Jehovan käsi on ollut kanssamme

Kertonut Simon Kraker

”ISÄ, millaisen ammatin valitsisin itselleni?”

”Simon hyvä, sinun on syytä harkita sitä itse, sillä minä en voi päättää puolestasi.”

”Niin isä, mutta sinä kokeneempana tietäisit paremmin!”

”Ehkä näin on, Simon. Valittavanasi on monia aloja, ja ne kaikki tuntuvat houkuttelevilta, mutta mikä niistä tekee sinut kaikkein onnellisimmaksi?”

”Hyvä on, isä, olen ajatellut musiikkia, balettia, akrobatiaa, lääketiedettä ja papinvirkaa. Olen kiinnostunut niistä kaikista.”

Minkä sinä olisit valinnut? Miten sinä olisit toiminut? 1920-luvun alkupuolella tapahtui perheelleni jotakin sellaista, mikä vaikutti tuntuvasti ammatinvalintaani. Annahan kun kerron siitä.

Vanhempani, Mary ja Joseph, syntyivät kumpikin Itävallassa, mutta he tapasivat toisensa Yhdysvalloissa, ja siellä he myös avioituivat. Ennen Yhdysvaltoihin muuttoaan isä oli matkustellut laajalti ympäri Eurooppaa ammattimuusikkona soittimenaan trumpetti. Siksi hän huolehti siitä, että kaikki hänen kahdeksan lastaan saivat hyvän akateemisen koulutuksen lisäksi opiskella myös musiikkia. Viulu oli minun panokseni perheorkesteriin.

Äiti ja isä olivat roomalaiskatolilaisia, joten he halusivat meidän kaikkien saavan myös hyvän uskonnollisen kasvatuksen. Muistan hyvin sen roomalaiskatolisen Raamatun, joka meillä oli kotona. Se oli suuri, sen paksussa kannessa oli kultainen risti ja se oli kirjoitettu vanhalla fraktuuralla. Olin tutustunut tuohon Raamattuun sen verran, että arvostin sitä suuresti Jumalan sanana.

1920-luvun alkupuolella eräs toinen uskontokunta jakeli ilmaisia raamatullisia traktaatteja Pyhän kolminaisuuden kirkkomme edessä Clevelandissa Ohiossa. Me kaikki veimme saamamme traktaatit kotiimme ja vertasimme niitä omaan Raamattuumme. Ne olivat raamatuntutkijoiden, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin, julkaisemia. Yksi noista traktaateista jäi erityisesti mieleeni, koska se teki äidin onnelliseksi. Se käsitteli kuolleiden tilaa. Äidiltä oli kuollut kaksi poikaa pienokaisena. Traktaatista hän sai tietää, etteivät he olleet elossa limbuksessa eivätkä kärsineet kiirastulessa tai helvetissä, vaan makasivat tiedottomina haudassa odottaen ylösnousemusta. (Saarnaaja 9:5, 10; Johannes 11:24, 25) Se lohdutti suuresti sekä äitiä että meitä kaikkia!

Valinnan tekeminen

Raamatun totuudet selvenivät meille, kun saksankieliset raamatuntutkijat (Bibelforscher) alkoivat käydä luonamme. Kun omaksuimme lisää Raamatun tietoa, havaitsimme vieraantuvamme yhä enemmän katolisesta perinnöstämme. Tämä aiheutti minulle vaikean pulman. Minulle oli syntyessäni annettu nimi Simon, kasteessa Peter (Pietari) ja konfirmaation yhteydessä Joseph (Joosef). Minusta oli tullut messupoika, olin opetellut roomalaiskatolisia rukouksia ja messuja ja suorittanut erilaisia uskonnollisia tehtäviä. Vanhempani toivoivat, että minusta tulisi pappi, ja olin itsekin päättänyt osallistua täydemmin uskonnolliseen elämään.

Huomasin kuitenkin, että entiset toiveammattini houkuttelivat minua yhä vähemmän. Enää ei ollut kysymys siitä, miten voisin viihdyttää ihmisiä, tulla kuuluisaksi voimistelijaksi tai harjoittaa lääkärinammattia. Kyse oli pikemminkin siitä, mitä voisin tehdä auttaakseni toisia hengellisesti. Roomalaiskatolisen kirkon pappeus ei enää näyttänyt vastaukselta kysymykseeni.

Vanhempieni, samoin kuin minunkin, kiinnostus ja toiminta kohdistuivat nyt ’Jumalan valtakunnan hyvään uutiseen’ sellaisena kuin raamatuntutkijat sitä julistivat. (Matteus 24:14) Vuonna 1924 isä ja äiti alkoivat saarnata ”hyvää uutista” talosta taloon, ja minä kuljin heidän mukanaan. Kaksi vuotta myöhemmin, ollessani 12-vuotias, isä tajusi, että voisin saarnata itsekin. Niinpä hän antoi minulle taskukokoisen Raamatun, jota voisin käyttää evankelioimistyössäni. Jo ennen kuin pääsin oppikoulusta vuonna 1929, päätin vihkiytyä Jumalalle.

