Miten kallisarvoinen sinun ystävyytesi onkaan, oi Jumala!
Kertonut Daniel Sydlik
ELÄMÄNI alkoi helmikuussa 1919 eräällä maatilalla Michiganissa lähellä Bellevilleä. Synnytyksessä avusti kätilö, sillä siirtolaisäitini ei katsonut tarvitsevansa lääkäriä. ”Miksi mennä sairaalaan? Minä ei sairas”, hän sanoi murteellisella englanninkielellään kaikille, jotka kysyivät, missä lapsi syntyisi.
Elämä maatilalla oli siihen aikaan kovaa. Perheemme muutti paremman elämän toivossa Detroitiin. Pian sen jälkeen isä sairastui ja kuoli, kun olin noin kolmivuotias. Isäni oli toiminut aktiivisesti Kansainvälisten Raamatuntutkijoiden yhteydessä, jotka tunnetaan nykyään Jehovan todistajina.
Äidille jäi nyt kuusi lasta ja velat maksettaviksi. Hän oli vastustanut ankarasti isän uskontoa, mutta isän kuoltua hän kääntyi Raamatun puoleen saadakseen selville, miksi se oli niin kiehtonut häntä. Muutamia vuosia myöhemmin hänestäkin tuli Jehovan todistaja.
Isän kuoleman jälkeen äiti työskenteli iltaisin tarjoilijana ja huolehti päivisin perheestä. Tätä jatkui, kunnes hän usean vuoden kuluttua meni uusiin naimisiin. Isäpuoleni onnistui menestyksellisesti vakuuttaa, että paras paikka lasten kasvattamiseen on avoin maaseutu eikä mikään liikaväestöinen betoniviidakko.
Ostimme Michiganista läheltä Caroa 22 hehtaarin suuruisen maatilan. Kun saavuimme sinne vuoden 1927 keväällä, hedelmätarhat hehkuivat kukkasloistoa. Ilma oli täynnä luonnonkukkien tuoksua, ja puut olivat kukassa. Siellä oli uimapaikkoja, puita joissa voi kiipeillä ja eläimiä joiden kanssa voi leikkiä. Elämä oli siellä ihanaa! Ei lainkaan sellaista kuin kaupungissa. Maalaiselämä oli kuitenkin vaikeaa äidille. Se oli varsinaista uurastusta, sillä siellä ei ollut vesijohtoja ulkona eikä sisällä eikä sähköä.
Talvet olivat pitkiä ja ankaria. Me lapset nukuimme ullakolla, jonka pärekaton läpi tuiskusi usein lunta, joten vuoteemme olivat kirjaimellisesti lumen peitossa. Aamuisin tuntui kiduttavalta pukea ylleen jääkylmät housut, jotka olivat toisinaan jäätyneet jäykiksi. Navettatyöt täytyi tehdä ennen aamiaista. Sitten kävelimme metsän läpi kouluun, jossa oli vain yksi luokkahuone ja yksi opettaja opettamassa kahdeksaa eri luokkaa.
Hengelliset alkuaskeleet
Äiti rakasti aidosti Jumalaa, ja sillä oli suuri vaikutus meihin lapsiin. Hän tapasi sanoa puolaksi: ”Jumala on antanut meille kauniin päivän.” Silloin me lapset juoksimme ulos saadaksemme selville, mitä hän tarkoitti – ja havaitsimme että ulkona satoi. Äidin mielestä kaikki mitä tapahtui johtui jollakin tavoin Jumalasta. Kun syntyi uusi vasikka tai kun kanat munivat tai kun satoi lunta, sillä oli aina hänen mielestään jotakin tekemistä Jumalan kanssa. Jumala oli jollakin tavoin vastuussa näistä hyvistä tapahtumista.
