Sotilas josta tuli saarnaaja
Kertonut Richard A. Boeckel
Ollessani armeijassa toisen maailmansodan aikana aloin tutkia raamatullista kirjallisuutta. Kun luin ja yritin arvioida lukemani merkitystä, mieleeni tuli kysymys: mikä on Jumalan näkemys niistä vaikeista tilanteista, joita kohtaamme elämässä nykyään?
Ajattelin, että vuonna 1776, jolloin Yhdysvallat syntyi, oli rohkeita miehiä, jotka antoivat elämänsä maansa puolesta, monia jotka olivat jopa pahoillaan, että heillä oli vain yksi elämä annettavana. Mutta kysyin itseltäni, mitä ikuista hyötyä heidän jalo uhrinsa tuotti. Se ei totisesti voittanut ihmisen suurimpia vihollisia, sairautta ja kuolemaa, koska kaikki siihen aikaan eläneet ihmiset ovat kauan sitten kuolleet.
Surullinen totuus on, ettei mikään ihmishallitus voi voittaa kuolemaa tai edes sairautta tai vanhuutta. Mutta nyt olin hankkimassa tietoa Jehova Jumalan hallituksesta, joka voi voittaa ja oli voittava nämä viholliset. Raamattu sanoo Jumalan kuningasta, Jeesusta Kristusta, koskevassa profetiassa: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu: ja hallitus on oleva hänen harteillaan . . . Hänen hallituksensa ja rauhan lisääntymisellä ei ole loppua oleva.” – Jes. 9:5, 6, Kuningas Jaakon käännös.
Jeesus opetti seuraajiaan rukoilemaan tätä Jumalan hallitusta. ”Rukoilkaa siis te näin”, hän sanoi. ”Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi; tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa.” Tämä valtakunta-hallitus, jonka Raamattu osoittaa poistavan ’kuoleman, murheen, parun ja kivun’, on varmasti kaikkia ihmishallituksia parempi. Ja koska Jeesus kehotti: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa”, niin minusta oli järkevää, että Jumalan lakien totteleminen oli ensi sijalla niiden elämässä, jotka kannattivat Hänen hallitustaan. – Matt. 6:9, 10, 33; Ilm. 21:3, 4; KR.
Kun tulin vakuuttuneeksi näistä asioista, jätin eroanomuksen, mutta eroa ei myönnetty.
OSALLISTUMINEN VALTAKUNNASTA SAARNAAMISEEN
Ymmärsin oppimani perusteella, että kristityllä on vastuu kertoa toisille ”valtakunnan hyvää uutista”. (Matt. 24:14) Kun olin Francis E. Warrenin linnakkeessa Wyomingissa, aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa lähellä sijaitsevassa Cheyennessä ja hankin sieltä raamatullista kirjallisuutta. Seuraavien viikkojen aikana jaoin satoja kirjoja ja kirjasia sotaleirin sairaalaan ja makuusaleihin. Leirin virkailijat saivat pian tietää tästä saarnaamisrynnistyksestä, ja he yrittivät saada selville, kuka oli vastuussa siitä. Mutta miehet auttoivat minua välttämään paljastumisen.
Kuljin vuoteelta vuoteelle ja puhuin hiljaisella äänellä yksilöille tai pienille ryhmille. Sillä välin sotilaat vahtivat asuntolan etu- ja takaovilla. Kun upseerit tulivat etsimään minua, miehet antoivat minulle varoituksen, ja poistuin toisen oven kautta. Lähdin sitten leirin toisessa osassa oleviin asuntoloihin ja aloin todistaa niissä. Eroanomukseeni ei vain suostuttu.
TÄRKEÄ LOMA
Elokuussa 1944 sain loman, niin että pääsin Yhtyneitten julistajien teokraattiseen konventtiin Denveriin Coloradoon. Uskon, että tämä loma myönnettiin minulle Herran ohjauksesta, varsinkin kun ottaa huomioon mitä konventissa tapahtui.
Erään ohjelmajakson aikana istuin Abilenesta Kansasista kotoisin olevan todistajan Lotta Thayerin vieressä. Kerroin hänelle ongelmista, joita minulla oli yrittäessäni palvella Jumalaa sotilasalueella ottaen huomioon sen, mitä olin oppinut Jesajan 2:4:stä ja muista samankaltaisista raamatunkohdista.
”Tiedätkö, kuka minulla on naapurina?” hän kysyi. ”Kenraali Eisenhowerin äiti! Hän on Jehovan todistaja. Haluaisitko, että hän kirjoittaisi sinulle?”
”Tietysti!” huudahdin.
