Jumalan palveleminen vaikeina aikoina
TALVELLA vuonna 1946 satoi paljon lunta siinä Itä-Euroopan maassa, jossa asun. Eräänä päivänä keskeytyi junaliikenne lumen takia, ja odotin turhaan asemalla päästäkseni kaupunkiin. Joku neuvoi minut pieneen kylään, mistä piti lähteä linja-auto. Mutta kun pääsin sinne, totesin, etteivät linja-autot kulkeneet.
Olin useiden kuukausien aikana lähtenyt monta kertaa kaupungista saadakseni olla yksin metsässä. Metsän rauhassa polvistuin rukoilemaan Jumalaa. Vain sellainen rukoileminen voi antaa minulle rauhan ja tyydytyksen säilyttyäni elossa toisen maailmansodan hirvittävien vuosien lävitse. Olin katolilainen ja uskoin lujasti Jumalaan, mutta kirkossa elottomien kuvien edessä rukoileminen ei juuri tuonut minulle lohdutusta. Itse asiassa pappien käytöksen tarkkaileminen sai minut päättämään, etten enää menisi kirkkoon.
Tänä päivänä, jolloin olin tilapäisesti ypöyksin, nälkäinen ja väsynyt, huomasin eräässä kylän talossa kilven ”Leipomo”. Vaikka talon emäntä ilmoittikin minulle, ettei leipomo ollut toiminnassa, hän antoi minulle ystävällisesti vähän leipää omasta varastostaan. Kysyin: ”Saisinko vähän istua ja levätä?”
Siellä istuessani huomasin, että pöydällä oli kirja. Saatuani tietää, että se oli Raamattu, kiinnostuin kovasti. Puhuin pitkän aikaa naisen ja hänen aviomiehensä kanssa ja sain tietää, että he olivat Jehovan todistajia. Kuulemani oli kuin raikasta vettä janoiselle matkalaiselle. Pariskunta lupasi tulla käymään luonani seuraavana sunnuntaina.
Olin seuraavana sunnuntaina valmiina. Valmistin ateriankin, jotta meillä olisi ollut enemmän aikaa keskustella esteettä. Mutta pariskunta ei tullutkaan. Mieheni halusi, että olisin unohtanut tämän ”uuden uskonnon”. Olin hyvin epätoivoinen, ajattelin jopa riistää henkeni. Mutta sitten vanhin tyttäreni toi minulle kirjeen todistajilta. He eivät olleetkaan unohtaneet! Pian meitä autettiin tutkimaan Raamattua kodissamme. Lapseni, 15-vuotias tyttäreni, 10-vuotias poikani ja 9-vuotias nuorempi tyttäreni, olivat mukana tutkistelussa. He kaikki valmistivat hyvin läksynsä ja kirjoittivat muistikirjoihin vastaukset kysymyksiin.
Aloin kertoa toisille oppimaamme, ja se antoi minulle hengellistä voimaa ja iloa. Elokuussa 1947 vanhempi tyttäreni ja minut kastettiin ja vertauskuvasimme siten antautumisemme Jehova Jumalalle.
MIEHENI VASTUSTAA
Mieheni joi itsensä usein humalaan ja aiheutti minulle tosi vaikeuksia. Hän kielsi meitä menemästä kristillisiin kokouksiin. Niinpä tyttäreni ja minä menimme joskus aikaisin vuoteeseen ja sitten, kun hän ei huomannut, pukeuduimme ja poistuimme talosta. Kerran hän huusi kirves kädessä tekevänsä lopun minusta. Hän heilautti kirvestä, mutta koska hän oli niin humalassa, se osui harhaan ja putosi minun taakseni. Pääsin pakoon.
Mieheni kävi yhä hyökkäävämmäksi; eräänä päivänä hän yritti tappaa minut lihakirveellä. Pakenin nuoremman tyttäreni kanssa eräiden lähistöllä asuvien todistajien taloon mieheni ajaessa meitä takaa. Koska todistajat eivät päästäneet häntä sisään, hän rikkoi ikkunat, ja poliisin täytyi puuttua asiaan.
