Uskonto ja politiikka – törmäävätkö ne yhteen?

HENRIK VIII ei pannut alulle poliittisen ja uskonnollisen vallan yhdistämistä yhdelle ihmiselle. Hänen päivinään se oli jo koeteltu poliittinen keino, jonka tarkoituksena oli edistää kansallista ykseyttä.

Esimerkiksi muinaisessa Egyptin valtakunnassa oli monia jumalia. ”Farao oli itse yksi jumalista ja keskeinen hahmo alamaistensa elämässä”, sanoo The New Bible Dictionary. Rooman valtakunnassa oli samoin lukuisia jumalia; niihin kuuluivat myös keisarit. Eräs historioitsija kuvailee keisarin palvontaa ”kaikkein elinvoimaisimmaksi mahdiksi roomalaisen maailman uskonnossa”.

Mutta siitä tosiasiasta huolimatta, että kirkon ja valtion väliset liittoutumat ovat vuosisatoja vanhoja, kristikunnan nykyinen sekaantuminen politiikkaan ajaa sitä kohti yhteentörmäystä juuri niiden kanssa, joiden suosiota se tavoittelee. Miksi on niin? Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen katsokaamme ensin, miten kristikunta alun alkaen sekaantui politiikkaan.

Tosi kristillisyys – vastakohta

Jeesus Kristus, kristillisyyden perustaja, torjui kaiken poliittisen vallan. Ihmiset yrittivät ainakin kerran haltioituneina hänen ihmeistään tehdä hänestä väkisin kuninkaan, mutta hän ”poistui jälleen vuorelle yksinäisyyteen”. (Johannes 6:15) Kun roomalainen maaherra kysyi Jeesukselta, onko hän kuningas, Jeesus vastasi: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta. Jos minun valtakuntani olisi osa tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet, jottei minua luovutettaisi juutalaisille.” – Johannes 18:36.

Kristus sanoi lisäksi opetuslapsilleen: ”Koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” (Johannes 15:19) Yhteiskunnalliset tai poliittiset ongelmat eivät siis hajottaneet varhaiskristittyjen huomiota. Esimerkiksi orjuus oli silloin suuri ongelma, mutta kristityt eivät taistelleet sen poistamiseksi. Kristittyjä orjia käskettiin sen sijaan olemaan tottelevaisia isännälleen. – Kolossalaisille 3:22.

Sen sijaan että varhaiskristityt olisivat harrastaneet politiikkaa, he ryhtyivät saarnaamaan ”Jumalan valtakuntaa”. (Apostolien teot 28:23) Heidän sanomansa saavutti silloisen tunnetun maailman rajat vain muutamassa vuosikymmenessä. (Kolossalaisille 1:23) Ja millaisin seurauksin? Tuhannet osoittivat vastakaikua ja heistä tuli hengellisiä ’veljiä ja sisaria’. (Matteus 23:8, 9) Kristityiksi tulleet juutalaiset ja pakanat luopuivat toisiaan kohtaan tuntemastaan vihamielisyydestä. Jopa juutalaisten ja samarialaisten väliset suuret erimielisyydet hävisivät, koska kristityt tunsivat toisiaan kohtaan ”hellittämättömän harrasta rakkautta”. – 1. Pietari 4:8.

Kristillinen rakkaus ulottui kuitenkin jopa heidän vihollisiinsa. (Matteus 5:44) Siksi he kieltäytyivät liittymästä keisarin armeijaan. ’Mutta’, saattaa joku vastustaa, ’eikö Jeesus sanonut: ”Maksakaa – – takaisin keisarille, mikä on keisarin”?’ Sanoi. Mutta puhuiko Jeesus tässä sotapalveluksesta? Ei, vaan hän keskusteli vain siitä, pitäisikö ’keisarille maksaa veroa vai ei’. (Matteus 22:15–21) Kristityt siis maksoivat veronsa. Mutta he pitivät elämäänsä Jumalalle vihittynä ja kieltäytyivät vahingoittamasta lähimmäisiään.

Maailman ystäväksi tuleminen

’Mutta katsohan nykyistä kristikuntaa’, saattaa joku sanoa. ’Se on toivottomasti jakautunut, sen jäsenet teurastavat usein toisiaan ja sen papisto on kietoutunut politiikkaan. Mitä kristillisyydelle on tapahtunut?’ Jeesus varoitti, että tosi kristittyjen sekaan ’kylvettäisiin’ valekristittyjä. (Matteus 13:24–30) Paavali profetoi samoin: ”Minä tiedän, että – – keskuuteenne tulee sortavia susia – – ja – – nousee miehiä, jotka puhuvat vääristeltyjä asioita vetääkseen opetuslapset mukaansa.” – Apostolien teot 20:29, 30.