Teokraattisia virstanpylväitä

Kun muistelen niitä yli 60 vuotta, jotka ovat kuluneet siitä, kun perheeni alkoi osallistua Valtakunnan saarnaamiseen, tajuan, että olemme ohittaneet monia virstanpylväitä Jumalan näkyvän järjestön vaiheissa. Esimerkiksi Vartiotornissa julkaistiin vuonna 1925 kirjoitus ”Kansan synty”. Olin iloinen saadessani tietää, että Jehova kokoaa vilpittömiä yksilöitä kaikista kansakunnista muodostamaan oman kansansa. Tuo raamatullinen tosiasia teki minuun syvän vaikutuksen, koska asuinalueellani tunnettiin silloin voimakasta ennakkoluuloa juutalaisia ja mustia kohtaan. Mutta mitkään rodulliset, poliittiset, kaupalliset, sotilaalliset tai uskonnolliset tekijät eivät aiheuta jakaumia Jumalan kansassa. (Apostolien teot 10:34, 35) Oli todella riemastuttavaa lukea Jesajan 66. luvussa olevan profetian selitys ja nähdä sen täyttyvän omana aikanani!

Vuoden 1928 konventti Detroitissa Michiganissa oli myös teokraattinen virstanpylväs perheellemme kahdestakin syystä. Se oli ensimmäinen konventti, jossa vanhempani olivat läsnä. Ja kun he palasivat kotiin, meihin lapsiin teki syvän vaikutuksen se, että heistä suorastaan pursui iloa ja intoa tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. – Roomalaisille 12:11.

Sitten vuonna 1931 Jumalan järjestöllä oli sähköistäviä uutisia meille. Saimme uuden nimen: Jehovan todistajat. Miten ainutlaatuinen etu onkaan kantaa Jumalan nimeä ihmisten ja enkelien edessä! – Jesaja 43:10–12.

En koskaan unohda vuotta 1935, jolloin tunnistettiin ”muut lampaat” ja ”suuri joukko”. (Johannes 10:16; Ilmestys 7:9) Tämä auttoi monia yksilöitä – myös minua – ottamaan kasteaskeleen. Kastetta ei ollut tähdennetty totuudessaoloni alkuaikoina. Koska olin jo vihkinyt elämäni Jehova Jumalalle, tajusin nyt, että olisi sopivaa vertauskuvata tuo vihkiytyminen vesikasteella.

Vuosi 1938 oli teokraattisten uudelleenjärjestelyjen aikaa. Sitä ennen oli koko Clevelandin kaupungissa ollut vain yksi keskeinen kokouspaikka, jota käyttivät saksankieliset, puolankieliset, englanninkieliset ja muut kieliryhmät. Vuoden 1938 jälkeen Jumalan järjestö teki sellaisen järjestelyn, että kaupungin eri osiin perustettiin omia seurakuntia. Isä ja joitakin veljistäni nimitettiin palvelijoiksi seurakuntaan. Minut määrättiin huolehtimaan lehtipöydästä.

Vuosi 1939 toi jälleen tullessaan historiallisen tapauksen, joka lujitti uskoani Jehovaan ja hänen näkyvään järjestöönsä. Kun sodan pilviä alkoi nousta taivaalle, Vartiotorni julkaisi kirjoituksen aiheesta ”Puolueettomuus”. Tästä kirjoituksesta opin ymmärtämään, että Jumalan kansan tulee olla rauhassa kaikkien kanssa, jopa sodan uhatessa. Olen kiitollinen siitä, että tämä vahvisti minua niitä vaikeita aikoja varten, joita olin pian kokeva.

Vuonna 1939 menin myös ensimmäistä kertaa New Yorkiin. Siellä kuulin Vartiotorni-seuran toisen presidentin, J. F. Rutherfordin, puhuvan Madison Square Gardenissa. Noin 500 hengen vahvuinen uskonnollisten vihollisten joukko yritti hajottaa tuon kokouksen vastalausehuudoillaan veli Rutherfordin puhuessa. Mutta tämä kaikki oli turhaa. Rutherford pysyi lujana loppuun asti, ja yleisö osoitti vastakaikua innokkain kättentaputuksin.

Vuoden 1942 kansainvälinen konventti, joka pidettiin kotikaupungissani Clevelandissa, on yhä lähellä sydäntäni ja tuoreessa muistissani. Sen laajalti mainostetun yleisöesitelmän aiheena oli ”Rauha – voiko se kestää?” Siinä esitettiin raamatullisia todisteita, jotka osoittivat, ettei mikään ihmisten tulevaisuudessa aikaansaama rauha voisi kestää.