Äiti uskoi rukoukseen. Meidän oli ehdottomasti rukoiltava ruoka-aikoina. ”Koirat heiluttavat häntäänsä, kun niille annetaan ruokaa. Olemmeko me vähemmän kiitollisia kuin koirat?” hänellä oli tapana sanoa. Hän halusi meidän lausuvan rukouksen myös ennen nukkumaanmenoa. Koska kukaan meistä ei osannut Herran rukousta englanniksi, hän käski meidän polvistua ja toistaa hänen perässään, kun hän lausui sen puolaksi. – Matteus 6:9–13.
Se oli aikaa, jolloin ei vielä ollut televisioita. Auringonlaskun jälkeen ei ollut juuri muuta tekemistä kuin mennä vuoteeseen. Äiti kannusti meitä lukemaan. Hän luki Raamattua öljylampun ääressä. Ja me lapset luimme Kansainvälisten Raamatuntutkijoiden kiertäviltä evankeliuminpalvelijoilta hankittuja julkaisuja, esimerkiksi Jumalan harppu, Luominen ja Sovitus -nimisiä kirjoja. Näin aloimme kehittää ystävyyssuhdetta Jumalaan.
1930-luvun alkupuolella luonamme kävi joitakin raamatuntutkijoita Saginawista Michiganista, ja he kannustivat meitä saarnaamaan toisille. Mutta koska lähellä ei ollut mitään järjestettyä raamatuntutkisteluryhmää eikä seurakuntaa, saarnaamisponnistelumme jäivät vähäpätöisiksi. Hengellinen kasvumme polki suurimmaksi osaksi paikallaan.
1930-luvun lamakausi ajoi minut kotoa etsimään työtä Detroitista. Maatilamme oli kiinnitetty suurista summista ja halusin vapauttaa meidät tuosta taakasta. Silloinen Detroit oli kuitenkin leipäjonojen kaupunki. Tuhansia ihmisiä seisoi jonoissa joskus koko yön ahtautuneina puu- ja hiilivalkean ympärille yrittäen parhaansa mukaan pitää itsensä lämpiminä kunnes työnvälitystoimistot avaisivat ovensa. Minulla oli onnea, sillä sain työtä autotehtaasta.
Hengellinen kehitys
Hengellinen kiinnostukseni syttyi uudelleen hedelmällisellä tavalla vasta tuon vuosikymmenen loppupuolella ollessani Long Beachissä Kaliforniassa. Minulle annettiin kutsu yleisöesitelmään. Tuona sunnuntaina menin ensimmäistä kertaa kokoukseen valtakunnansaliin. Tapasin siellä Olive ja William (Bill) Perkinsin, järkeviä ihmisiä, jotka nauttivat kallisarvoisesta suhteesta Jehova Jumalaan.
Sisar Perkins oli merkittävä Jumalan sanan opettaja, hän käytti Raamattuaan yhtä taitavasti kuin kirurgi veistään. Hän laski suuren Raamattunsa, joka oli Kuningas Jaakon käännös, vasemmalle käsivarrelleen, nuolaisi oikean kätensä peukaloa ja selasi sivuja kohdasta toiseen. Ihmisiä viehätti hänen taitonsa ja se mitä he oppivat Raamatusta. Hän vaikutti osaltaan siihen, että monet ihmiset oppivat ymmärtämään Jumalan tarkoituksen. Hänen kanssaan oli innostavaa työskennellä palveluksessa. Se kannusti minua aloittamaan kokoaikaisen tienraivauspalveluksen syyskuussa 1941.
Myös sisar Wilcox auttoi minua. Hän oli seitsemissäkymmenissä oleva pitkä, kunnioitusta herättävä valkotukkainen nainen, joka piti hiuksiaan siististi sidottuna sykerölle päälaelle. Viehättävä leveälierinen hattu kruunasi aina hänen asunsa. Siististi ommellussa, nilkkoihin asti ulottuvassa leningissään hän näytti ainutlaatuiselta, joltakulta sellaiselta, joka oli juuri astunut esiin 1880-luvulta. Yhdessä me saarnasimme Long Beachin liikealueilla.
