Turvallisuuden tavoittelu
HERRA ja rouva B— ja heidän kolme teini-ikäistä lastaan asuivat Afrikassa. Kaksikymmentä vuotta he olivat työskennelleet kauniin maatilansa hyväksi ja olivat sijoittaneet ansionsa miellyttävään kotiin, viljapeltoihin, karjaan ja maatalouskoneisiin. Tilasta tuli heidän pikku linnoituksensa, heidän turvapaikkansa vaikeina ja murheellisina aikoina, virkistyksen ja levon lähde jokaisen ankaran päivätyön jälkeen. He tunsivat olonsa turvalliseksi.
Yhtenä yönä tapahtui muutos. Poliittiset voimatekijät olivat jo jonkin aikaa vahvistuneet maassa. Miehet, jotka halusivat saada aikaan muutoksen väkivalloin, suorittivat terroritekoja ja olivat sijoittaneet maamiinoja maanviljelysalueitten päällystämättömille teille. Kun herra B— palasi Land Roverillaan viikoittaiselta kaupunkimatkaltaan, hän ajoi yhteen niistä ja sai heti surmansa.
Rouva B— ja hänen perheensä eivät enää tunteneet oloaan turvalliseksi. Koska väkivallan uhka lähiseudulla lisääntyi ja maatilasta huolehtiminen kävi hankalaksi, kun talossa ei ollut miestä, hän ajatteli, että hänen oli pakko luopua maatilasta, joka oli kerran merkinnyt turvallisuutta. Perhe lähti toiseen maahan siinä toivossa, että löytäisi turvallisemman elämäntavan.
Tässä samassa Afrikan maassa näkymät ovat muuttuneet suunnattomasti muutamana viime vuonna. Maatilat, joita ympäröi runsas trooppinen kasvillisuus ja joissa oli ”tervetuloa”-kilpi, aidattiin korkealla teräsverkolla, jonka päälle vielä pantiin piikkilankaa. Talojen seinien ympärille asetettiin hiekkasäkkejä ja ikkunat suojattiin teräsverkolla.
Kaupunkielämäkin muuttui, kun yhä useammat ihmiset asensivat murtohälyttimiä, pystyttivät tonttiensa sisääntuloväyliin raskaita portteja, joissa oli lukkoja ja ketjuja, ja pitivät vahtikoiria ei-toivottujen tunkeutujien torjumiseksi. Kauppojen ikkunat käsiteltiin erikoisteipillä, jotteivät ne olisi särkyneet. Vartijoita asetettiin tarkastamaan ostostentekijöitä, kun he saapuivat supermarketeihin. Lomanviettäjät palkkasivat poliisit varjelemaan heidän asuntojaan siksi aikaa, kun he olivat poissa.
Monilla alueilla kerran niin rauhallinen ajomatka Afrikan maaseudun halki muuttui jännittäväksi matkanteoksi kaupungista toiseen. Matkustajia neuvottiin tiedustelemaan tilannetta poliisilta ennen ajomatkalle lähtöään, ja monet tekivät matkaa panssaroitujen ajoneuvojen suojelemassa saattueessa. Sotalaista ja ulkonaliikkumiskielloista tuli osa ihmisten jokapäiväistä elämää.
Näiden turvatoimien lisäksi monet, jotka kykenivät siihen, tekivät lisäjärjestelyjä oman turvallisuutensa hyväksi sijoittamalla varojaan kultaan, hopeaan, jalokiviin ja taideteoksiin tai tallettamalla rahansa ulkomaisille pankkitileille. He tekivät sen siksi, että heillä olisi edes jotain omaisuutta, jos tilanne ei kääntyisi paremmaksi.
Tilanteen kehittyminen tällaiseksi ei ole ominaista vain tälle kyseiselle maalle. Ehkä olet omassa yhdyskunnassasi nähnyt samanlaisia turvatoimia ja huomannut monien ihmisten kiinnittäneen yhä enemmän huomiota oman kotinsa ja perheenjäsentensä turvallisuuteen. Kysymys kuuluu: aikaansaavatko tällaiset ponnistelut todella mielenrauhan ja turvallisuuden, jota me kaikki haluamme?