Tämä suuntaus oli alkanut jo ensimmäisellä vuosisadalla. Opetuslapsi Jaakob näki tarpeelliseksi kirjoittaa nämä selvät sanat: ”Te olette yhtä uskottomia kuin avion rikkoneet vaimot; ettekö tajua, että kun teette maailmasta ystävänne, teette Jumalasta vihollisenne?” (Jaakob 4:4, The Jerusalem Bible; kursivointi meidän.) Monet jättivät tämän Jumalalta peräisin olevan neuvon huomiotta – jopa siinä määrin, että 300-luvulla suden lampaiden vaatteissa, keisari Konstantinuksen, onnistui saada turmeltuneelta ”kristillisyydeltä” vielä lisää myönnytyksiä, kun hän teki siitä Rooman valtakunnan virallisen uskonnon. Mutta samalla kun kristikunnasta tuli ’maailman ystävä’, siitä tuli Jumalan vihollinen. Lopullisesta yhteentörmäyksestä tuli nyt väistämätön.

1200-luvulle mennessä ”paavin” eli ”isän” hallitsema kirkko oli saavuttanut ”valtansa huipun” ja luonut puitteet vielä läheisemmälle aviosuhteelle kirkon ja valtion välillä. Paavi Innocentius III tuli vakuuttuneeksi siitä, että ”Herra ei antanut Pietarille ainoastaan katolisen kirkon hallintoa vaan myös koko maailman hallinnon”. (Kursivointi meidän.) Historian professori T. F. Tout jatkaa kirjassaan The Empire and the Papacy: ”Innocentiuksen työ oli kirkollisen valtiomiehen työtä, – – kuninkaiden ja keisareiden nimittämistä ja panemista viralta hänen tahtonsa mukaan.” Mutta sama kirjailija lisää: ”Mitä poliittisemmaksi paavin valta tuli, sitä vaikeampi sen oli säilyttää arvovaltaansa lain, moraalin ja uskonnon lähteenä.”

Uskonto ja sota

Sota on politiikkaa väkivaltaisemmassa mitassa. Paavi Innocentius III järjesti kuitenkin henkilökohtaisesti sotaretken Etelä-Ranskan albigensseja vastaan. Tämä johti vuonna 1209 Béziers’ssä tapahtuneeseen tuhansien ihmisten julmaan joukkomurhaan ja pyhän inkvisition uhrien joukkopolttamiseen. Alun perin Palestiinaan suunnattuun ristiretkeen päätettiin poliittisen vehkeilyn vuoksi sisällyttää myös Konstantinopoli. ”Kristityt” ritarit osallistuivat siellä ”kolmen päivän ajan hirvittävään rosvoiluun, murhaamiseen, himoitsemiseen ja pyhäinhäväistykseen”. Ja näin he käyttäytyivät ”kristittyjä” tovereitaan kohtaan! Eräs historioitsija sanoo: ”Jopa kirkotkin ryöstettiin häikäilemättömästi.”

Kirkon epäkristilliset menetelmät saivat Martti Lutherin lopulta naulaamaan haastavat teesinsä Wittenbergin linnan kirkon oveen vuonna 1517, ja niin uskonpuhdistus alkoi. Mutta H. A. L. Fisher sanoi Euroopan historiaa käsittelevässä kirjassaan (History of Europe): ”Uusi uskontokunta oli – – tarkoin riippuvainen ruhtinaiden ja hallitusten suosiosta.” Saksa jakautui uskonnollispoliittisten linjojen mukaisesti. Samoin Ranskan kalvinistit alkoivat toimia yhdessä poliittisten johtajien kanssa. Seuranneita uskonsotia ei sen tähden käyty pelkästään uskonnonvapauden puolesta vaan myös siksi, että ”protestantit ja roomalaiskatoliset aateliset kilpailivat kruunun herruudesta”. Euroopan uskonnonhistoria on näin ollen kirjoitettu verellä!

1900-luvun valjetessa britit ja buurit taistelivat keskenään Etelä-Afrikassa. Papit lietsoivat molemmilla puolilla tulta ”saarnastuolista esittämillään kehotuksilla”. Historioitsija R. Kruger kirjoittaa: ”Kummallakin puolella sodan kuluessa taivaaseen osoitettujen rukousten määrälle veti vertoja vain niissä ilmennyt eri kirkkokuntien henkeytysten moninaisuus.” Valkoiset ”kristityt” teurastivat toisiaan ja pyysivät Jumalalta apua sen tekemiseen!

Tämä malli toistui paljon suuremmassa mitassa vuonna 1914, kun Saksan joukot marssivat Belgiaan yllään vyöt, joihin oli kirjoitettu sanat ”Gott mit uns” (Jumala on kanssamme). Kirkko rukoili molemmilla puolilla ahkerasti voittoa ja kohteli julmasti vihollista.

Suuret ihmisjoukot pettyivät uskontoon nähdessään sen osallistuvan ensimmäiseen maailmansotaan. Uskontoa ”kansan oopiumiksi” kutsuvien ateistien ja kommunistien määrä lisääntyi nopeasti. Papisto sekaantui kuitenkin edelleen politiikkaan ja tuki sellaisia fasistidiktaattoreja kuin Mussolinia ja Francoa. Roomalaiskatolinen kirkko jopa teki vuonna 1933 konkordaatin natsien kanssa. Kardinaali Faulhaber kirjoitti Hitlerille: ”Tämä kädenpuristus paavinkirkon kanssa – – on voimannäyte, josta koituu mittaamattomia siunauksia – –. Jumala varjelkoon valtakunnan kansleria [Hitleriä].”