Sisar Wilcoxin olemus teki silmänräpäyksessä vaikutuksen liikkeenjohtajiin. Pelonsekaisella kunnioituksella he yleensä kutsuivat hänet toimistoonsa. Ja minä roikuin perässä. ”Mistä on kysymys?” he kysyivät kunnioittaen. ”Voinko auttaa teitä?”
Sisar Wilcox vastasi epäröimättä hallitsemallaan täydellisellä opettajan englannillaan: ”Olen tullut kertomaan teille Ilmestyskirjan vanhasta portosta, joka ratsastaa pedolla.” (Ilmestys 17:1–5) Silloin johtajat yleensä säpsähtivät ja oikaisivat itsensä tuolissaan ihmetellen samalla, mitä seuraavaksi tulisi. Hän maalasi heidän eteensä eloisan kuvan tämän asiainjärjestelmän lopusta. Reaktio oli lähes aina varma: he halusivat kaiken, mitä hänellä oli. Saatoimme levittää päivittäin kirjaimellisesti laatikoittain kirjallisuutta. Minun tehtäväni oli soittaa gramofonia aina kun hän pyysi sitä ja olla mahdollisimman peloton ja rohkea hänen puhuessaan.
Uusia tehtäviä
Vartiotorni-seuralta tullut kirje on aina täyttänyt minut jännityksellä. Vuonna 1942 saamassani kirjeessä minut määrättiin erikoistienraivaajaksi San Pedroon Kaliforniaan. Siellä Bill ja Mildred Taylor avasivat minulle kotinsa ovet. Vaati suunnatonta itsekuria käydä yksin kenttäpalveluksessa päivä toisensa jälkeen. Mutta se veti minut lähemmäksi Jehovaa, niin että todella tunsin hänen ystävyytensä. Sitten Seura lähetti Georgia ja Archie Boydin sekä heidän poikansa ja tyttärensä, Donaldin ja Susanin, auttamaan alueen käymisessä. Boydit asuivat kaikkine tavaroineen 5,5 metrin pituisessa asuntovaunussa.
Meille tuli jälleen kirje Seuralta! Vilunväreet kulkivat pitkin selkäpiitämme lukiessamme uuden aluemääräyksemme: Richmond Kalifornia, aivan San Franciscon pohjoispuolella. Vaikka näytti varsin epätodennäköiseltä, että vanha automme ja asuntovaunumme koskaan selviytyisivät muutosta, me pakkasimme ja lähdimme matkaan. Näytimme vaeltavilta mustalaisilta korjatessamme matkalla moottoria ja paikatessamme autonrenkaita. Kun vihdoin saavuimme Richmondiin, siellä satoi kaatamalla.
Toinen maailmansota oli tällöin jo täydessä vauhdissa. Kaiserin telakoilla rakennettiin sarjatuotantona ”libertyaluksia”, kuten niitä nimitettiin. Meidän tehtävänämme oli saarnata ihmisille, joita oli kertynyt tänne laumoittain työhön. Me puhuimme Valtakunnasta aamuvarhaisesta iltamyöhään ja palasimme usein kotiin ääni käheänä paljosta puhumisesta. Aloitimme monia raamatuntutkisteluja. Telakkatyöläiset olivat anteliaita ja vieraanvaraisia ihmisiä, jotka huolehtivat kaikista tarpeistamme. Alue itse asiassa elätti meidät, niin ettei meidän tarvinnut tehdä lainkaan osa-aikaista ansiotyötä.
