Jehovan teihin mukautuminen

Kertonut Arthur Worsley

KOLMEEN päivään emme olleet nähneet aurinkoa; tuuli oli ankara ja aallot löivät venettämme vasten. Olimme merellä Pohjois-Carolinan kuuluisan Cape Hatterasin edustalla matkalla saarnaamaan Bahamasaarille. Oli marraskuu vuonna 1948. Me neljä, kolme Vartiotornin Raamattukoulusta Gileadista valmistunutta lähetystyöntekijää ja minä, aloimme käydä epävarmoiksi sen suhteen, pääsisimmekö koskaan perille.

Minä olin Vartiotorni-seuran 18-metrisen kuunarin, Sibian, ruorissa. Aluksen oikealta laidalta kuului säännöllisin välein purkautuvan höyryn kaltainen ääni suurten aaltojen iskeytyessä venettämme vasten ja kastellessa meidät likomäriksi. Vyötäisilläni olleen vyön ympärille oli pujotettu köysiä, jotka oli toisesta päästään kiinnitetty kannen rengaspultteihin. Myötätuuleen purjehtiessamme takila vaikersi lohduttomasti, ja vastatuulessa siitä lähti hurja ujellus.

Stanley Carter ja Ron Parkin olivat kannen alla päähytissä, ja he olivat todella merisairaita. 50-vuotias Gust Maki, jonka olin juuri vapauttanut ruorista, oli aivan uuvuksissa. Ennen ruoripyörään tarttumista olin valmistanut brandymunatotin ja kerroin Gustille, mistä hän löytäisi sen. Sen jälkeen en nähnytkään häntä lähes kymmeneen tuntiin.

En koskaan unohda tuon yön yksinäisyyttä, tuulen ujellusta enkä sitä, miten yritin pitää kiinni tempoilevasta ruoripyörästä ja toivoin, että köysi, johon olin kiinnitetty, kestäisi. Kuinka olin joutunut tähän tilanteeseen?

Varhaisvuoteni Englannissa ja Kanadassa

Isäni kuului Englannin merivoimiin, ja olin aina merisotilaiden ja muiden sotilaiden parissa. Kun äitini yllättäen kuoli, minut lähetettiin oppiin merille. Vuonna 1923 ollessani 16-vuotias tein eräässä koululaivassa matkan maailman ympäri.

Singaporessa ollessani kuulin veljeltäni, että isäni oli mennyt uudelleen naimisiin ja että perheeni asui nyt Albertassa Kanadassa. Niinpä vuonna 1924 muutin heidän luokseen lähelle Lethbridgeä sijaitsevalle 130 hehtaarin maatilalle. Kauppakamari mainosti aluetta ”aurinkoisena Etelä-Albertana, kultaisen viljan maana”, ja sellainen se todella oli.

Käynti joka muutti elämäni

Mutta erään asian kauppakamari näytti unohtaneen mainita, nimittäin preerian talvet. Lämpötila saattoi ajoittain laskea −35 asteeseen ja alemmaksikin. Eräänä sellaisena talvisena päivänä talvella 1926–1927 vanha T-mallinen Ford tulla täristi pihaamme, ajoi vaivalloisesti mahdollisimman lähelle taloamme ja pysähtyi tutisten. Kun ajaja oli kutsuttu sisälle nauttimaan kuumaa kahvia ja pikkuleipiä, hän selitti lumikinosten tukkineen tien eikä hän ollut varma siitä missä oli. Se tietenkin selitettiin hänelle pian, minkä jälkeen hän alkoi puhua meille Raamatusta. Ostin häneltä dollarilla Vapautus-kirjan ja seitsemän kirjasta.

Vanhempani olivat ostoksilla kaupungissa. Niinpä selailimme veljeni kanssa saamaamme kirjallisuutta hetken aikaa, minkä jälkeen laitoimme julkaisut kirjahyllyyn, jonne ne unohtuivat, koska meidän piti huolehtia karjasta. Mutta jokin lukemastani vaivasi mieltäni. Saatoin usein jopa herätä öisin ja ajatella näitä asioita. Lopulta päätin ottaa selvää, mistä kaikessa oikein oli kysymys.

