Lukijain kysymyksiä

● Miten kristityn tulisi suhtautua veren käyttöön lannoitteena, eläinten ruokana tai jollakin muulla sellaisella tavalla käytettynä, johon ei sisälly sen syöminen?

Tällaisissa asioissa kristityn ajattelun ja tekojen pitäisi heijastaa hänen Raamattuun perustuvaa kunnioitustaan veren pyhyyttä kohtaan.

Monet, jotka eivät tiedä tai välitä Jumalan ajattelutavasta, suvaitsevat ihmisveren käyttöä verensiirtoihin. Joissakin paikoissa ihmiset myös syövät eläinten verta ravinnossaan, esimerkiksi verimakkaroissa. Eikä veren väärinkäyttö pysähdy siihenkään. Jotkut liikemiehet yrittävät saada hyötyä teurastettujen eläinten verestä valmistamalla siitä kasvilannoitteita, lisäämällä sitä koiran- tai kissanruokiin tai käyttämällä sitä muissa kaupallisissa tuotteissa.

Kristityt ovat kuitenkin saaneet Raamatusta tietää, ettei veri ole vain biologinen tuote, jota voi käyttää millä tahansa mahdollisella tai voittoa tuottavalla tavalla. Raamattu osoittaa, että veri edustaa elämää. Siksi Jumala sanoi ihmiselle Nooan välityksellä, ettei ihmisten pitäisi syödä verta. (1. Moos. 9:3, 4) Myöhemmin Jehova Jumala teki tästä kiellosta osan Mooseksen lakia. (3. Moos. 17:12; 5. Moos. 12:23) Kun Laki oli syrjäytetty, Hän neuvoi kristittyjä ’karttamaan verta’. Sen vuoksi Jehovan todistajat eivät syö verta eivätkä hyväksy verensiirtoja. He eivät myöskään hyväksy erilaisia kaupallisia verenkäyttötapoja. – Apt. 15:19, 20, 28, 29.

Voimme ymmärtää paremmin, miksi tämä on oikea näkemys, jos tarkastelemme kysymystä: mitä muinaisessa Israelissa tehtiin teurastetun eläimen verelle?

Jumala sanoi israelilaisille, että verta voitiin käyttää uhrina alttarilla. (3. Moos. 17:11) Ellei eläimen verta käytetty sillä tavalla, se piti vuodattaa maahan. Siten veri tavallaan annettiin takaisin Jumalalle, sillä maa on hänen jalkojensa alusta. – 3. Moos. 17:13, 14; Jes. 66:1.

Jumalan verenkäytön suhteen asettamaa rajoitusta tähdennettiin israelilaisille edelleen sillä, mitä Jumala sanoi heille rasvasta. Toisin kuin tosi palvojilta vaadittiin ennen Mooseksen lakia ja sen jälkeen, israelilaiset eivät saaneet Mooseksen lain ollessa voimassa syödä rasvaa. Uhrieläimen rasvaa pidettiin ravitsevimpana eli parhaana osana, ja se voitiin siksi polttaa alttarilla uhriksi Jumalalle. (3. Moos. 3:3–5, 16) Tässä suhteessa vallitsi samankaltaisuus siinä, miten Lain alaisuudessa olevat suhtautuivat vereen ja rasvaan ja käyttivät niitä. Mutta siinä oli myös eroa. Ainakin itsestään kuolleen tai toisen eläimen tappaman eläimen suhteen Jumalan laki sanoi, että rasvaa voitiin käyttää ”kaikkinaisiin tarpeisiin; mutta älkää sitä syökö”. Ymmärrätkö asian ytimen? Vaikka he eivät voineet syödä verta eivätkä rasvaa, Jehova sanoi, että he voivat käyttää rasvaa muihin kuin uhritarkoituksiin. Mutta Jumala ei sanonut sitä verestä. Jos verta ei käytetty alttarilla, se oli vuodatettava maahan, sillä siten eläimen elämä palautettiin Elämänantajalle. – 3. Moos. 7:22–27.

