Olen ’laskenut käteni auraan enkä katso taakseni’
ASTUESSANI lentokoneeseen, joka veisi minut uuteen kotiini Boliviaan, mieleeni tulivat sanat, jotka äitini oli minulle viime kirjeessään kirjoittanut: ”Ei kukaan, joka on laskenut kätensä auraan ja katsoo siihen mikä on jäänyt taakse, ole sovelias Jumalan valtakuntaan.” (Luukas 9:62) Olin päättänyt toimia näiden sanojen mukaan.
Vaikka lähetystyö olisikin minulle uusi kokemus, olin jo nauttinut kokoajanpalveluksesta noin viisi vuotta. Olin oppinut totuuden vanhemmiltani, jotka alkoivat jo vuonna 1923 tutkia raamatuntutkijoiden kanssa, joiksi Jehovan todistajia siihen aikaan kutsuttiin. Vaikka olin silloin vasta nelivuotias, halusin ymmärtää Vartiotorni-seuran julkaisuja. Perheeni jäsenet eivät kuitenkaan moniin vuosiin tehneet mitään totuuden suhteen. Toisinaan jotkut naapureistamme, jotka olivat raamatuntutkijoita, tulivat käymään luonamme. Muistan myös sen, että isällä oli tapana mennä naapureitten luo kuuntelemaan tuomari Rutherfordin radiopuheita.
Mutta vasta vuonna 1938 totuuden siemenet alkoivat kantaa hedelmää. Äitini, joka oli nyt eronnut ja mennyt uusiin naimisiin, alkoi hankkia Jehovan todistajien julkaisuja ja lukea niitä innokkaasti. Minusta oli erityisen sykähdyttävää oppia, että ”suuri joukko” säilyisi elossa nykyisen asiainjärjestelmän tuhosta ja eläisi ikuisesti maan päällä. (Ilmestys 7:9–14) Tämä uutinen oli ehdottomasti kerrottava toisille.
Niinpä mentyäni kasteelle kesäkuussa vuonna 1939 aloin harkita kokoajanpalvelijaksi eli tienraivaajaksi ryhtymistä. Muutettuani Coloradoon (Yhdysvalloissa) tutustuin Helen Nicholsiin ja hänen äitiinsä, jotka molemmat olivat voideltuja sisaria ja vakituisia tienraivaajia. Heidän kertomansa suurenmoiset kokemukset kannustivat minua edelleen palvelemaan tienraivaajana. Niinpä sain vuoden 1940 toukokuussa ensimmäisen aluemääräykseni tienraivaajana, se oli Coloradossa sijaitseva Salida.
Valmennusta Gileadissa ja määräys ulkomaille
Palveltuani muutamia vuosia tienraivaajana Coloradon ja Indianan eri osissa minut kutsuttiin Gilead-koulun kolmannelle kurssille. Se oli Vartiotorni-seuran järjestämä koulu lähetystyöhön valmentamiseksi. Viisi suurenmoista kuukautta nautin Gilead-koulun siunauksista, mutta saatuani päästötodistuksen minulle ei annettukaan heti määräystä ulkomaille, koska toinen maailmansota riehui parhaillaan. Niinpä minut lähetettiin väliaikaisesti työskentelemään seitsemän muun sisaren kanssa West Haveniin Connecticutiin. Vuonna 1945 sain määräyksen työskennellä Washingtonissa (D.C.). Pian tie oli kuitenkin selvä mennäkseni ulkomaiseen määräpaikkaani La Paziin Boliviaan.
Ennen määräykseni saamista en ollut koskaan edes kuullut Boliviasta! Ei siis ihme, että rauhattomat ajatukset risteilivät mielessäni astuessamme lentokoneeseen: Miten menestyisin lähetystyöntekijänä? Voisinko pysyä siellä pitkään? Sen äitini neuvon muistaminen, ettei saa ’kätensä auraan laskettuaan katsoa taakseen’, vahvisti päätöstäni menestyä lähetystyössä. Lisäksi en olisi yksin tässä uudessa maassa. Minun kanssani matkustivat sisareni ja lankoni, jotka olivat valmistuneet Gileadin neljänneltä kurssilta. Lentokoneemme laskeutui La Paziin 9. kesäkuuta 1946.