Otin summanmutikassa hyllystä kirjasen Kristuksen takaisintulo. Odotin, kunnes kaikki olivat menneet nukkumaan, ja sitten luin tuon kirjasen ja etsin kaikki raamatunkohdat perheraamatustamme. Selitykset hämmästyttivät ja ilahduttivat minua, ja niin aloin seuraavana päivänä aamiaisella ”todistaa” perheeseeni kuuluville. Vaikkei se tehnyt heihin juuri lainkaan vaikutusta, intoni ei laantunut.

Saarnaamisyrityksiä

Lähetin Vartiotorni-seuralle kirjeen, jossa mainitsin ympärillämme asuvien maanviljelijöiden nimet ja osoitteet, ja pyysin, että heille lähetettäisiin Kristuksen takaisintulo -kirjanen. Kun menin myöhemmin kysymään, mitä he olivat pitäneet tuosta kirjasesta, heidän vihamieliset vastauksensa hämmästyttivät minua. He sanoivat esimerkiksi: ’Kuulehan, sinun kaltaisesi nuorenmiehen ei tulisi lainkaan lukea tuollaista roskaa’, tai: ’Se on russelilaisten julkaisu. Amerikassa heidät pannaan vankilaan.’

Vaikka olin pettynyt, en silti antanut periksi. Tilasin itselleni kaikki ne julkaisut, jotka Vartiotorni-seura oli julkaissut, ja lisäksi ylimääräisiä kappaleita, joita voisin lainata. Käytin kaikki tilaisuudet lukemiseen, ja mietin, miten voisin kertoa oppimastani toisille. Sain Seuran välityksellä tietää, että lähiseurakunta eli ”ekleesia” oli noin 160 kilometrin päässä Calgaryssa. Se oli liian kaukana, minkä vuoksi en voinut käydä siellä kokouksissa.

Vuonna 1928 lähdin kotoa hankkiakseni itselleni oman ansiotyön, ja lopulta päädyin työskentelemään eräällä 65 hehtaarin tilalla, jonka vuotuisesta tuotosta minun oli määrä antaa tuon tilan omistajille neljäsosa. Joulukuussa 1929 lähdin lomalle isäni ja äitipuoleni luo, jotka olivat muuttaneet Vancouveriin Brittiläiseen Kolumbiaan. Oltuani perillä muutaman päivän eräs nainen tuli ovelle ja tarjosi Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjallisuutta. Häneltä sain tietää, missä raamatuntutkijat (joita nykyään kutsutaan Jehovan todistajiksi) pitivät kokouksiaan, ja seuraavana sunnuntaina kävelin ankarassa kaatosateessa ja tuulessa kahdeksan kilometriä päästäkseni kokoukseen.

Oli todella ilo päästä kokoukseen, jossa toiset olivat yhtä kiinnostuneita Raamatusta kuin minäkin. Seuraavalla viikolla lähdin tuon ryhmän kanssa saarnaamaan talosta taloon, ja samoin tein viikosta toiseen sen jälkeen. Sitten sain englanninkielisen Vartiotornin 15.1.1930, jossa esitettiin kutsu tulla auttamaan työssä, jota tehtiin Beeteliksi kutsutussa Vartiotorni-seuran Brooklynin päätoimistossa. Tarjouduin palvelemaan, ja yllätyksekseni sainkin kutsun saapua Beeteliin. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain asiani järjestykseen; tuona aikana minut myös kastettiin. Saavuin lopulta Beeteliin 13. kesäkuuta 1930.

Palvelus Beetelissä

Minut määrättiin sitomoon, ja lopulta päädyin käyttämään nitomakonetta, joka lyö metallihakaset kirjasten selkään. Oli todella innostavaa työskennellä kirjasen Kristuksen takaisintulo parissa, sillä tuo julkaisu muutti elämäni! Pian sen jälkeen nidoin uutta kirjasta Valtakunta, maailman toivo.

Ensimmäinen konventtini pidettiin Columbuksessa Ohiossa heinäkuussa 1931, ja se oli todella mieliinpainuva. En unohda koskaan niitä valtavia suosionosoituksia, jotka seurasivat ilmoitusta, että siitä lähtien meitä kutsuttaisiin nimellä Jehovan todistajat. Sen jälkeen julkaistiin kirjanen Valtakunta, maailman toivo. Siinä selitettiin, miksi tämä uusi nimi otettiin käyttöön. Myöhemmin tuota kirjasta levitettiin kaikille sotilashenkilöille, poliitikoille, liikemiehille ja kirkkokuntien toimihenkilöille. Minun oli määrä levittää näitä kirjasia Brooklyn Heightsissa sijaitsevan Beetelin lähiympäristössä ja Governor’s Island -nimisellä saarella New Yorkissa.

