kristitylle, jolla on paljon omaisuutta, joka on rikas, sillä hänen on hyvä kysyä itseltään, onko hänen lahjansa, vaikka se on suurempi kuin toisten, hänen vaurautensa mukainen.
Jos antamista varallisuutensa mukaan voidaan sanoa ”paremmaksi” antamiseksi, niin mitä sitten voitaisiin nimittää ”parhaaksi”, kun on kysymys anteliaisuuden ilmaisemisesta? Se olisi antamista suurin henkilökohtaisin uhrauksin. Tässä suhteessa Luoja, Jehova Jumala, antaa meille parhaan esimerkin, sillä mitä luemme Johanneksen 3:16:sta? ”Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa”, kalleimman aarteensa ja omaisuutensa, ”jottei kukaan häneen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi ikuinen elämä.” Ja Jumalan Poika Jeesus Kristus antoi samalla tavalla, sillä hän sanoi: ”Kenelläkään ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että joku antaa sielunsa ystäviensä puolesta.’’ – Joh. 15:13.
Tässä Jeesus on meille mallina seurataksemme tarkoin hänen askeleitaan, niin kuin hän itse sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn, että rakastatte toisianne; että niin kuin minä olen rakastanut teitä, tekin rakastatte toisianne. Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” – Joh. 13:34, 35; 1. Piet. 2:21.
Filippin kristityt ilmaisivat tällaista rakkautta. 2. Korinttolaiskirjeen 8:1–4:ssä sanotaan: ”Annamme nyt teille tiedon, veljet, siitä Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä, joka on suotu Makedonian seurakunnille, että erään suuren koetuksen aikana, ahdistuksen alaisuudessa, heidän ilon runsautensa ja heidän syvä köyhyytensä pani heidän anteliaisuutensa rikkauden uhkumaan. Sillä tämä tapahtui heidän todellisen kykynsä mukaan, niin, minä todistan, yli heidän todellisen kykynsä, samalla kun he omasta aloitteestaan anoivat meiltä jatkuvasti monin hartain pyynnöin huomaavaisen antamisen etua ja osallisuutta pyhille [Jerusalemissa oleville puutteenalaisille kristityille] tarkoitettuun palvelukseen.” Paavali ei aiheettomasti neuvonut Korinton varakkaita kristittyjä: ”Olkaa myös runsaat tässä huomaavaisessa antamisessa.” – 2. Kor. 8:7.
Miksi meidän ei pitäisi tyytyä pelkkään nimelliseen antamiseen, kun antamisemme voi olla parempaa tai jopa parasta? Koska Jumalan sana sekä esittämillään ohjeilla että esimerkeillä asettaa kristityille velvoituksen, kuten olemme nähneet. Lisäksi on tyydytystä tuottavaa tietää, että on voittanut itsekkään hamstraushalun ja antanut runsaasti. Ja sitä paitsi sellaisissa asioissa on hallitsevana Raamatun periaate, jonka vaikutusta emme voi välttää, nimittäin: ”Joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää.” Mitä hän niittää? Ei aineellista, vaan hengellistä palkkaa seuraavien Jeesuksen sanojen mukaisesti: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” – 2. Kor. 9:6; Apt. 20:35.