Valdolaiset – kerettiläisiä vai totuuden etsijöitä?
AJANKOHTA? 1100-luku – 200 vuotta ennen Wycliffeä ja Husia ja 300 vuotta ennen Lutheria. Paikka? Etelä-Ranska ja Ranskan ja Pohjois-Italian alppilaaksot. Tilanne? Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja rikas ja usein paheellinen pappisluokka pitää sitä tarkoituksellisesti tietämättömyydessä. Roomalaiskatolisella kirkolla on koko Euroopassa ylivalta, ja se on mahtava, rikas ja maailmallinen.
Tätä taustaa vasten erottuu selvästi eräs ihmisryhmä. Siihen kuuluvat uskovat Raamatun olevan Jumalan sana ja pyrkivät elämään sen vanhurskaitten periaatteitten mukaan. He kulkevat mäkeä ylös ja toista alas kaksittain ja saarnaavat ja opettavat niitä totuuksia, joita he ovat kyenneet löytämään lukemalla Raamatusta osia, jotka ovat saatavissa heidän kielellään. Tämän vuoksi heitä jahdataan kerettiläisinä, ja monet saavat maksaa toimintansa hengellään. Keitä he ovat?
Ranskassa he tulivat tunnetuiksi nimellä vaudois. Heidän katoliset vainoojansa käyttivät heistä latinalaista nimitystä Valdenses, ja suomen kielessä heistä käytetään nimitystä valdolaiset.
EDELTÄJIÄ
Katoliset ja protestanttiset historioitsijat ovat eri mieltä valdolaisten alkuperästä. Edelliset haluaisivat saada meidät uskomaan, että se, mitä he sanovat valdolaisten ”harhaoppiseksi lahkoksi”, oli irrallinen ilmiö, joka yhtäkkiä ilmaantui 1100-luvun lopulla Lyonista kotoisin olevan Valdes- eli Waldo-nimisen ranskalaisen johdolla. Monet protestantit taas väittävät, että valdolaiset muodostivat yhden renkaan niiden eriuskoisten katkeamattomassa ketjussa, joita esiintyi keisari Konstantinuksen ajalta (300-luvulta) 1500-luvun protestanttisten uskonpuhdistajien aikaan saakka. Nämä protestantit ovat sitä mieltä, että nimi valdolaiset juontuu latinalaisesta sanasta vallis, joka merkitsee ’laaksoa’, ja viittaa siihen tosiasiaan, että näiden eriuskoisten, joita jahdattiin alituisesti kerettiläisinä, oli pakko hakea turvaa sekä Ranskan että Italian alppilaaksoista.
Katoliset historioitsijat tietenkin hylkäävät tämän protestanttien selityksen ja sanovat sitä epähistorialliseksi. Mutta väittäessään, että valdolaiset ilmaantuivat äkkiä keskiajan historian näyttämölle Valdesin eli Waldon johdolla, katolinen kirkko sivuuttaa sen selvän historiallisen tosiasian, että oli monia muitakin eriuskoisia, ennen kuin Valdes alkoi saarnata 1170-luvun lopulla. Näyttää siltä, että samankaltaiset eriuskoisten ryhmät, joista toiset olivat olleet jo pitkän aikaa olemassa, kokoontuivat Valdesin ja hänen tovereittensa yhteyteen.
Katolinen kirkko haluaisi meidän unohtavan, että tyytymättömyyden siemeniä oli esiintynyt sen keskuudessa jo monia vuosia ennen Valdesia. Esimerkiksi Lyonin piispa Agobard (779–840) Ranskassa vastusti voimakkaasti kuvainpalvontaa, kirkkojen omistamista pyhimyksille ja kirkollista liturgiaa, joka ei ollut Pyhän Raamatun mukaista.
Alppien toisella puolella Torinossa Italiassa Agobardin aikalainen piispa Claudius omaksui samanlaisen kannan. Hän tuomitsi pyhimysten rukoilemisen, pyhäin jäännösten ja ristin kunnioittamisen ja hylkäsi yleensä kirkon perinteen Raamatun vastaisena. Torinolaista Claudiusta on sanottu ”ensimmäiseksi protestanttiseksi uskonpuhdistajaksi”. Hän kuoli jolloinkin vuosien 827 ja 839 välisenä aikana.
1000-luvulla arkkidiakoni Bérenger eli Berengarius Toursista Ranskasta, jonka sanottiin olevan aikansa vaikutusvaltaisimpia teologeja, vastusti transsubstantiaatio-oppia ja väitti, että Kristuksen kuoleman muistonvietossa käytettävät leipä ja viini ovat vertauskuvallisia eivätkä muutu ihmeen kautta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Hän piti myös Raamattua perinnettä tärkeämpänä. Bérenger julistettiin kerettiläisenä kirkonkiroukseen vuonna 1050.