Usko koetellaan

Juuri tuohon aikaan uskoni joutui koetukselle puolueettomuuskysymyksen johdosta. Olin yksi General Motors -autoyhtiön varaosaosaston johtajista. Minun sallittiin työskennellä osa-aikaisesti, joten saatoin pitää toimintani sananpalvelijana ensi sijalla. Mutta ottaisinko nyt, kun sota raivosi ja Yhdysvallatkin oli siinä mukana, osaa selkkaukseen vai yrittäisinkö saada vapautuksen ansiotyöni perusteella? En tehnyt kumpaakaan. Olin virkaanasetettu evankeliuminpalvelija, ja minulla oli siksi laillinen oikeus saada vapautus sotapalveluksesta. Kutsuntalautakunta ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.

Lautakunnassa ehdotettiin: ”Voisitte mennä sotavoimiin ja palvella siellä pappina.” ”Ei käy”, vastasin. ”Minun omantunnonsyyni on se, että olen evankeliuminpalvelija, ja olen omistanut elämäni tähän työhön.”

”Mutta voittehan tehdä evankeliuminpalvelusta armeijassakin.”

”En voi”, sanoin. ”Voin palvella lähimmäisiäni vain Raamatussa esitetyllä ’hyvällä uutisella’.”

Tapaukseni vietiin ylempään oikeusasteeseen. Kiinnitin oikeuden edessä huomion siihen, että isäni oli paennut Itävallasta ja tullut Yhdysvaltoihin, koska hänen uskonnolliset vakaumuksensa estivät häntä kantamasta asetta ja menemästä armeijaan.

”Mutta ei teidän tarvitsisi taistella”, sanoi tuomari. ”Nuori mies, teistä tulisi taustanne ja koulutuksenne ansiosta erinomainen kenttäpappi.”

”Teidän Armonne, miten voisin tehdä sen? Jos en voi omantunnonsyistä kantaa asetta, miten voisin kannustaa toisia tekemään niin?”

Vankilaelämää

Siitä huolimatta, että asiakirjoin vahvistettu todistusaineisto osoitti minun olevan evankeliuminpalvelija, minut tuomittiin syksyllä 1943 viideksi vuodeksi liittovaltion kuritushuoneeseen Lewisburgiin Pennsylvaniaan. En kuitenkaan ollut ainoa todistaja Lewisburgissa, sillä siellä oli viitisenkymmentä muuta veljeä. Vapautukseni aikoihin mennessä määrä oli jo kasvanut noin 200:aan.

Vankila levittäytyi yli 400 hehtaarin alueelle. Sen rajojen sisäpuolella sijaitsivat vaarallisimpien rikollisten asuinrakennukset, leiri luottovangeille ja kylä, jossa vankilanjohtaja, vanginvartijat ja muu vankilahenkilökunta asui. Todistajat määrättiin tavallisesti luottovankien leiriin. Minun työni oli kuljettaa leirillä asuvat vangit työalueilleen ja takaisin.

Kun saavuin vankilaan, uskonnolliset kokouksemme ja kirjallisuutemme olivat kiellettyjä. Saimme kuitenkin säännöllisesti Vartiotorni-lehden. Miten se oli mahdollista? Joillakuilla vierailla, jotka kulkivat alueen metsäisten osien halki kylään ja vankilarakennuksiin, oli tapana pudottaa vaivihkaa tien viereen paperipussi, jossa oli uudet lehdet. Sitten minä tai joku muu veli ilmaantui paikalle, löysi pussin ja toimitti sen sisällön edelleen muille veljille. Saimme kirjallisuutta myös erään kylässä asuneen ystävällisen vartijan välityksellä. Hänellä oli tapana jättää vanhoja sanomalehtiä talonsa rappusille. Kun tuli aika noutaa sanomalehdet, löysimme melko usein lehtiämme vanhojen sanomalehtien joukosta. Myöhemmin vankilanjohtaja suostui pyyntöömme saada pitää säännöllisesti kokoukset ja tuoda vankilaan raamatullista kirjallisuutta.

Eräänä päivänä, kun jätin työryhmän vankilanjohtajan puutarhaan, pelästyin toden teolla. Olin kätkenyt vaatteisiini Seuran kirjan Totuus on tekevä teidät vapaiksi. Sillä aikaa kun muut vangit siistivät puutarhaa ja leikkasivat ruohoa, minä istuin kuorma-autossa ja vedin varovaisesti kirjan esiin. Mutta kuvittele miten pelästyin, kun vankilanjohtajan pikkutyttö yhtäkkiä ponnahti esiin takaani ja sanoi: ”Böö! Mitä sinä luet?”