Onko sotilaallinen voima ratkaisu?
Samanlainen huoli turvallisuudesta ilmenee hallitusten toimenpiteistä. Monet maat ovat ryhtyneet ennen kuulumattomiin toimiin rajojensa turvaamiseksi ja diplomaattiensa suojelemiseksi. Englannin kuningattaren vieraillessa Etelä-Afrikassa ja paavin vieraillessa Irlannissa sadat miehet oli mobilisoitu pelkästään turvatehtäviin. Jotkin maat tulkitsevat laivojen, lentokoneitten tai joukkojen siirtämisen paikkoihin, joita pidetään strategisesti tärkeinä, uhkaksi kansalliselle turvallisuudelleen ja ryhtyvät usein sotilaallisiin vastatoimiin.
Useimmat hallitukset ovat sitä mieltä, että niiden kansallinen turvallisuus riippuu niiden sotilaallisesta valmiudesta. Tätä valaisee UNESCOn (Yhdistyneitten Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön) hiljattain esittämä tieto, ettei se rahamäärä, jonka maailma käyttää varusteluun, ole ”kaukana miljoonasta dollarista minuutissa”, ja että kolmas maailma käyttää siitä 75 prosenttia. (The Courier, huhtikuu 1979, s. 19) Mutta aikaansaako tämä suunnaton rahankäyttö sotilaallisiin tarkoituksiin todellisen turvallisuudentunteen ihmisille, jotka asuvat noissa maissa, joissa he näkevät veden mukana kulkevien tautien ja nälänhädän vaativan tuhansia uhreja päivittäin?
Kysymme jälleen: merkitseekö sotilaallinen voima tosiaan turvallisuutta? Ihminen voi tosin työntää sellaiset ajatukset pois mielestään. Mutta voiko hän todella tuntea oloaan turvalliseksi harkitessaan vakavasti sitä, että valtioilla on eri puolilla maailmaa niin paljon räjähteitä, että ne voisivat tappaa meidät kaikki useaan kertaan? Valaisemme tilannetta: voisitko levätä rauhassa yöllä konekivääri vuoteesi alla, jos tietäisit, että naapurillasi on samanlainen tähdättynä taloasi kohti ja että hän odottaa kiihkeästi tilaisuutta käyttää sitä, kunhan hänestä vain tuntuu, ettei siitä olisi vaaraa hänelle itselleen?
Turvallisuuden kaipuu yhteistä kaikille
On varsin luonnollista, että me kaikki haluamme tuntea olomme turvalliseksi. Eläinkunnassakin on luontainen turvallisuuden kaipuu. Linnut tekevät pesänsä hyvin naamioituihin tai vaikeapääsyisiin paikkoihin. Oravat varastoivat pähkinöitä käyttääkseen niitä vuoden kylmänä aikana. Kissat tutkivat synnytysajan lähestyessä jokaisen nurkan talosta löytääkseen suojaisan sopen poikastensa hoitamista varten.
Meidän kaikkien edessä on nykyään kysymys: mistä voimme etsiä turvallisuutta? Eläimet perustavat turvallisuudentunteensa vaistomaisesti aineellisiin seikkoihin. Mutta miten on ihmisen laita? Perustuuko meidän turvallisuutemme aineellisiin seikkoihin, jolloin emme ole yhtään sen parempia kuin eläimet? Riippuuko se työpaikastamme tai ehkä varallisuuden kokoamisesta kartuttamalla kullan, hopean tai pankkitilin määrää? Voiko asevarustelu tehdä elämänvaelluksemme turvalliseksi? Vai onko turvallisuus löydettävissä jonkin tietyn hallitusmuodon alaisuudesta, joka näyttää olevan muita vakaampi?