Aivan 1100-luvun alussa oli Ranskassa kaksi huomattavaa eriuskolaista, nimittäin Pietari Bruysläinen ja Henrik Lausannelainen. Edellinen toimi aikuiseksi tultuaan pappina Alppien alueella Kaakkois-Ranskassa. Pian hän kuitenkin luopui pappeudestaan, koska hän oli kirkon kanssa eri mieltä sellaisista tärkeistä opeista kuin lapsikaste, transsubstantiaatio, kuolleitten puolesta rukoileminen, ristin palvonta ja kirkkorakennusten tarve. Koska hänet karkotettiin Etelä-Alppien hiippakunnista, hän saarnasi suoraan ihmisille kautta Etelä-Ranskan ja teki paljon opetuslapsia. Lopulta hänet poltettiin roviolla St. Gillesissä lähellä Arlesia vuonna 1140.
Pietari Bruysläisen työtä jatkoi Henrik Lausannelainen, jota on kutsuttu myös Henrik Clunyläiseksi. Hän oli munkki, joka jo vuonna 1101 oli alkanut puhua rohkeasti kirkollista liturgiaa, silloista turmeltunutta papistoa ja uskonnollista hierarkiaa vastaan. Hän oli sitä mieltä, että Raamattu on ainoa uskon ja palvonnan mittapuu. Henrik Lausannelainen aloitti saarnaamisensa Le Mansissa Länsi-Ranskassa. Kun hänet karkotettiin sieltä, hän jatkoi lähetystyötään kautta eteläisen Ranskan ja tapasi siellä lopulta Pietari Bruysläisen. Vuonna 1148 hänet pidätettiin ja pantiin elinkautiseen vankeuteen. Mutta näiden miesten ajatukset levisivät kuin kulovalkea Etelä-Alpeilta Välimerelle ja kautta Etelä-Ranskan Biskajanlahdelle saakka.
VALDES JA ”LYONIN KÖYHÄT”
Tällaisissa historiallisissa puitteissa ilmaantui eräs maallikko näyttämölle Lyonissa Ranskassa. Tämän miehen syntymästä ei tiedetä mitään, mutta sen on sanottu tapahtuneen noin vuonna 1140. Hänen nimensäkin on jossain määrin arvoituksellinen, sillä se esiintyy muodoissa Valdes, Valdo tai Waldo. Etunimeä Pierre eli Pietari ei esiinny missään ennen vuotta 1368 peräisin olevissa käsikirjoituksissa. On ajateltu, että hänen myöhemmät seuraajansa ovat antaneet hänelle tämän nimen sen ilmaisemiseksi, että hän oli arvostettavampi apostoli Pietarin jäljittelijä kuin Rooman paavit, jotka väittävät olevansa Pietarin seuraajia.
Valdes oli varakas lyonilainen kauppias. Hän oli naimisissa ja hänellä oli kaksi tytärtä. Koska hän oli jumalinen mies ja aktiivinen katolilainen, hän kysyi eräältä teologiystävältään, mitä hänen piti Raamatun mukaan tehdä miellyttääkseen Jumalaa. Vastaukseksi hänen ystävänsä lainasi Matteuksen 19:21:tä, missä Jeesus sanoi rikkaalle nuorelle miehelle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy mitä omistat ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa, ja tule minun seuraajakseni.”
Valdes suhtautui tähän neuvoon vakavasti. Järjestettyään vaimolleen toimeentulon ja pantuaan kaksi tytärtään luostariin hän antoi kahdelle papille, Etienne d’Anselle ja Bernard Ydrosille, tehtäväksi kääntää evankeliumit ja muita Raamatun kirjoja kaakkoisranskalaisissa Provencen ja Dauphinén maakunnissa puhutulle kansankielelle. Sitten hän jakoi jäljellä olevan maallisen omaisuutensa köyhille ja ryhtyi tutkimaan Jumalan sanaa. Hän myös saarnasi Lyonin kaduilla ja kehotti asukkaita valpastumaan hengellisesti ja palaamaan yksinkertaiseen Raamatun kristillisyyteen.
