Pidätkö huvittavana sellaista mitä Jumala vihaa?
ERÄÄLLÄ kristityllä ja hänen vaimollaan piti olla teatteriliput Shakespearen näytelmään. Mutta kun he pääsivät teatteriin, he saivat tietää, ettei Shakespearen näytelmä ollutkaan saanut oikein menestystä, ja se oli siksi korvattu nykyaikaisella näytelmällä. Yleisö oli pääasiassa vanhempaa, keski- ja hyvätuloista väkeä, ja teatteri oli kaupungin parhaita.
Kun he olivat katselleet näytelmää 3–4 minuuttia, mies kääntyi vaimonsa puoleen ja kysyi: ”Oletko valmis?” ”Olen”, hän sanoi, sillä hän tiesi tarkoin, mitä hänen miehensä tarkoitti, ja niin he molemmat nousivat ja lähtivät pois. Miksi? Kielenkäyttö ja eleet ja asiasisältö olivat näytelmän alussa niin käsittämättömän saastaisia, etteivät he halunneet suvaita sellaista häväistystä. Jehovan kristityt todistajat ovat muulloinkin todenneet tarpeelliseksi toimia tämän pariskunnan tavoin siksi, että mainokset ovat johtaneet heidät harhaan.
Mitä Jumala vihaa? Hän vihaa kaikkea mikä on pahaa. Hän vihaa muun muassa ”sydäntä, joka häijyjä juonia miettii, jalkoja, jotka kiiruusti juoksevat pahaan”. (Sananl. 6:16–19) Koska hän vihaa kaikkea, mikä on pahaa, hän tuomitsee epäsuotuisasti kaikki, jotka harjoittavat moraalista epäpuhtautta. – Hepr. 13:4.
Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin paljon moraalista saastaa joka puolella. Elokuvat, teatterinäytelmät, televisioesitykset, kirjat ja lehdet kiihottavat yleisön kiinnostusta pornografiaan ja säädyttömyyteen.
Miksi ihmisluonto on niin taipuvainen saamaan huvia siitä, mitä Jumala vihaa? Se johtuu siitä huonosta alusta, jonka ensimmäiset vanhempamme Aadam ja Eeva antoivat meille. Koska he lähtivät itsekkyyden, tottelemattomuuden ja kapinallisuuden tielle, ”ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka”. Kun kuningas Daavid oli saanut oikaisua Jehovaa vastaan tekemiensä vakavien syntien johdosta, hän kirjoitti: ”Minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” – 1. Moos. 8:21; Ps. 51:7; 2. Sam. 12:7–14.
Nautintoa, jota epätäydelliset ihmiset saavat siitä, mitä Jumala vihaa, voitaisiin verrata sokeritautisen makeanhaluun. Sokeritauti on enimmäkseen perinnöllinen sairaus, vaikkakin varomattomuus syömisessä ja juomisessa tai muut seikat voivat jouduttaa sen puhkeamista ja pahentaa sitä. Koska elimistön kemia on vialla, potilas kaipaa voimakkaasti juuri sitä mitä hän ei saisi nauttia. Niin, samoin kuin eräisiin sairaustiloihin liittyy sellaisen haluaminen, mikä vain pahentaisi sairautta, niin meidän perityt langenneet taipumuksemmekin taivuttavat meitä siihen mikä on pahaa.
Me emme uskalla antaa periksi huonon ajanvietteen halulle. Miksi emme? Koska me voimme tottua siihen niin, että tulemme halukkaiksi harjoittamaan sitä, ja kun sitten tulee jokin voimakas kiusaus, me annamme sille periksi ja lankeamme pysyväksi murheeksemme.
Apostoli Paavalinkin oli kamppailtava tässä suhteessa. Sen tähden hän kirjoitti: ”Sitä hyvää, mitä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, sitä minä harjoitan. Totean siis omassa tapauksessani sen lain, että kun tahdon tehdä sitä mikä on oikein, niin minussa on sitä mikä on pahaa. Minä todella tunnen mielihyvää Jumalan laista . mutta näen jäsenissäni toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja johtaa minua jäsenissäni olevan synnin lain vankina.” – Room. 7:19, 21–23.