Varhain keväällä vuonna 1948 mieheni esitti uhkavaatimuksen: ”Joko koti tai Jehova!” Jätin mieluummin kodin, neljä kalustettua huonettamme, kuin olisin luopunut siitä mitä olimme oppineet. Otin mukaani vain henkilökohtaiset tavarani ja kolme lastani. Yksi ihminen olisi voinut kantaa kaiken, mitä otimme mukaamme.
KAKSI ONNELLISTA VUOTTA
Näiden kokemusten jälkeen olin ruumiillisesti ja henkisesti uuvuksissa, mutta olin ainakin vapautunut mieheni aiheuttamasta vainosta. Kaupungin ulkopuolella asuvat todistajat ottivat meidät kotiinsa.
Toukokuussa 1948 vanhempi tyttäreni ryhtyi tienraivaukseen, jota nimitystä Jehovan todistajien suorittamasta kokoajan saarnaamistyöstä käytetään. Hän lähti maan eteläosaan ja kehotti meitä myöhemmin tulemaan luokseen. Siellä ei ollut lainkaan Jehovan todistajien seurakuntaa, kun menimme sinne. Onnistuin hankkimaan työtä ja kaksi kalustettua huonetta. Huonettamme, jossa oli piano, pidettiin valtakunnansalina.
Aloimme saarnata ja etsiä kiinnostuneita. Eräästä lähikaupungista kävi todistajia pitämässä raamatullisia yleisöpuheita ja auttamassa meitä kasvamaan hengelliseen kypsyyteen. Vuonna 1949 nuorempi tyttäreni oli koululomansa aikana lomatienraivaustyössä, ja seuraavana vuonna hänet ja hänen veljensä kastettiin. Mutta vuoden 1950 tapahtumat keskeyttivät sen riemullisen, joskin ankaran elämän, jota vietin rakkaitten lasteni kanssa.
KOETTELEMUKSET VAHVISTAVAT USKOA
Jehovan todistajien työ kiellettiin, ja käytännöllisesti katsoen kaikki, jotka olivat poliisin tiedossa, myös minut ja vanhempi tyttäreni, pidätettiin. 13-vuotiaalta pojaltani ja 12-vuotiaalta tyttäreltäni evättiin siten huolenpitoni. Yksi perhe otti poikani ja toinen tyttäreni.
Vanhempi tyttäreni vapautettiin vankilasta kolmen kuukauden kuluttaa. Minä olin vankilassa neljä kuukautta pitempään. Kun minut vapautettiin, minun käskettiin lähteä pois alueelta. Otimme vain pitovaatteemme ja vuodevaatteemme ja lähdimme neljästään erääseen toiseen kaupunkiin, missä todistajat ottivat meidät luokseen. Vankilakokemukset ja muutto toiselle alueelle vahvistivat uskoani ja lisäsivät arvostustani Jehovan huolenpitoa ja ohjausta kohtaan.
Muutaman kuukauden kuluttua vanhempi tyttäreni aloitti jälleen tienraivauksen. Kiellon takia hän ei kuitenkaan voinut saarnata talosta taloon. Siksi hän kävi kiinnostuneiden luona, jätti heille raamatullista kirjallisuutta ja tutki heidän kanssaan Raamattua.
Vuonna 1952 poikani lopetti koulunkäyntinsä. Sitten muutimme yli 100 kilometrin päässä olevaan kaupunkiin, missä hän ja minä saimme työtä sahalta. Koska tein osa-aikatyötä, minulla oli ilo aloittaa tienraivaus.
Kohta tämän jälkeen monia todistajia, muiden muassa poikani ja minut, pidätettiin Raamatun sanoman saarnaamisen vuoksi. Mutta koska meillä oli ansiotyö, meidät vapautettiin jo parin päivän päästä. Useita muita todistajia vastaan nostettiin syyte, ja he saivat jopa 15 vuoden vankeustuomioita. Mutta me jatkoimme saarnaamista, ja lyhyen ajan kuluessa 35 henkeä kastettiin alueellamme.
Vanhempi tyttäreni pidätettiin jälleen vuonna 1953. Kuulustelun aikana häntä lyötiin, ja hänet tuomittiin myöhemmin neljän vuoden vankeuteen. Nuorempi tyttäreni lopetti näihin aikoihin koulunkäyntinsä, ja hän ja hänen veljensä aloittivat tienraivauksen. Seuraavana vuonna, jolloin tyttäreni oli vasta 16-vuotias, hänet pidätettiin ja pantiin kuukaudeksi vankeuteen. Sitten hänet pantiin lain kanssa vaikeuksiin joutuneille alaikäisille tytöille tarkoitettuun tyttökotiin.