Vallankumouksen keskellä
Jo samana päivänä jona saavuin joku yritti aloittaa vallankumouksen pudottamalla pommin hallituksen palatsiin. Pommi ei kuitenkaan räjähtänyt, ja niin vallankumouskin epäonnistui. Mutta vajaan kahden kuukauden kuluttua puhkesi toinen vallankumous, joka johti monien kuolemaan ja loukkaantumiseen. Maan presidentti ja jotkut hänen ministereistään hirtettiin yhteen pääaukion lyhtypylvääseen. Tällainen oli ensi kosketukseni Boliviaan.
Tuon hirvittävän verilöylyn jälkeen me saatoimme kuitenkin ’lohduttaa murheellisia’, ja monet nöyrät bolivialaiset olivatkin halukkaita tutkimaan Raamattua kanssamme. (Jesaja 61:1, 2) Tuohon aikaan me todistimme usein ihmisille soittamalla levytettyjä saarnoja. Niinpä jouduimme kantamaan sekä gramofonia että kirjalaukkua ylös alas La Pazin jyrkkiä mäkiä kolmen ja puolen tuhannen metrin henkeäsalpaavassa korkeudessa. Huonon espanjankielen taitoni johdosta jotkut ihmiset luulivat että olin myymässä gramofonia ja levyjä!
Uutena lähetystyöntekijänä koin todella monenlaista. Eräänä päivänä kun saarnasin talosta taloon La Pazin paremmassa kaupunginosassa, palvelijatar tuli ovelle ja pyysi minut sisään. Talon rouva kuunteli esitykseni ja tilasi Vartiotornin. Miksi näin aulis vastaanotto? Hän oli hiljattain ollut leikkauksessa ja oli klinikalla ollessaan lukenut Raamattua. Hän huomasi, että Raamattu opettaa aivan eri tavalla kuin hänen kirkkonsa, ja siksi hän halusi kovin mielellään lukea hänelle jättämääni kirjallisuutta. Hän lähti etsimään minua jo ennen kuin ehdin palata hänen luokseen, ja lopulta hän löysi minut eräästä kadunkulmasta tarjoamasta ohikulkijoille Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä. ’Tulettehan luokseni!’ hän pyysi hellittämättä. Hän edistyi nopeasti Raamatun tutkimisessaan ja pian hänet kastettiin. Nykyään, 30 vuotta myöhemmin, hän palvelee yhä uskollisesti Jehovaa.
Likainen nukke
Työskenneltyämme 11 vuotta La Pazissa meidät määrättiin Bolivian eteläosaan. Niinpä sisareni ja hänen miehensä, lähetystyöntekijätoverini Esther Erickson ja minä muutimme Tupiza-nimiseen pikkukaupunkiin. Tämä tapahtui vuoden 1957 helmikuussa. Tupiza sijaitsee Boliviasta Argentiinaan johtavan rautatien varrella. Siellä asuvat ihmiset olivat ystävällisiä, ja heille oli helppo aloittaa raamatuntutkisteluja. Me aloimme pian pitää säännöllisesti kokouksia, joissa kävi useita Tupizan asukkaita.
Erään kerran me löysimme etupihaltamme likaisen nuken. Mitä tämä merkitsi? Pappi oli ilmeisestikin alkanut varoittaa ihmisiä Jehovan todistajista, ja niinpä joku nyt yritti saattaa meidät hechizon eli lumouksen valtaan! Heidän hechizonsa osoittautui kuitenkin voimattomaksi.
Koska Tupiza oli vain pieni kaupunki, Esther ja minut määrättiin pian Villazóniin, Bolivian ja Argentiinan rajalla sijaitsevaan toiseen pikkukaupunkiin. Tämä alue oli paljasta, tuulista ja kylmää! Mutta me emme masentuneet siitä, sillä me luotimme Jehovan siunaavan meitä.