Vankilakokemuksia
Nuoria miehiä kutsuttiin kaiken aikaa asevoimiin. Lihalliset veljeni, jotka eivät olleet todistajia, olivat astuneet palvelukseen vapaaehtoisesti, ja he palvelivat laskuvarjo- ja pioneerijoukoissa. Anoin omantunnonsyistä sotaa vastustavana evankeliuminpalvelijana vapautusta. Kutsuntalautakunta kieltäytyi tunnustamasta asemaani evankeliuminpalvelijana. Minut pidätettiin, tapaukseni käsiteltiin oikeudessa, ja 17. heinäkuuta 1944 minut tuomittiin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan liittovaltion kuritushuoneeseen McNeil Islandiin. Vankilassa opin, että Jehovan ystävyys on iankaikkinen. – Psalmit 138:8, Psalmit nykysuomeksi.
Minua pidettiin kuukauden verran piirikunnan vankilassa Los Angelesissa odottamassa siirtoa McNeil Islandiin. Vankilaelämän ensivaikutelmiani on vaikea unohtaa: sitä kuinka vangit huusivat rivouksia vartijoille ja meille, kun meitä tuotiin sisään. Tai sitä kuinka vartijat antoivat määräyksen: ”Varokaa portteja!” Kiinni vyöryvien sähköporttien jyrisevä ääni muistutti kaukana jylisevää ukkosta. Porttien sulkeutuessa yksitellen ääni tuli yhä lähemmäs, kunnes oma portti vyöryi vavahdellen ja rämähtäen kiinni! Silloin minut valtasi ahdistava tunne ja pelon aalto tulvahti ylitseni. Rukoilin nopeasti Jumalaa, että hän auttaisi minua, ja lähes silmänräpäyksessä ylitseni pyyhkäisi hehkuvan lämmin ja levollinen tunne; tätä kokemusta en unohda koskaan.
Elokuun 16. päivänä minut ja joukko muita vankeja pantiin käsirautoihin ja kahleisiin. Sen jälkeen meidät saatettiin aseellisten poliisien tarkan silmälläpidon alaisuudessa Los Angelesin keskipäivän ruuhkan läpi bussiin ja siirrettiin sitten McNeil Islandiin menevään vankilajunaan. Nuo vankilakahleet täyttivät minut ilolla, sillä ne liittivät minut Kristuksen apostolien seuraan, jotka myös pantiin kahleisiin, koska he pysyivät nuhteettomina. – Apostolien tekojen 12:6, 7; 21:33; Efesolaisille 6:20.
Ollessani merkittävänä McNeilin vankilan luetteloihin pöydän takana istunut virkailija kysyi: ”Oletteko J. T.?” Tämä yllätti minut, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin ilmauksen ”J. T.”. Minulle valkeni kuitenkin pian, mitä hän tarkoitti, joten sanoin: ”Olen.”
”Siirtykää tänne”, hän sanoi. Hämmästyin kuullessani hänen kysyvän takanani olleelta mieheltä saman kysymyksen: ”Oletteko J. T.?” Mies vastasi nopeasti: ”Olen.”
”Senkin valehtelija!” sanoi virkailija nauraen. ”Et edes tiedä, mitä J. T. tarkoittaa.” Sain myöhemmin tietää, että mies oli paatunut rikollinen, jolla oli pitkä rikosrekisteri. ”J. T.” tarkoitti tietysti ”Jehovan todistajia”, ja sellainen hän ei totisesti ollut.
Oli myöhä, ja vartija ohjasi minut pimeässä punkkaani. Oli vaikea uskoa, että olin liittovaltion vankilassa satojen kilometrien päässä kotoa ja kenestäkään, jonka tunsin. Juuri silloin näin jonkun tulevan luokseni pimeässä. Hän sanoi: ”Shhh!”, ja istahti viereeni punkalle. ”Olen veli. Huhu kertoi, että tänne olisi tulossa todistaja.” Hän esitteli itsensä ja lausui rohkaisun sanoja sekä kertoi minulle Vartiotornin ryhmätutkistelusta, joka vankilassa sallittiin pitää sunnuntai-iltapäivisin. Sääntöjen mukaan punkasta ei saanut lähteä sen jälkeen kun valot oli sammutettu, joten hän viipyi vain hetken. Mutta näinä muutamina hetkinä tunsin, miten Jehovan kallisarvoinen ystävyys ilmeni tämän hänen vihkiytyneen palvelijansa välityksellä.