Koska poliisi etsi minua saarnaamistoimintani vuoksi, en voinut olla läsnä tyttäreni oikeudenkäynnissä. Ja kun hän ei ollut vanhempien hoidossa, hänet tuomittiin rajoittamattomaksi ajaksi erääseen rangaistuslaitokseen. Koska hänellä oli hyvä maine, hän sai käydä asioilla kaupungissa, ja voimme tavata toisemme useita kertoja. Mitä onnellisia tilaisuuksia ne olivatkaan!
Sitten minut lähetettiin erääseen toiseen kaupunkiin tienraivaajaksi. Se oli koettelevaa aikaa minulle. Kaksi tytärtäni olivat vankilassa. Enkä nähnyt poikaanikaan kovin usein, koska hän oli tienraivaajana eri osassa maata. Tapasimme kuitenkin toisemme tienraivaajien kokouksissa, jotka kestivät joskus useita päiviä. Näitä hengellisiä juhlia pidettiin hieman syrjässä sijaitsevissa todistajien kodeissa. Miten riemullisia tilaisuuksia ne olivatkaan!
Vuoden 1955 lopulla minua pyydettiin auttamaan raamatullisen kirjallisuuden kopioimisessa sekä kuljettamisessa. Työ oli kovaa, mutta tiesimme, kuinka tärkeää se oli. Saimme voimaa siitä, kun näimme veljien ilon, jotka olivat niin onnellisia saadessaan ”leipää” (jota nimeä käytimme Vartiotornista) ja ”leivonnaisia” (jota nimitystä käytimme kirjasista). Aina kun minulla oli vapaata aikaa, saarnasin puistoissa ryhtymällä keskustelemaan ihmisten kanssa ja tekemällä sopimuksia uusintakäynneistä.
ME KAIKKI OLEMME TIENRAIVAAJINA
Vuoden 1956 alkupuolella nuorempi tyttäreni vapautettiin ja hän jatkoi tienraivauspalvelusta. Noin kolme kuukautta myöhemmin vapautettiin vanhempi tyttäreni vankilasta ja hänkin ryhtyi heti uudelleen tienraivaajaksi. Sen jälkeen kun hän oli päässyt vapaaksi, me neljä tapasimme eräässä tienraivaajien kokouksessa, jonka tulemme aina muistamaan.
Seuraavien viiden vuoden aikana tapasimme toisemme aika ajoin. Aluksi kukin meistä oli tienraivaajana eri alueella. Siksi olimme ”kotona” aina silloin kun tapasimme. Kattona oli joka kerta sininen taivas, ja lattia oli vuodenajan mukaan vihreä tai valkoinen.
Aloimme monistaa raamatullista kirjallisuutta sähkökäyttöisillä mimeografeilla. Kerran talo, jossa oli painovälineet ja paperia, paloi poroksi. Viranomaiset saivat selville, että tässä palaneessa talossa oli kirjapaino, mutta ketään ei pidätetty. Sitten saimme osallistua erikoistyöhön. Olin mukana latomassa kaunista kirjaa Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin.
Vuoden 1961 kesälomamme vietimme perheenä vieraanvaraisten veljien luona eräässä kalastuskylässä. Lepäsimme meren rannalla ja saimme voimaa tulevan vuoden työtä varten. Emme aavistaneet, mikä meitä odotti.
KOKO PERHEEMME VANGITAAN
Elokuussa vanhempi tyttäreni pidätettiin, samoin poikani. Kolme kuukautta myöhemmin nuorempi tyttäreni ja minut pidätettiin. Meitä pidettiin tutkintavankeudessa toista vuotta.
Pidätettynä ollessani pyysin päästä vankilan hammaslääkärille. Odottaessani vuoroani rivissä vieressäni seisova naisvanki kysyi minulta, miksi osaston esimies oli huutanut minulle edellisenä päivänä. Kun kerroin hänelle sen johtuneen siitä, että juttelin toisten todistajien kanssa ollessamme kävelyllä, tämän naisen vieressä seisova nuori nainen hyppäsi kaulaani. Hän syleili minua iloissaan ja sanoi, että hänkin oli Jehovan todistaja. Hän oli kärsimässä kolmen vuoden rangaistusta raamatullisen kirjallisuuden tuottamisesta. En silloin tiennyt, että hänestä tulisi lopulta miniäni – ”kolmas tyttäreni”.