APUA EISENHOWERIN ÄIDILTÄ
Elokuun lopulla meillä oli taisteluharjoitukset Coloradossa. Kieltäydyin vartiovelvollisuudestani ja minut kutsuttiin esikunnan telttaan. Ollessani puolessavälissä polkua minun käskettiin istua katajan alla, kunnes minua kutsuttaisiin. Odottaessani eräs sotilas huusi: ”Postia!” ja joku toi minulle kirjeen. Ehdin juuri lukea sen, ennen kuin minun käskettiin ilmoittautua.
Kun astuin esikunnan telttaan, jonne koko päällystö oli kokoontunut, en tehnyt kunniaa. Yksi upseereista sanoi: ”Ettekö tee kunniaa esimiehillenne?”
”En, herra upseeri.”
”Miksi ette?”
Esitin kunnioittavasti syyni, jotka perustuivat siihen, miten ymmärsin Raamattua. Siihen upseeri sanoi: ”Kenraali Eisenhowerin pitäisi panna teidät Jehovan todistajat riviin ja ampua teidät kaikki!”
”Luuletteko, että hän ampuisi oman äitinsäkin, herra upseeri?” kysyin.
”Mitä te sillä tarkoitatte?” hän sanoi takaisin.
Otin sisar Eisenhowerin kirjeen taskustani ja ojensin sen hänelle. ”Sain tämän kirjeen kenraalin äidiltä juuri, kun odotin teidän kutsuvan minut sisään.”
Kun hän luki kirjeen, josta on käännös viereisellä sivulla, toisetkin upseerit kerääntyivät ympärille katsomaan sitä. Mietteliäänä ja asenteeltaan suuresti muuttuneena hän ojensi sen takaisin minulle. ”Palatkaa yksikköönne”, hän sanoi, ”en halua sekaantua kenraalin äidin asioihin.”
Ida Eisenhower, jonka pojasta myöhemmin tuli Yhdysvaltain presidentti, oli siihen aikaan 82-vuotias. Hänen kirjeestään voit havaita, että hän oli ollut suurimman osan elämästään Jehovan todistaja. Kirje ei olisi voinut saapua sopivammalla hetkellä! Hänen kannustuksensa oli juuri sitä mitä tarvitsin.
LUJAN KANNAN SÄlLYTTÄMINEN
Vaikka yritin jatkuvasti erota armeijasta, siihen ei suostuttu. Kieltäydyin kuitenkin osallistumasta mihinkään toimintaan, joka mielestäni suoranaisesti rikkoi Raamatun periaatteita. Kerran siitä aiheutui koominen tilanne. Meitä oli noin 60 ja olimme järjestäneet vuoteemme niin, että ne muodostivat suuren ympyrän makuusaliin, kuunnellaksemme vierailevan majurin antamia ohjeita. Seisoessaan ympyrän keskellä hän pyörähti ympäri ja näytti sormellaan minua. ”Näyttäkäähän, kuinka heitetään käsikranaatti.”
”Mieluummin en tekisi sitä, herra majuri”, vastasin.
”Ja miksi ette?”
”Koska joku voisi loukkaantua.”
Koska kaikki pojat tiesivät Raamattuun perustuvat vakaumukseni, he kierähtivät vuoteille nauraen niin, ettei majuri siinä sekasorrossa enää löytänyt minua. Niinpä hän siirtyi toiseen asiaan.
SAARNAAMISTA RANSKASSA
Vaikka kaiken aikaa yritin päästä pois armeijasta, minut lähetettiin myöhemmin Ranskaan. Ajattelin, että tapahtumain käänne olisi Jehovan tahdon mukaista, ja päätin palvella Häntä tapahtuipa mitä tahansa. Niinpä minulle avautui erinomaisia tilaisuuksia Valtakunnan palvelukseen Ranskassa. Vuoden 1980 englanninkielinen Jehovan todistajain vuosikirja kertoo lyhyesti jotakin siitä otsikon ”Yhdysvaltalainen sotilas tekee opetuslapsia” alla.
Saavuttuani Ranskaan vuoden 1944 lokakuun alussa lähetin palkkani Vartiotorni-seuralle New Yorkiin ja pyysin lähettämään minulle ranskankielistä kirjallisuutta. Odotin kuukausia, mutta sitä ei saapunut.
Koska olin opiskellut Grenoblen yliopistossa kesällä 1933, osasin jonkin verran ranskaa. Pystyin siksi saarnaamaan paikalliselle väestölle kaikkialla missä olimme – Nancyssä, Dijonissa, Le Mansissa ja Vittelissä. Oli usein puoliyö, kun saavuin takaisin kasarmiin käytettyäni 5–10 tuntia Valtakunnan sanoman viemiseen ihmisille heidän koteihinsa.