Ei edes uuden maailmansodan syttymisen mahdollisuus ole vaikuttanut papiston sekaantumiseen politiikkaan. Joissakin kirkoissa on viime aikoina ilmennyt suuntaus poiketa kohti poliittista vasemmistolaisuutta. Muuan kirjailija sanookin: ”Latinalaisen Amerikan nuorin teologien sukupolvi – – on ehdottomasti sitä mieltä, että marxismi on väistämätön kristillisyyden poliittinen ilmaus.” Raamattu varoittaa kuitenkin: ”Tuulta he kylvävät, ja myrskyä he leikkaavat.” – Hoosea 8:7.

Myrskyn leikkaaminen

Raamattu todellakin kaiuttaa vakavaa varoitusta: uskonto ja politiikka ajautuvat kohti kauhistuttavaa yhteentörmäystä. Raamattu kuvailee Ilmestyskirjan 17. luvussa veren tahrimaa väärän uskonnon maailmanmahtia ”suureksi portoksi – –, joka istuu paljojen vetten päällä”. Nämä ”vedet” edustavat ’kansoja ja kansakuntia’. (Jakeet 1, 15) Portto on nimeltään ”Suuri Babylon, maan porttojen ja iljetysten äiti”, ja hän on ”juovuksissa pyhien verestä”. (Jakeet 5, 6) ”Babylon” on sopiva nimi järjestäytyneelle väärälle uskonnolle, koska monet sen opetuksista ovat peräisin muinaisesta Babylonin kaupungista.a Se on hankkinut murhanhimoisen maineensa vainoamalla tosi kristittyjä kautta vuosisatojen.

Väärän uskonnon maailmanmahdin kuvataan sitten ratsastavan pedolla, jolla on ”seitsemän päätä ja kymmenen sarvea – – jotka – – tarkoittavat kymmentä kuningasta”. (Jakeet 3, 12) Tämän lehden aiemmat kirjoitukset ovat tunnistaneet tämän ”pedon” välikappaleeksi, jolle on uskottu maailman rauhan säilyttäminen, nimittäin Yhdistyneiksi Kansakunniksi. Kirkot ovat ilmoittaneet julkisesti tukevansa tätä järjestöä. Lokakuussa 1965 paavi Paavali VI kuvaili YK:ta ”sovinnon ja rauhan viimeiseksi toivoksi”. Paavi Johannes Paavali II puhui YK:n yleiskokoukselle vuonna 1979. Mainitsematta lainkaan Kristusta tai hänen Valtakuntaansa hän puhui YK:sta ”rauhan ja oikeuden ylimpänä foorumina”.

Mutta miksi tämä uskonnon ja Yhdistyneiden Kansakuntien välinen liitto on niin vaarallinen? Koska ”ne kymmenen sarvea – – ja peto, nämä tulevat vihaamaan porttoa ja riisuvat hänet paljaaksi ja alastomaksi – – ja polttavat hänet kokonaan tulella”. (Jae 16) Väärä uskonto kulkee siksi suoraan kohti katastrofaalista yhteentörmäystä politiikan kanssa. Kun se on riisuttu paljaaksi ja sen törkeä epäpuhtaus on paljastettu, se tuhotaan lopullisesti.

Tämä antaa kipinän sille ”suurelle ahdistukselle”, josta Jeesus puhui ja joka huipentuu Harmagedonin taisteluun. Voittamattomien taivaallisten sotajoukkojen tukemana Kristus ’musertaa ja tekee lopun’ Saatanan maailmanlaajuisesta järjestelmästä ja jättää jäljelle ainoastaan ’nöyrät, jotka perivät maan’. Nämä ovat tosi kristittyjä, jotka ovat muun muassa pysyneet erossa jakavasta politiikasta. – Matteus 24:21; Daniel 2:44; Psalmit 37:10, 11; Matteus 5:5; Ilmestys 6:2; 16:14–16.

Jos sinua vaivaavat väärän uskonnon aiheuttama kärsimys ja häpeä, jonka se on tuottanut Jumalan nimelle, niin mitä sinun tulisi nyt tehdä? Raamattu käskee: ”Lähtekää siitä [väärästä uskonnosta] ulos, minun kansani, ellette tahdo osallistua hänen kanssaan hänen synteihinsä.” (Ilmestys 18:4) Vain Jehovan todistajat kehottavat ihmisiä noudattamaan tätä käskyä. He pysyvät varhaiskristittyjen tavoin poissa sodista ja politiikasta eikä heitä siksi odota tuho silloin, kun uskonto ja politiikka törmäävät yhteen. Ota siis yhteyttä heihin. He osoittavat sinulle mielellään, miten voit löytää sen ”kapean portin”, joka ei vie tuhoon vaan ikuiseen elämään. – Matteus 7:13, 14; Johannes 17:3.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 6]

Lontoon piispa lietsoi Englannin joukkoihin isänmaallisuutta rumpualttarilla Saint Paulin katedraalin portailla vuonna 1914