Vangittuna ollessani olin säännöllisesti yhteydessä lapsiini kirjeitse. Jokainen kirje sensuroitiin kahdesti. Aloimme kirjoittaa kirjeisiin enemmän raamatullisia asioita, jotta sensuroijat olisivat saaneet todistusta Jumalan tarkoituksista. Kerran eräs vanhahko nainen, joka oli osaston johtajatar, kutsui minut sellistäni. Hän vei minut vankilan toiseen siipeen keskustelemaan ja kysyi, kuinka olin kasvattanut lapseni. Hän kertoi minulle, kuinka kärsivällisesti he olivat kestäneet vankilassa. Hän sanoi myös, että kaikki sensurointitehtävissä olevat olivat hyvin kiinnostuneita kirjeistämme.
Vasta puolitoista vuotta pidätyksemme jälkeen, vuoden 1963 alussa, aloitettiin oikeudenkäynti. Se kesti kolme päivää. Vanhempi tyttäreni tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen, kun taas poikani sai kaksi vuotta. Nuorempi tyttäreni ja minut vapautettiin. Vankilassa jo viettämämme aika katsottiin rangaistuksen kärsimiseksi.
VANKILASTA VAPAUTUMISEN JÄLKEEN
Vapauduttuamme vieraanvaraiset veljet ottivat tyttäreni ja minut luokseen ja auttoivat meitä tervehtymään. Kohta jälkeenpäin vapautettiin poikani, ja me kolme asuimme veljien luona. Sain työtä eräältä valimolta, poikani sai työtä rautateiltä ja tyttäreni toimistotyötä. Päästyämme työstä kotiin me kaikki osallistuimme kirjan ”Olkoon Jumala totinen” toisen painoksen latomiseen.
Vanhempi tyttäreni pääsi vankilasta syyskuussa 1963. Palasimme alueelle, jolla olimme työskennelleet viisitoista vuotta aikaisemmin. Löysimme sieltä vanhan talon, ja lähistöllä asuvien veljien avulla kykenimme korjaamaan sen. Kaikki lapset ryhtyivät jälleen tienraivaajiksi.
Mieheni oli etsinyt meitä, mutta koska olimme kokoajan saarnaamistoiminnassa, hän ei pystynyt löytämään meitä. Tiesin, missä hän asui, ja niinpä kymmenen vuoden erossa asumisen jälkeen kannustin lapsiani käymään hänen luonaan. Hän oli silloin edelleen alkoholisti.
Vuonna 1963 sain tietää, että mieheni oli lopettanut juomisen. Lähetin hänelle osoitteemme, niin että hän voi tulla katsomaan lapsia. Kun hän tuli ensi kerran käymään, poikani oli jo naimisissa. Hän näki meidän elävän rauhassa ja sovussa. Hän tuli vanhemman tyttäremme häihin, ja sen jälkeen hän ilmaisi haluavansa, että Jehovan todistajat kävisivät hänen luonaan.
Myöhemmin hän tuli vielä kerran puhumaan. Keskustelu oli lyhyt ja hyvin hankala. Hän tunnusti syyllistyneensä Jumalan lain ja maan lain rikkomiseen. 22 vuoden erossa asumisen jälkeen hän tuli takaisin luoksemme. Pian sen jälkeen, 4. huhtikuuta 1971, hänet kastettiin yhtenä Jehovan todistajana.
Nykyään pojallani ja tyttärilläni on oma perhe ja minä olen neljän pojan ja kahden tytön onnellinen isoäiti. Olemme saaneet paljon iloa ja kokeneet Jehovan ohjauksen, suojeluksen ja avun. Olen syvästi vakuuttunut siitä, ettei kukaan niistä, jotka innokkaasti kestävät Jehovan palveluksessa, koe pettymystä. Olen täydestä sydämestäni luottanut Jehovaan ja hänen vakuutukseensa: ”En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua.” (Hepr. 13:5) – Lähetetty.