Kristityt eivät ole Mooseksen lain alaisuudessa. (Room. 7:6; Kol. 2:13–16) Meitä kuitenkin käsketään nimenomaan ’karttamaan verta’. Ja meidän pitäisi totisesti kunnioittaa veren pyhyyttä ja ymmärtää, että pelastuksemme on tehty mahdolliseksi Kristuksen veren kautta. (Ef. 1:7; Kol. 1:13, 14, 20) Kristitty, joka syvästi arvostaa tätä, ei tarvitse loputtomia sääntöjä siitä, miten hänen pitäisi suhtautua veren kaupallisiin käyttötapoihin.

Ajattele esimerkiksi veren käyttöä lannoitteena. Kun israelilainen metsästäjä vuodatti eläimen veren maahan, hän ei tehnyt sitä lannoittaakseen maata. Hän vuodatti sen maahan kunnioituksesta veren pyhyyttä kohtaan. Keräisikö sitten kristitty, joka samalla tavoin arvostaa veren merkitystä, tahallaan sitä teurastetuista eläimistä voidakseen käyttää sitä lannoitteena? Tuskin, sillä sellainen veren hyötykäyttö ei olisi sopusoinnussa syvän kunnioituksen kanssa veren elämää edustavaa arvoa kohtaan.

Kristityt eivät tietenkään voi sanoa ei-kristityille, etteivät nämä saa käyttää verta lannoitteiden tai muiden kaupallisten tuotteiden valmistamisessa. Niinpä jos useimmat markkinoilla olevat lannoitteet sisältävät verta, kristityn olisi ratkaistava itse, mitä hän tekee. Hän voisi harkita sellaisia seikkoja kuin Raamatun neuvoa ’veren karttamisesta’, vaihtoehtoisten tuotteitten saatavuutta, Raamatun valmentaman omantuntonsa pistoksia ja toisten tunteita. – Vrt. 1. Kor. 8:10–13.

Toinen joskus esiin tuleva tilanne liittyy eläinten ruokkimiseen verellä. Tosin nykyisin monet luonnonvaraiset eläimet eivät ole kasvissyöjiä, niin kuin Raamattu sanoo niiden alun perin olleen. (1. Moos. 1:30) Sen sijaan ne syövät toisia eläimiä verineen kaikkineen. Ruokkisiko kuitenkaan kristitty, joka tuntee verta koskevan Jumalan lain, tahallisesti huolenpidossaan olevia eläimiä verellä? Olisiko se sopusoinnussa sen kanssa, mitä hän tietää veren käsittelystä Lain alaisuudessa?

Vielä on herännyt kysymyksiä sellaisten eläinten raatojen hävittämisestä, joissa on veri jäljellä. Israelissa henkilö, joka löysi itsestään kuolleen eläimen, voi myydä sen vierasmaalaiselle, joka ei ollut kiinnostunut Jumalan lain pitämisestä. (5. Moos. 14:21) On kuitenkin merkille pantavaa, ettei tätä järjestelyä ollut tehty siksi, että israelilainen olisi voinut myydä vakituisesti verta tai lihaa, josta ei veri ollut vuodatettu. Israelilainen ei myöskään tappanut tahallaan eläintä ja jättänyt verta siihen siksi, että jotkut pitivät sellaisen lihan mausta, josta ei veri ollut vuodatettu pois, tai siksi että eläimen ruho olisi painanut enemmän. Sen sijaan hän yksinkertaisesti hävitti raadon, jota hän ei voinut käyttää ravinnoksi ja joka täytyi toimittaa pois.

Samoin nykyään jonkun maanviljelijän olisi ehkä päästävä eroon eläimen ruhosta, josta ei veri ole vuodatettu pois, esimerkiksi kuolleena löydetystä lehmästä, josta ei veren vuodattaminen enää ole ollut mahdollista. Tai metsästäjä saattaisi löytää kuolleen eläimen ansasta. Mitä hän voisi tehdä sellaiselle eläimelle, josta ei verta ole vuodatettu pois? Myisikö hän sen rasvatehtaaseen? Myisikö hän kuolleen eläimen jollekulle ei-kristitylle, jolla olisi lihalle omaa tai kaupallista käyttöä? Yksityisen kristityn olisi itse tehtävä ratkaisu sen jälkeen, kun hän on harkinnut, mitä maan laki vaatii, sekä edellä käsiteltyjä seikkoja, joihin sisältyy se, miten arvokasta on hyvän omantunnon säilyttäminen Jumalan ja ihmisten edessä. – Apt. 24:16.