Vankila-aikani kohokohtia olivat ne kerrat, jolloin A. H. Macmillan tuli Seuran päätoimistosta Brooklynista käymään aika ajoin luonamme. Hän jos kukaan oli ”Barnabas”, rohkaisija. Meidän sallittiin käyttää ruokalaa silloin kun hän tuli, ja me kaikki todistajat yhdessä monien muiden vankien kanssa keräännyimme sinne kuuntelemaan häntä. Hän oli loistava puhuja, ja jopa vankilaviranomaiset kuuntelivat häntä mielellään.
Järjestimme vankilarakennukset ja makuusellit saarnaamisalueiksi. Saarnasimme näillä alueilla Valtakunnan hyvää uutista järjestelmällisesti samoin kuin olimme saarnanneet kaupunkialueella ennen vangitsemistamme. Vastaanotto oli monenkirjavaa, ja sitä oli vaikea ennustaa. Mutta kuulevia korviakin löytyi. Pankkirosvoja ynnä muita, myös vanginvartijoita, kääntyi Jehovan puoleen, ja heidät kastettiin. Iloitsen yhä muistellessani näitä kokemuksia.
Siirtoja jotka muovasivat elämääni
Sodan loputtua minut vapautettiin alkuvuodesta 1946. Minua oli jälleen odottamassa kirjekuori Seuralta! Seuraava erikoistienraivausmääräykseni olisi Hollywood Kalifornia! Varsinainen teeskentelyn ja näyttelemisen kaupunki. Millaisia haasteita! Oli aikoja jolloin olisi ollut helpompaa myydä jääkaappeja eskimoille kuin saada näitä ihmisiä tutkimaan Raamattua. Herran ”lampaita” löytyi kuitenkin hitaasti mutta varmasti.
Ollessani elokuussa 1946 ”Iloisten kansojen” kansainvälisessä konventissa Clevelandissa Ohiossa, Milton Henschel, joka oli silloisen Vartiotorni-seuran presidentin N. H. Knorrin sihteeri, pysäytti minut ja kysyi: ”Dan, milloin tulet Beeteliin?” Kerroin hänelle nauttivani tienraivauksesta. ”Mutta me tarvitsemme sinua Beetelissä”, hän vastasi. Vaihdettuamme vielä muutaman sanan minulta loppuivat puolustelut. Rakastin Kaliforniaa ja minua kauhistutti ajatus asumisesta New Yorkissa. Muistan kuitenkin sanoneeni itselleni: ’Dan, jos Jehova haluaa sinut Brooklyniin, silloin sinä menet Brooklyniin.’ Niinpä aloitin Beetel-palvelukseni Jehovan todistajien Brooklynin päätoimistossa 20. elokuuta 1946.
Työskentelin vuosia Brooklynin painon sitomossa, ja tein monenlaisia ruumiillisesti vaativia töitä. Lopulta minut siirrettiin tilaustenkäsittelyosastolle, mikä oli taas uusi alueensa. Sitten eteeni tuli henkisiä haasteita, kuten käsikirjoitusten kirjoittamista radio-ohjelmiin ja itse ohjelmat Seuran radioasemalta WBBR:ltä. Työskentelin myös 20 vuotta kirjoitusosastolla, ja koetin täyttää sen korkeat mittapuut. Tällä välin minut nimitettiin Vartiotorni-seuran Pennsylvaniassa ja New Yorkin osavaltiossa rekisteröityihin yhdistyksiin, äänitin näytelmiä, pidin puheita piiri- ja kansainvälisissä konventeissa, ja lisäksi minulle suotiin suuri joukko muita palvelusetuja, joita on liian paljon mainittavaksi tässä.