Beetel sijaitsee aivan New Yorkin sataman tuntumassa, ja koska olen perillä laivoista, aloin saarnata tuolla satama-alueella. Eräänä päivänä muuan lotjan kapteeni esitti vastalauseensa: ”Sinun on aivan turha yrittää kaupata noita kirjoja minulle. Minulla on sellainen kirja, joka kertoo todella totuuden Raamatusta.”

”Voisinko saada nähdä sitä kirjaa”, sanoin.

Hän toi rähjääntyneen kirjan, jonka nimi oli Hallitus, ja selitti: ”Ongin sen joesta ja kuivasin sen. Se on paras koskaan lukemani kirja.”

Näytettyäni hänelle kirjasta julkaisijoiden sivua ja osoitettuani, että tarjoamani kirjat olivat samalta julkaisijalta, kaikki muu kävi helposti. Meillä oli suurenmoista yhdessä!

Noihin aikoihin oli vain suhteellisen vähän julistajia, ja siksi me yritimme kaikin keinoin saada hyvän uutisen julistetuksi ihmisille ennen Harmagedonia. New Yorkin kaupungissa oli vain yksi seurakunta. Nyt tässä kaupungissa on yli 300 seurakuntaa ja noin 30 000 julistajaa, ja monilla alueilla työskennellään joka kuukausi!

Rutherford – väsymätön työntekijä

Joseph F. Rutherford, joka oli Vartiotorni-seuran presidenttinä 11 ensimmäisen Beetelissä-olovuoteni aikana, hämmästytti minua jatkuvasti sillä, miten paljon hän teki työtä. Hän kirjoitti suurimman osan raamatullisesta kirjallisuudestamme, teki laajoja puhujamatkoja, kävi oikeustaisteluja ja kaiken sen lisäksi osoitti myös henkilökohtaista kiinnostusta tuohon aikaan 200 henkeä käsittäneen Beetel-perheen asioita kohtaan.

Vuonna 1932 hän esimerkiksi päätyi siihen ratkaisuun, että meidän tulisi kasvattaa itse enemmän tarvitsemiamme elintarvikkeita, varsinkin lihakarjaa. Hän järjesti siksi niin, että Staten Islandissa sijaitsevalle kuusi hehtaaria käsittävälle Seuran maatilalle rakennettiin kanaloita. Hän sai jostakin selville, että minä tiesin jotakin kanojen kasvatuksesta. Niinpä käytin hänen kanssaan monta viikonloppua kanaloiden suunnittelemiseen ja maan mittaamiseen niiden rakentamiseksi.

Eräällä näistä käynneistä veli Rutherford näytti olevan hyvin huolissaan jostakin. Vähän ajan kuluttua rohkenin kysyä, oliko jokin vialla ja voisinko mitenkään auttaa. Hän vain totesi, ettei se ollut mahdollista. Mutta kävellessämme kohti puutarhaa hän sanoi: ”Niin on käynyt tähän asti aina. Joka kerta kun työskentelen jonkin tärkeän asian parissa, herää vaikeuksia, ja juuri nyt työskentelen kirjoituksen parissa, joka on yksi tärkeimmistä moniin vuosiin.” Olin todella yllättynyt siitä, että hän edes mainitsi siitä minulle, joka olin Beetelissä suhteellisen uusi.

Muutamia viikkoja myöhemmin Jehovan kansa sai Vartiotornin (engl.) numerot 15.8. ja 1.9.1932, joissa oli kaksiosainen kirjoitussarja aiheesta ”Jehovan järjestö”. (Suomeksi 15.10. ja 1.11.1932) Nämä kirjoitukset paljastivat, että valittujen vanhinten järjestelmä oli epäraamatullinen. Vaikka ne aiheuttivat melkoisesti kohua, ne olivat uusi askel kohti täysin teokraattista hallintoa.

Noihin aikoihin ne, jotka yrittivät ajaa veli Rutherfordin pois radioaalloilta, vastustivat häntä kovasti. Mutta hän oli taistelija eikä koskaan antanut periksi uskonnollisille vastustajilleen.