Kun aloimme Estherin kanssa työskennellä kaupungissa, huomasimme ihmisten talojen ikkunoissa kortteja, joissa luki: ”Jehovan todistajia ja evankelistoja ei oteta vastaan.” Villazónin asukkailla ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä siitä, keitä Jehovan todistajat olivat! Aivan samoin kuin Tupizassa, täälläkin pappi oli sekaantunut asiaan ja jakanut kirkossa ihmisille nuo kortit pantavaksi heidän ikkunoihinsa. Ikkunoissa olevista korteista huolimatta ihmiset suhtautuivat sanomaamme myönteisesti, ja me levitimme paljon kirjallisuutta ja aloitimme monia raamatuntutkisteluja. Vähitellen nuo kortitkin katosivat ikkunoista.
Entä missä me voisimme pitää kokouksia? Teimme yhdestä pienen asuntomme huoneesta valtakunnansalin. Istuimiksi asetimme lankkuja kirjalaatikoitten päälle. Siellä ei ollut yhtään kastettua veljeä, joten Esther ja minä peitimme päämme ja johdimme kokoukset itse. Olimme hyvin iloisia, kun siellä pidetyssä ensimmäisessä Kristuksen kuoleman muistojuhlassa oli läsnä yli 100 henkeä! On totta, että jotkut tulivat pelkästä uteliaisuudesta katsomaan, miten gringat (ulkomaiset tytöt) johtivat kokouksiaan. Mutta jotkut niistä, jotka tulivat ensimmäistä kertaa uteliaisuudesta, ovat nyt todistajia.
Me työskentelimme myös Argentiinan puolella sijaitsevassa La Quiacan pikkukaupungissa, jossa saatoimme aloittaa useita raamatuntutkisteluja kiinnostuneille. Koska meidän täytyi usein ylittää maan raja, herätimme rajavartijoiden huomion. Eräänä päivänä, kun palasimme La Quiacasta, rajavartija pyysi, ettemme enää tekisi työtämme niin avoimesti, sillä Jehovan todistajien työ oli joutunut kiellon alaiseksi Argentiinassa. Sanoin hänelle: ”Tietääkseni hallituksenne takaa palvontavapauden.” Hän vastasi, että papit olivat painostaneet hallituksen ministereitä saattamaan kiellon voimaan. Joka tapauksessa tuo rajavartija käänsi sen jälkeen joka kerran selkänsä, kun me ylitimme Argentiinan rajan!
Me työskentelimme Villazónissa neljä vuotta. Lähetystyötoverini tutki miehen kanssa, jonka vaimo piti chicheriaa, kapakkaa, jossa myytiin käynyttä maissijuomaa. Tämä mies oppi totuuden ja myöhemmin hänet kastettiin, ja ennen pitkää hän palveli vanhimpana kuolemaansa saakka. Entä kuinka chicherian kävi? Se on nykyään valtakunnansali. Kun lähdimme Villazónista, siellä oli 20 julistajan seurakunta. Nykyään siellä on noin 60 todistajaa, ja viikonloppuisin kokouksissa käy noin 110 henkeä.
En ’katso koskaan taakseni’
Villazónin jälkeen saimme määräyksen työskennellä Santa Cruzissa, joka sijaitsee Bolivian itäosassa. Oli suuri ilo nähdä työn kasvavan pienestä 20 julistajan seurakunnasta yhdeksään kukoistavaan seurakuntaan. Sitten vuonna 1965 palasin takaisin yhteen La Pazin lähetyskotiin, jossa olen ollut siitä lähtien.
Helmikuussa vuonna 1978 savitiiliseinä luhistui päälleni, kun olin astumassa ulos kaupungin bussista. Oikea jalkani murtui niin pahasti, että minun oli opeteltava uudestaan kävelemään. Mutta nyt voin jo käydä taas palveluksessa ja johtaa raamatuntutkisteluja.
Kokoajanpalvelus ei todellakaan ole aina ollut helppoa. On ollut ylä- ja alamäkeä, murheita ja pettymyksiä. Mutta se ilo, joka tulee lampaankaltaisten ihmisten löytämisestä ja heidän auttamisestaan palvelemaan Jehovaa, on korvannut kaikki pettymykset. Oltuani 44 vuotta kokoajanpalveluksessa pidän edelleen päättäväisemmin kuin koskaan ’käteni aurassa’ ja osallistun siihen työhön, joka on vielä tehtävä. – Kertonut Betty Jackson.
[Kuva s. 28]
Betty Jackson saarnaa hyvää uutista Boliviassa