Sitten marraskuussa 1974 sain taas kirjeen. Tässä kirjeessä sain uskomattoman ja käsittämättömän määräyksen. Minut kutsuttiin palvelemaan Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä. Tunsin nöyrän kiitollisena olevani täysin epäpätevä tähän tehtävään. Tuosta nimityksestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja tunnen yhä samoin.
Menneitä vuosia ovat rikastuttaneet myös ihmissuhteet – sellaisten ihmisten ystävyys, jotka ovat rakastaneet Jehovaa enemmän kuin itse elämää. Yksi heistä oli tuomari Rutherford, joka minulla oli etu tavata hänen kotonaan San Diegossa Kaliforniassa. Minulla oli myös etu työskennellä rinta rinnan muiden sellaisten miesten, esimerkiksi Hugo Riemerin, Nathan Knorrin, Klaus Jensenin, John Perryn, Bert Cummingin ja lukuisien muiden, kanssa, jotka olivat hengellisiä jättiläisiä, ”vanhurskauden tammia”. – Jesaja 61:3
Myöskään etu nähdä Jehovan järjestön kasvavan kourallisesta, 50 000:sta Valtakunnan julistajasta kautta maailman lähes 3 000 000:een ei ole mikään pieni kunnia. On ollut sykähdyttävää todistaa julkaisutoiminnan kasvu vain muutamista painovälineistä kymmeniin kirjapainoihin, jotka toimivat 95 haaratoimiston tukemina, ja näiden haaratoimistojen alaisuudessa julistetaan hyvää uutista 203 maassa. Tekniikassa ja tietokoneistuksessa tapahtuneet muutokset ja sovellutukset ovat olleet varsin kunnioitusta herättäviä. Tämän kaiken todistajana en voi muuta kuin toistaa Matteuksen 21:42:ssa olevat sanat: ”Jehovalta tämä on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme.”
Elämäni on liioittelematta ollut rikasta ja antoisaa. Jolloinkin matkan varrella minulta liikeni aikaa mennä naimisiin Hebburnista Englannista kotoisin olevan ihastuttavan tytön kanssa. Vaimoni Marina on Jumalan antama tuki. Kuinka todet ovatkaan Sananlaskujen 19:14:n sanat: ”Talo ja tavara peritään isiltä, mutta toimellinen [ymmärtäväinen, UM] vaimo tulee Herralta.”
Jehovan ystävyyden alati ylläpitävä voima on ollut kaikissa elämän kokemuksissani kuin ympäröivä suoja. Jehovan sanan mietiskely, sen merkityksen pohtiminen ja syvän ymmärryksen ja käsityskyvyn tavoittelu ovat täyttäneet valveillaoloaikani hengellisillä rikkauksilla ja tyytyväisyydellä. Vielä tälläkin hetkellä minut valtaa puhdas ilo kun luen psalmistan sanat: ”Autuas se kansa, jonka Jumala Herra on, se kansa, jonka hän on perinnöksensä valinnut! Meidän sielumme odottaa Herraa, hän on meidän apumme ja kilpemme. Sillä hänessä iloitsee meidän sydämemme, me turvaamme hänen pyhään nimeensä. Sinun armosi [ystävyytesi, By], Herra, olkoon meidän päällämme, niinkuin me panemme toivomme sinuun.” – Psalmit 33:12, 20–22.
[Kuva s. 11]
Olive Perkins oli innostava esimerkki minulle
[Kuva s. 12]
Boydin perhe auttoi käymään San Pedron aluetta Kaliforniassa
[Kuva s. 13]
Vuonna 1946 ”Iloisten kansojen” konventissa todistajatovereiden kanssa, jotka oli hiljattain vapautettu McNeil Islandin vankilasta
[Kuva s. 14]
Sunnuntaiaamun radiolähetys WBBR:ltä