Pariisissa ollessani tapasin Henri Geigerin, joka siihen aikaan valvoi Jehovan todistajien toimintaa Ranskassa. Hänen kauttaan sain jonkin verran ranskankielistä kirjallisuutta. Mutta koska sitä oli niin niukasti, pidin tapanani lainata kirjasen ovenavaajalle kolmeksi, neljäksi päiväksi, ja sitten palasin noutamaan sen voidakseni lainata sen taas jollekulle toiselle. Saarnaamiseni sekä se, että kieltäydyin kantamasta asetta ja tekemästä kunniaa upseereille, kiinnittivät paljon huomiota. Mutta minulle ei silti myönnetty eroa!
SOVITTELEMATTOMUUS
Niihin aikoihin kun saksalaiset toimeenpanivat viimeisen suurhyökkäyksensä, Ardennien hyökkäyksen, minut kutsuttiin armeijan paikalliseen päämajaan. Minun haluttiin ryhtyvän kantamaan asetta, koska taistelevista miehistä oli puutetta. Sain myös määräyksen alkaa tervehtiä upseereita sotilaallisesti ja lakata saarnaamasta. ”Odotan, että toimitte kuin hyvä sotilas”, eversti sanoi.
Selitin everstille: ”Jos jokainen hyväksyisi Raamattuun perustuvat neuvoni moraalista, ei juoppous aiheuttaisi ongelmia sotilaitten keskuudessa eikä olisi tarvetta hoitaa heidän sukupuolitautejaan.”
Everstin vastaus siihen kuului: ”Amerikka ei kieltäisi sukupuolisuhteiden nautintoa sotilailtaan, sillä Amerikka on rakennettu sille periaatteelle.”
Oikaisin everstiä ja sanoin hänelle, että käsitykseni mukaan Amerikka oli rakennettu avioliiton kunniallisuuden periaatteelle ja ettei se kannattanut aviorikosta ja haureutta. Silloin minulle esitettiin uhkavaatimus: ’Joko lakkaatte saarnaamasta tai teidät ammutaan aamulla.’ Käytin Apostolien tekojen 4:19, 20:n ja 5:29:n sanoja ja sanoin, että minun täytyy totella Jumalaa ennemmin kuin heitä ja etten siksi voisi lakata puhumasta Jumalan valtakunnasta.
Minua ei ammuttu, vaan minut pidätettiin ja pantiin kaivamaan käymälää. Niinpä olin työssä lähes parin metrin syvyisessä kuopassa kersantti Randy Tarbellin vartioidessa minua kuopan reunalla. Sodan jälkeen Randy tutki John Boothin kanssa, joka nykyisin on Jehovan todistajain hallitsevan elimen jäsen, ja Randy on nyt kristitty vanhin.
TODISTEITA JEHOVAN OHJAUKSESTA
Koska taistelijoita tarvittiin edelleen kipeästi, eräs nuori sotilas siirrettiin tehtävään Vittelistä ja minut lähettiin hänen sijalleen. En siis ollut enää pidätettynä. Ja sen sijaan että minun olisi tarvinnut nukkua harjateltassa, minulla oli nyt huone ja oikea vuode Vittelin loistohotellissa!
Heti ensimmäisenä päivänä sinne saapumiseni jälkeen sain suuren laatikon, jossa oli noin 60 kirjaa – sen kirjallisuuden jonka olin tilannut Vartiotorni-seuralta melkein viisi kuukautta aikaisemmin. Se oli seurannut minua, mutta ei ollut saavuttanut minua aikaisemmin. Kätkin sen vuoteeni alle. Tämä oli kaikista niistä paikoista, joissa olin ollut, ensimmäinen jossa voin pitää turvallisesti raamatullista kirjallisuutta. Tämän on totisesti täytynyt tapahtua Jehovan ohjauksesta. Mutta ranskankielisten kirjojen lisäksi Seura lähetti myös italian-, venäjän- ja saksankielisiä kirjoja. ”Miksi?” kysyin itseltäni. ”Eivätkö he tiedä, että olen Ranskassa?”
Mutta mitä näinkään mennessäni seuraavana aamuna alas ruokasaliin? Olin haltioissani! Siellä oli noin 50 italialaista sotilasta! Vuoden 1945 helmikuusta lähtien he olivat ryhtyneet taistelemaan liittoutuneiden mukana natseja vastaan. Mutta ei siinä kaikki. Hotellissa oli myös noin 50 venäläistä sotilasta. Aterioidessani heidän kanssaan ruokailuhuoneessa seuraavien päivien aikana onnistuin vaihtamaan heidän kanssaan ajatuksia kielillä, joita kumpikin osapuoli osasi, ja levitin kaikki italiankieliset ja venäjänkieliset kirjat.