Paineet kasvavat, Rutherford kuolee

Vaino lisääntyi 1930-luvulla. Natsi-Saksassa monet lähetettiin uskonsa vuoksi keskitysleireille ja surmattiin. Jopa Yhdysvalloissa joitakin veljiä tervattiin ja peitettiin höyhenillä; toisia pakotettiin nielemään risiiniöljyä. Omaisuutta tuhottiin ja lapsia erotettiin koulusta.

Vuonna 1941 veli Rutherfordin terveys alkoi heiketä, mutta siitä huolimatta hän osoitti yhä huomattavaa tarmokkuutta ja otti varman johdon. Niille meistä, jotka tunsimme hänet hyvin, hänen terveytensä heikkeneminen oli surullisen ilmeistä. Hän oli menettänyt niin paljon painostaan, että hänen vaatteensa riippuivat löysinä hänen yllään. Mutta vaikka hänen ruumiinsa oli kuihtumassa, hänen mielensä oli toimelias, eikä hänen intonsa totuuden ja Jehovan nimen julistamisen puolesta koskaan heikennyt.

Myöhäissyksyllä 1941 hän uskoutui erään aamiaisen jälkeen Beetel-perheelle ja kertoi, että hänen oli määrä mennä suureen leikkaukseen. Hän puhui perheelle jonkin aikaa rohkaisevasti ja sanoi sitten lopuksi: ”Jos siis Jumala tahtoo, näen teidät jälleen. Jos ei, niin tiedän, että te kyllä jatkatte taistelua.” Perheeseen kuuluvista eivät kenenkään silmät jääneet kostumatta kyynelistä; me emme todellakaan nähneet häntä uudelleen. Hän lähti tuona päivänä Kaliforniaan, missä hän kuoli tammikuun 8. päivänä 1942.

Vuosien mittaan veli Rutherfordia vastaan kohdistettiin hyvin monia ilkeämielisiä hyökkäyksiä, mutta ne eivät masentaneet meitä, jotka työskentelimme hänen kanssaan ja lähes päivittäin saimme häneltä aamupalvonnan yhteydessä hengellistä ohjausta. Me tunsimme hänet ja tiesimme, mikä hän todella oli – Jehovan todistaja. Mitä siihen voisi enää lisätä!

Uusia tehtäviä

Pian sen jälkeen kun Nathan H. Knorrista tuli presidentti, hän pyysi joitakuita meistä toimistoonsa ja kertoi suunnitelmista, joiden mukaan Seuran edustajat alkaisivat jälleen vierailla seurakunnissa. Hän kysyi, haluaisimmeko me osallistua tähän työhön. Vastasin myöntävästi ja ryhdyin matkatyöhön vuonna 1942. Meidät nimitettiin ”veljienpalvelijoiksi”. Tässä tehtävässä palvelevia alettiin myöhemmin nimittää ”kierrospalvelijoiksi”.

Toukokuussa 1948 ensimmäisen Houstonissa Texasissa pidetyn piirikonventin aikana veli Knorr kutsui minut toimistoonsa. Vaihdettuamme muutaman alueella suoritettavaa työtä ja terveyttäni koskevan ajatuksen hän kysyi: ”Oletko ajatellut mennä naimisiin?”

En voinut totuudenmukaisesti vastata kieltävästi mutta en myöskään myöntävästi. Siksi sanoin: ”Veli, olen ajatellut sitä aina viisivuotiaasta lähtien.” Tämä vastaus oli tavallaan neutraali. Veli Knorr selitti sitten, että Seura on hankkinut kuunarin, ja kysyi, haluaisinko lähteä sillä lähetystyöhön.

Tämä kaikki johti siihen, että olin Sibian ruorissa Cape Hatterasin edustalla tuona erittäin myrskyisenä yönä marraskuussa 1948.

Saarilla todistaminen

Muutaman päivän kuluttua olimme Bahamasaarilla, joiden ihmiset osoittautuivat hyvin vieraanvaraisiksi ja Raamatun totuutta arvostaviksi. Todistimme kaikilla suuremmilla saarilla, ja kävimme joillakin niistä useita kertoja siellä viettämiemme seitsemän kuukauden aikana. Sen jälkeen jatkoimme matkaa Neitsytsaarille, ja annoimme tässä saariryhmässä perusteellisen todistuksen.

Eräänä iltana St. Martinin saaren pormestari tuli luokseni ja sanoi: ”Vielä pari viikkoa sitten saatoin kaupungilla kuljeskellessani kuulla puhuttavan vain kukkotappeluista ja naisista. Mutta nyt kuulen kaikkialla, minne menen, ihmisten puhuvan Jehovasta ja Raamatusta. Te Jehovan pojat olette tehneet hyvää työtä, ja minä kiitän teitä siitä.”