Mikä voi suojella meitä? Se, että syvästi ja vilpittömästi vihaamme sitä mitä Jehova vihaa, niin, inhoamme sitä: ”Inhotkaa pahaa.” (Room. 12:9) Se ei ole helppoa. Eräs naiskirjailija, jonka elämä oli vaikeata, kun hän yritti lopettaa tupakoimisen, sanoikin: ”Kuinka voin vihata sitä, mistä saan nautintoa?” Mutta ihminen voi päättää vihata, inhota sitä mikä on pahaa, vahingollista, mikä on tuhoisaa ja mikä on epäviisasta. Ja hän voi jatkuvasti käskeä itseään vihaamaan sitä. Apostoli Paavali teki jotakin asian suhteen, sillä hän kirjoitti eräälle toiselle kristilliselle seurakunnalle: ”Minä kuritan lyönnein ruumistani ja johdatan sitä kuin orjaa, etten itse toisille saarnattuani tulisi mitenkään kelpaamattomaksi.” – 1. Kor. 9:27.
Tämä ei merkitse sitä, että Paavali olisi kirjaimellisesti lyönyt ruumistaan sillä tavoin kuin Martti Luther munkkina ollessaan ruoski itseään, niin että hänestä vuoti verta. Paavali sen sijaan kuritti itseään; hän harjoitti ankaraa itsekuria. Siksi hän saattoi kirjoittaa: ”Me emme millään tavalla anna aihetta kompastumiseen, jottei palvelustamme moitittaisi, vaan joka suhteessa me suosittelemme itseämme Jumalan palvelijoina: . . . puhtaudessa, . . . rakkaudessa jossa ei ole ulkokultaisuutta.” Meidän tulee tehdä samoin. – 2. Kor. 6:3, 4, 6.
Meidän käsketään rakastaa Jumalaa koko sydämestämme ja sielustamme, koko mielestämme ja voimastamme. Jos todella rakastamme Jumalaa, niin me haluamme karttaa kaikkea sellaista, mikä ei miellytä häntä. (Mark. 12:30) Hän on pyhä ja haluaa meidän olevan pyhiä. (1. Piet. 1:15, 16) Asiaan liittyy myös oman etumme huomioon ottaminen. Jumala käskee meidän rakastaa itseämme, mutta rakastaa samoin lähimmäistämme niin kuin itseämme. (Mark. 12:31) Meidän täytyy jatkuvasti muistuttaa itseämme siitä, ettei pahaan antautuminen suoraan sanoen kannata. Jumalan sana sanoo sen näin: ”Älkää eksykö: Jumalaa ei voida pitää pilkkana. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää, sillä se, joka kylvää lihaansa silmällä pitäen, niittää lihastaan turmeluksen, mutta se, joka kylvää henkeä silmällä pitäen, niittää hengestä ikuisen elämän.” – Gal. 6:7, 8.
Hyödyllisten tapojen kehittäminen henkisten harrastusten suhteen auttaa. Valvokaamme, mitä luemme, mitä katselemme ja mitä ajattelemme. Päivittäinen Raamatun lukeminen ja jopa raamatunkohtien muisteleminen auttaa. Älkäämme myöskään aliarvioiko rukouksen arvoa. Tee rukoilemisesta tapa. ”Olkaa hellittämättömiä rukouksessa.” Jeesus antoi meille hyvän esimerkin, sillä hänestä on kirjoitettu: ”Sinä rakastit vanhurskautta ja vihasit laittomuutta.” – Room. 12:12; Hepr. 1:9.
Mikä palkka saadaan tällaisista ponnisteluista? Tulemme havaitsemaan omalla kohdallamme tosiksi apostoli Paavalin seuraavat sanat: ”Jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” Tämä merkitsee itsekurin kapean ja vaikean tien kulkemista, mutta siitä saadaan mielenrauha ja tyytyväisyys nyt ja se johtaa lopuksi ikuiseen elämään. – 1. Tim. 4:8; Matt. 7:13, 14.