Mutta miten kävi saksankielisten kirjojen? Myöhemmin Nancyssä ollessani tapasin 60 saksalaista vankia. Koska osasin saksaa, pystyin todistamaan heille. Kuinka he arvostivatkaan sitä, että saivat jotakin lukemista! Ja kuinka selvästi havaitsinkaan, että Jehova ohjaa Valtakunnan saarnaamistyötä! Olen aivan varma siitä, ettei kaikki tämä olisi voinut tapahtua vain sattumalta.
Noiden viikkojen aikana Vittelissä kävin kaupungin jokaisessa kodissa viemässä Valtakunnan sanomaa. Yhtä käyntiä en unohda koskaan. Menin André ja Suzanne Perrinin luo. Kokoonnuimme pöydän ääreen heidän lastensa kanssa ja tutkimme puoliyöhön saakka. Seuraavana aamuna Suzanne huusi minulle ohi kulkiessani: ”Monsieur Richard, tiedättekö, mitä tein viime yönä sen jälkeen kun lähditte? Poltin kaikki ristini, kuvapatsaani, neitsyt Marian kuvani ja rukousnauhani!”
Jonkin aikaa sitten Suzanne kirjoitti minulle, että Vittelin seurakunnassa on noin 50 henkeä. Vaikka hänen miehensä on kuollut, niin hän, hänen poikansa ja muut sukulaisensa ovat toimeliaita todistajia. Pidän suurena etuna sitä, että sain kylvää Valtakunnan totuuden siemeniä Ranskassa ja että olen saanut nähdä joidenkin siementen kantavan hedelmää, vaikka edelleen odotinkin poispääsyä armeijasta.
TAKAISIN AMERIKKAAN
Sota Euroopassa päättyi muutamia viikkoja myöhemmin toukokuun alussa. Pian sen jälkeen olimme matkalla takaisin Amerikkaan.
Meidät lähetettiin Leen sotaleirille Virginiaan, missä meitä pidettiin ennen pois päästämistä. Otin yhteyden Jehovan todistajien paikalliseen ryhmään ja käytin suurimman osan ajastani saarnaamiseen sekä paikallisten asukkaitten kodeissa että suunnattoman suurella sotaleirillä. Otin joka päivä mukaani ostoskassin, jossa oli noin 25 raamatullista oppikirjaa, ja levitin ne kaikki. Veljien täytyi lähteä monta kertaa Richmondiin hakemaan lisää kirjallisuutta.
Sitten tuli viimeinen viikonloppu ennen poispääsyämme. Minulla oli enää kolme päivää aikaa saarnata armeijassa. Kirjallisuutta ei ollut yhtään jäljellä. Mitä siis tehdä? Menin erääseen parakkiin, missä kaikki miehet odottivat poispääsyä. Seisoessani ovella sanoin kovalla äänellä: ”Miehet, kuuntelisitteko minua! Minulla on teille sanoma ja jotakin sellaista, minkä voitte viedä mukananne kotiin ja mistä voitte nauttia seuraavan vuoden ajan.”
Tällöin he kokoontuivat ympärilleni, ja minä todistin heille tähdentäen sitä, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo. Esitin Vartiotorni- ja Lohdutus-lehtiä (jälkimmäinen nykyisin Herätkää!) ja otin niille tilauksia. Joskus sain tusinan verran tilauksia yhdestä parakista. Viimeisen tilauksen hankin kello 2 yöllä matkatessani bussissa takaisin New Yorkiin. Kun saavuin kotiin, mukanani oli 203 dollaria 203 tilauksesta. Palvelukseni armeijassa päättyi kunnialliseen poispääsyyn.
Sen jälkeisinä lähes 35 vuotena eivät Jumalan valtakuntaa koskeviin lupauksiin liittyvät vakaumukseni ole vähääkään horjuneet. Päästyäni pois armeijasta kykenin saavuttamaan tavoitteeni toimia Jumalan palvelijana. Olen nauttinut monista eduista vuosien mittaan kristillisessä seurakunnassa, ja parhaillaan palvelen vanhimpana. Lisäksi olen ollut nyt kolmetoista vuotta kokoajan saarnaamistoiminnassa julistamassa hyvää uutista Jumalan valtakunnasta, ainoasta hallituksesta, joka voi tuoda pysyvän rauhan maan päälle.