Koska hän yllätti minut lukemasta kirjallisuutta, joka minun olisi todellisuudessa pitänyt jättää selliini, kerroin hänelle, että se oli Raamattua selittävä kirja. Hänen uteliaisuutensa vain kasvoi, kun näytin hänelle yhtä kirjan kuvista. Se oli kuva kumarassa olevasta miehestä, joka irrotti parhaillaan kahleita jaloistaan. ”Monet ihmiset ovat tuon miehen kaltaisia”, sanoin. ”He ovat väärien uskonnollisten käsitysten kahleissa, ja Jeesus haluaa vapauttaa heidät, koska hän sanoi: ’Totuus on tekevä teidät vapaiksi.’” – Johannes 8:32, Kirkkoraamattu.

Tytön äiti sanoi seuraavana päivänä: ”Simon, tyttäreni kertoi minulle kaiken keskustelustanne, joka koski Raamattua ja kirjaa, jota näytit hänelle. Se teki häneen syvän vaikutuksen, ja minustakin se kuulosti kiinnostavalta.” Onneksi tuosta yllättävästä tapauksesta ei koitunut mitään kielteisiä seurauksia.

Jouduin kärsimään vain alle puolet tuomiostani. Vapauduttuani vuonna 1946 liityin pikaisesti jälleen kokoaikaisten tienraivaajien riveihin.

Beetel-palvelus

Myös Clevelandissa vuonna 1946 pidetty Iloisten kansojen teokraattinen konventti oli tärkeä vaihe elämässäni. Siellä minä anoin Beeteliin palvellakseni kokoaikaisesti Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevassa Vartiotorni-seuran päätoimistossa.

Kaksi Seuran edustajaa, veli Milton Henschel ja veli Robert Morgan, selitti lyhyesti Beetel-palvelusta ja haastatteli sitten läsnäolleita. Lähestyin heitä epäröiden. Mutta kun haastattelu oli alkanut, havaitsin heidän olevan hyvin ystävällisiä ja todellisuudentajuisia.

”Miksi haluat palvella Beetelissä?” kysyi toinen veljistä.

”Teen tienraivaajana kaiken voitavani Jehovan palveluksessa”, vastasin, ”mutta jos pääsen Beeteliin, voin varmasti tehdä enemmän.”

”Jos tulet Beeteliin, olet totisesti tekevä enemmän”, toinen veli sanoi.

Hän oli oikeassa! Siitä päivästä lähtien, jolloin aloin palvelukseni Beetelissä 18. helmikuuta 1947, olen havainnut täällä työskentelemisen olevan todella kiinnostavaa ja antoisaa. Kiitän Jehovaa joka päivä siitä, että hänen kätensä ohjasi minut tähän tervehenkiseen palvelusetuun. – 2. Tessalonikalaisille 3:5.

Olemme nähneet todisteita Jumalan hengestä

Oltuani 45 vuotta naimattomana Valtakunnan vuoksi löysin täältä Brooklynin Beetelistä itselleni ”kelpo vaimon”, Grace Suiterin. (Sananlaskut 31:10) Hän oli tullut Beeteliin Keskilännestä vuonna 1939, vaikka hän ja hänen perheensä oppivat totuuden Kaliforniassa.a Siitä lähtien, kun solmimme avioliiton vuonna 1959, olemme havainneet, että Jehovan käsi on niiden kanssa, jotka rakastavat häntä ja palvelevat häntä uskollisesti.

Rakkaalla Gracellani ja minulla on monessa suhteessa samanlainen tausta. Synnyimme molemmat vuonna 1914, meidän molempien perheet etsivät tosi uskontoa ja me molemmat aloimme aktiivisesti osallistua vanhempiemme kanssa ovelta-ovelle-saarnaamiseen samanikäisinä: 12-vuotiaina. Lisäksi on todellinen ilo saada yhdessä avioparina kokea täällä Beetel-palveluksessa se, miten Jumalan järjestö ottaa rohkeasti aloitteen todistustyön viemiseksi ”maan ääriin asti”. – Apostolien teot 1:8.

Onko meillä mitään kaduttavaa siinä, että olemme tulleet Jumalan käden alle? Gracella ei ole! ”Meille ei tosin ole kertynyt paljon maallista mammonaa palvellessamme täällä Beetelissä”, hän sanoo, ”mutta elämämme on ollut rikasta pysyvämmällä tavalla. Vaikka meillä ei olekaan luonnollisia lapsia, meillä on totisesti paljon hengellisiä lapsia.”

Minullakaan ei ole mitään kaduttavaa! Valintamme ylistää Jehovaa kokoajanpalveluksessa on ollut oikein onnistunut. Me olemme eläneet täyttä elämää, jolla on ollut jalo tarkoitus, koska olemme alistuneet ”Jumalan väkevän käden alle”. – 1. Pietari 5:6.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Vanhempani Joseph ja Mary

[Kuva s. 25]

Simon ja hänen vaimonsa Grace