Koska Valdes oli hyvin tunnettu menestyvänä liikemiehenä, monet kuuntelivat häntä ja hän sai pian joukon seuraajia. He iloitsivat kuullessaan Raamatun lohduttavaa sanomaa omalla kielellään, sillä kirkko oli siihen saakka estänyt Raamatun kääntämisen millekään muulle kielelle kuin latinaksi. Monet suostuivat luopumaan omaisuudestaan ja omistautuivat Raamatun opettamiseen yhteisen kansan kielellä. He tulivat tunnetuiksi ”Lyonin köyhinä”.
Tällainen maallikoiden saarnaaminen herätti papiston vihan. Vuonna 1179 paavi Aleksanteri III kielsi Valdesia ja hänen seuraajiaan saarnaamasta ilman paikallisen piispan lupaa. Kuten oli odotettavissakin, Lyonin piispa Bellesmains kieltäytyi myöntämästä lupaa. Historialliset muistiinmerkinnät ilmaisevat, että Valdes vastasi tämän kiellon johdosta pappisvallalle Apostolin tekojen 5:29:n sanoin: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.”
Valdes ja hänen kannattajansa jatkoivat saarnaamista. Niinpä paavi Lucius III vuonna 1184 julisti heidät pannaan, ja Lyonin piispa karkotti heidät hiippakunnastaan. Seuraus oli samanlainen kuin silloin, kun varhaiskristityt ajettiin pois Jerusalemista. Raamattu sanoo heistä: ”Ne, jotka olivat hajaantuneet, kulkivat halki maan ja julistivat sanan hyvää uutista.” – Apt. 8:1–4.
Nämä 1100-luvun eriuskolaiset etsivät turvaa Alpeilta ja Etelä-Ranskasta ja opettivat Raamattua kulkiessaan paikasta toiseen. Epäilemättä he tapasivat muita eriuskolaisryhmiä, kuten Pietari Bruysläisen ja Henrik Lausannelaisen seuraajia. Pohjois-Italiaan johtavissa alppisolissa he tapasivat eriuskolaisryhmiä, joita jo oli Piemonten ja Lombardian laaksoissa. Nämä Raamattuun perustautuvat eriuskolaisryhmät, jotka tulivat myöhemmin tunnetuiksi kautta Euroopan valdolaisina, tulee erottaa samanaikaisista ”kerettiläisryhmistä”, esimerkiksi kataareista ja albigensseista, joiden opit perustuivat enemmän persialaiseen filosofiaan kuin Raamattuun. Historialliset muistiinmerkinnät osoittavat, että 1200-luvun alkuun mennessä valdolaisia oli paitsi Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Italiassa myös Ranskan itä- ja pohjoisosissa, Flanderissa, Saksassa, Itävallassa ja jopa Böömissä, missä Valdesin sanotaan kuolleen vuonna 1217.
RAAMATUN TOTUUDEN ETSINTÄ
Siitä huolimatta, oliko Valdes valdolaisten varsinainen perustaja vai ei, hänen ansiokseen on luettava aloitteen tekeminen Raamatun käännättämiseksi latinasta kansankielille, joita se tavallinen kansa puhui, jolle hän ja hänen kannattajansa saarnasivat. Ja tämä tapahtui noin 200 vuotta ennen kuin Wycliffe käänsi Raamatun englantia puhuville eriuskolaisille.
Ensimmäisten valdolaisten peruslähtökohta oli se, että Raamattu on ainoa uskonnollisen totuuden lähde. Maailmassa, joka oli juuri nousemassa esiin niin sanotusta pimeästä keskiajasta, he hapuilivat kristillistä totuutta etsien. He käyttivät ilmeisesti parhaalla mahdollisella tavalla hyödykseen niitä muutamia Raamatun heprealaisten ja kreikkalaisten kirjoitusten kirjoja, joita heidän omistuksessaan oli kielellä, jota he voivat lukea ja ymmärtää. Eräitten muistiinmerkintöjen perusteella näyttää siltä, etteivät he oikaisseet kolminaisuutta, sielun kuolemattomuutta ja helvetintulta koskevia oppeja.
Siitä huolimatta nämä ensimmäiset valdolaiset ymmärsivät Raamattua niin paljon, että he hylkäsivät kuvainpalvonnan, transsubstantiaation, lapsikasteen, kiirastulen, Marian palvonnan, pyhimysten rukoilemisen, ristin ja pyhäinjäännösten kunnioittamisen, kuolinvuoteella katumisen, ripin, kuolinmessut, paavin antaman synninpäästön ja aneet, pappien selibaatin ja sota-aseiden käytön. He hylkäsivät myös mahtavat, koristeelliset kirkkorakennukset ja ajattelivat ’Suuren Babylonin, porttojen äidin’, olevan Rooman kirkko, josta he kehottivat kuulijoitaan lähtemään pois. (Ilm. 17:5; 18:4). Kaikki tämä tapahtui 1100-luvun lopussa ja 1200-luvun alussa!