[Huomioteksti s. 25]
’Naapurini on Eisenhowerin äiti’, sanoi nainen. ’Hän on Jehovan todistaja’
[Huomioteksti s. 26]
”Palatkaa yksikköönne”, upseeri sanoi, ”en halua sekaantua kenraalin äidin asioihin”
[Huomioteksti s. 28]
Minua ei ammuttu, vaan minut pidätettiin ja pantiin kaivamaan käymälää
[Huomioteksti s. 29]
Joskus sain tusinan verran tilauksia yhdestä parakista
[Tekstiruutu s. 27]
Abilene, Kansas
20. elokuuta –44
Mr. Richard Boeckel
35 Garland Drive
Eggertsville. 21, New York
Hyvä Herra
Eräs Jehovan todistajien Yhtyneitten julistajien konventista palannut ystäväni kertoi minulle tavanneensa Teidät siellä. Iloitsen kanssanne siitä, että Teillä oli etu olla sellaisessa konventissa.
Minulla on ollut kuluneitten vuosien mittaan monta kertaa suuri onni olla mukana kokouksissa niiden kanssa, jotka uskollisesti julistavat Jehovan nimeä ja hänen loistoisaa Valtakuntaansa, joka pian tulee vuodattamaan runsaat siunauksensa koko maapallon ylle.
Ystäväni kertoi minulle, että haluaisitte saada kirjeen kenraali Eisenhowerin äidiltä, jonka olette saanut tietää olevan Jehovan todistaja. Olen tosiaankin yksi heistä, ja mikä loistava etu onkaan ollut olla nykyajan ja niiden entisaikain todistajien yhteydessä, joista Raamatun historian aikakirjat kertovat aina Aabeliin asti.
Yleensä olen kieltäytynyt tällaisista pyynnöistä, koska haluan välttää kaikkea julkisuutta. Mutta koska olette henkilö, jolla on hyvä tahto Jehova Jumalaa ja hänen loistoisaa teokratiaansa kohtaan, niin kirjoitan Teille hyvin mielelläni.
Minua on siunattu seitsemällä pojalla, joista viisi on elossa ja jotka kaikki ovat erittäin hyviä äidilleen, ja minun on pakko uskoa, että he ovat erinomaisia myös niiden silmissä, jotka ovat oppineet tuntemaan heidät.
Halunani ja pyrkimyksenäni oli aina kasvattaa poikani Luojansa tuntemuksessa ja kunnioituksessa. Rukoilen, että he kaikki voisivat ankkuroida toivonsa uuteen maailmaan, jonka keskeinen piirre on Valtakunta, jota kaikki hyvät ihmiset ovat rukoilleet menneet 2 000 vuotta.
Uskon, että Dwight, kolmas poikani, pyrkii aina täyttämään velvollisuutensa nuhteettomasti sellaisena kuin hän velvollisuutensa näkee. Mainitsen hänet erikoisesti siksi, että ilmaisitte olevanne kiinnostunut hänestä.
Niinpä kenraali Eisenhowerin äitinä ja Suuren sotajoukkojen Jehovan puolesta todistajana (olen ollut sellainen kuluneet 49 vuotta) haluan mielelläni kirjoittaa Teille ja kannustaa Teitä uskollisuuteen niiden palvelustoverina, jotka ”pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus”.
Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nykyinen sodanjälkeinen aikakausi on se ”yksi hetki”, joka mainitaan Ilmestyskirjan luvuissa 17 ja 18. Kymmenen ei ole tässä vertauskuva ainoastaan kymmenestä valtiosta vaan sen sijaan niitten koko määrästä eli kaikista valtioista, joten jos todellinen Kansainliitto on tehokkaassa toiminnassa maan valtioitten ylimpänä ohjaajana tämän sodan lopussa, niin sen pitäisi olla täysin riittävä todistus.
Totisesti tämä merkitsee sitä, että hyvin pian loistoisa teokratia, Jehovan, Suuren Jumalan, ja hänen Poikansa, iankaikkisen Kuninkaan, kauan sitten luvattu valtakunta tulee hallitsemaan koko maata ja vuodattamaan monenlaisia siunauksia kaikille ihmisille, joilla on hyvä tahto Häntä kohtaan. Kaikki muut raivataan tieltä.
Saanen vielä uudelleen kannustaa Teitä pysymään aina uskollisena näille ”Korkeammille valloille” ja uudelle maailmalle, joka on niin kovin lähellä.
Kunnioittavasti uuden maailman toivossa ja sen puolesta taistelijana,
Ida Eisenhower