Minulla oli etu pitää St. Vincentin saarella ensimmäinen muistonviettopuhe, mikä tuolla saarella on koskaan pidetty. Puheen jälkeen muuan nainen sanoi: ”Herra Brown olisi varmasti mielellään ollut kuuntelemassa tätä puhetta, mutta hän asuu kovin kaukana.” Minulle kerrottiin, millä suunnalla se kylä, jossa hän asuu, sijaitsee, ja varhain seuraavana aamuna lähdin liikkeelle löytääkseni sen.

Kylään ei vienyt mitään teitä, vain polkuja. Kävelin monta tuntia, ja kysyin aina välillä, mihin suuntaan minun tulisi jatkaa. Kello kahden maissa iltapäivällä saavuin lopen uupuneena pienelle metsäaukealle, jossa oli muutama maja siellä täällä. Päätin mennä niistä yhteen ja levähtää. Majaa lähestyessäni näin oven yläpuolella kirjoituksen ”Jehovan todistajain valtakunnansali”. Väsymykseni oli hetkessä tipotiessään!

Pian eräs mies tuli luokseni ja kysyi, voisiko hän tehdä jotakin hyväkseni. ”Mistä voin löytää ne ihmiset, jotka ovat rakentaneet tämän pienen salin?” tiedustelin.

”Minä olen yksi heistä”, hän sanoi.

Kerroin hänelle olevani Sibialta, mutta sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä hänelle. Siksi jatkoin: ”Etkö tunne sitä? Se on se Jehovan vene.” Se sai hänet niin onnelliseksi, että hänen jalkansa tuskin pysyivät maassa. Sain pian tietää niistä vaiheista, jotka johtivat valtakunnansalin rakentamiseen.

”Kun minä menin Trinidadiin”, hän selitti, ”he kertoivat minulle totuudesta. Ja kun tulin takaisin, kerroin toisille.” Hän kysyi, haluaisinko pitää puheen.

”Mielelläni”, vastasin. Niinpä hän puhalsi simpukankuoreen, ja hetkessä pieni sali oli aivan täynnä väkeä sen lisäksi että ihmisiä seisoi ulkopuolella ikkuna-aukkojen ääressä. Pidin puheen, ja sitä seurasi oikein hyvin johdettu Vartiotornin tutkistelu. Kaiken tämän jälkeen tuo veli kutsui minut aterialle kotiinsa. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kerroin heille, että minun täytyisi lähteä. He saattoivat minua takaisin paljon lyhyempää reittiä. Kun he olivat jättäneet minut, veneelle oli vielä muutama kilometri matkaa, mutta tuo yö oli hyvin kaunis.

Takaisin Beeteliin

Ensimmäinen suuri konventti Yankee-stadionilla pidettiin vuonna 1950. Meidät Sibialla työskentelevät kutsuttiin mukaan. New Yorkissa ollessani sain jälleen määräyksen matkatyöhön Yhdysvaltoihin. Muutaman vuoden kuluttua sairastuin ja minut kutsuttiin takaisin Beeteliin vuonna 1956. Vaikka terveyteni vähitellen parani, jäin edelleen Beeteliin.

Kun veli Knorr kerran puhui tarpeesta saada lisää lähetystyöntekijöitä Afrikkaan, ehdotin, että hän lähettäisi minut sinne. Hän muistutti minua kuitenkin korkeasta iästäni ja siitä, että olin useasti joutunut turvautumaan sairaalahoitoon, ja hän sanoi, että minun olisi parempi pysyä siellä, missä voisin tarvittaessa saada hoitoa.

Olen nyt 79-vuotias, ja kun ajattelen niitä lähes 56 vuotta, jotka olen ollut kokoajanpalveluksessa, olen hyvin onnellinen siitä, että ryhdyin tällaiseen palvelukseen nuoruudessani. Usein kokouksista tai työstä palattuani istun mukavassa huoneessani Beetelissä ja muistelen menneiden 60 vuoden tapahtumia. Minua on todella siunattu sen vuoksi, että olen mukautunut Jehovan teihin.

[Kuva s. 12]

Saarnatessani Alabamassa vuonna 1934 vaihdoin raamatullista kirjallisuutta kanoihin