Saarnatessaan nämä varhaiset valdolaiset opettivat Raamattua ja panivat suuren painon vuorisaarnalle ja mallirukoukselle, jotka kummatkin asettavat Jumalan valtakunnan rukoilemisen ja etsimisen ensisijaiseksi kohteeksi. (Matt. 6:10, 33) He olivat sitä mieltä, että jokainen kristitty mies tai nainen jolla oli riittävästi tietoa Raamatusta, oli valtuutettu saarnaamaan ”hyvää uutista”. Lisäksi he uskoivat, että Jeesus on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Koska Jeesus oli kuollut kerran kaikiksi ajoiksi, he olivat sitä mieltä, ettei pappi voinut uudistaa hänen uhriaan messu-uhrin toimittamisella. Varhaiset valdolaiset viettivät Kristuksen kuoleman muistoa kerran vuodessa ja käyttivät leipää ja viiniä vertauskuvina.
SAARNAAMINEN AIHEUTTAA VAINOA
Alkuperäiset valdolaiset väittivät, ettei Jumalaa tarvinnut mennä palvomaan kirkkorakennukseen. He pitivät salaisia kokouksia ladoissa, yksityiskodeissa ja missä tahansa he voivat pitää niitä. Niissä he tutkivat Raamattua ja valmensivat uusia saarnaajia, jotka lähetettiin kokeneempien kanssa. He kulkivat kaksittain maatilalta maatilalle ja kaupungeissa ja kylissä talosta taloon. Arvovaltainen katolinen teologian sanakirja Dictionnaire de Théologie Catholique (15. osa, palsta 2591) sanoo eräässä artikkelissa, joka muutoin suhtautuu kielteisesti valdolaisiin: ”Heidän lapsensa alkoivat aivan varhaisvuosistaan lähtien oppia tuntemaan evankeliumeita ja epistoloita. Heidän diakoneittensa, pappiensa ja piispojensa saarnaaminen käsitti pääasiassa Raamatusta otettuja lainauksia.”
Muista teoksista saamme tietää, että valdolaisilla oli hyvä maine sen johdosta, että he tekivät kovasti työtä, heillä oli korkea moraali ja he maksoivat rehellisesti veronsa. He erottivat katumattomat synnintekijät. Lisäksi heitä on sanottu ”vanhimmaksi ja evankelisimmaksi keskiaikaisista lahkoista”.
Sellaisia olivat nämä jumalaapelkäävät ihmiset, joita heidän uskonnolliset vainoojansa jahtasivat ja joista monia poltettiin roviolla. Monet heistä joutuivat sen kauhean ristiretken uhreiksi, jonka paavi Innocentius III määräsi toimeenpantavaksi vuonna 1209 Etelä Ranskassa olevia kataareja ja albigensseja vastaan. Pelätty inkvisitio, joka aloitti toimintansa Etelä-Ranskassa vuonna 1229, kidutti ja tappoi toisia. Jotkut valdolaisista onnistuivat pakenemaan muihin maihin, ja monet pääsivät turvaan Ranskan ja Italian Alppien korkeisiin vuoristolaaksoihin, joissa valdolaiset yhdyskunnat säilyivät satoja vuosia.
Ajan kuluessa kuitenkin monet niistä Raamatun opeista, jotka Valdes ja muut olivat löytäneet Raamattua lukemalla, hylättiin. 1500-luvun alussa valdolaiset joutuivat protestanttisen uskonpuhdistuksen lumoihin. 1600-luvun lopulla he jopa tarttuivat aseisiin.
Mutta vaikka ensimmäisiä valdolaisia syytettiinkin ”kerettiläisiksi”, he olivat todellisuudessa vilpittömiä totuuden etsijöitä ja uranuurtajia Raamatun kääntämisessä, sen opettamisessa ja yksinkertaisen kristillisen elämän viettämisessä. He eivät tosin vapautuneet kaikista babylonilaisen väärän uskonnon vääristä opeista, mutta he ilmeisesti elivät sen tiedon mukaan, joka heillä oli Jumalan sanasta. Nähtävästi monet heistä kuolivat ennemmin kuin luopuivat uskostaan. Tietenkin vain ”Jehova tuntee ne, jotka kuuluvat hänelle”. Me voimme siksi turvallisin mielin jättää tulevan elämän palkan antamisen hänen käsiinsä. – 2. Tim. 2:19.