Olen saanut sen ’mitä sydämeni halajaa’
Kertonut P. J. Wentzel
KUN Etelä-Afrikasta tullut laivamme ankkuroi New Yorkin satamaan, meitä oli satamalaiturilla vastassa musta mies. Hän oli siellä viedäkseen minut, vaimoni Linan ja kanssamme matkustaneen iäkkään naisen majapaikkaamme. Pysähdyimme mustien asuma-alueelle, ja autonkuljettaja nousi autosta tarkistaakseen matkakumppanimme majapaikan osoitteen. ”Mutta Piet”, tuo nainen sanoi, ”täällähän ovat kaikki mustia!”
”Tämä on Amerikka”, muistutin häntä, ”täällä ei ole mitään eroa mustien ja valkoisten välillä; täällä kaikki ovat samanarvoisia.” (Sisimmässäni kuitenkin toivoin, että vaimoni ja minut vietäisiin valkoisten ihmisten kotiin.) Sitten kuljettaja palasi noutamaan toverimme. Musta perhe toivotti hänet lämpimästi tervetulleeksi.
Sitten tuli meidän vuoromme – ja olimme yhä mustien alueella. Isäntämme ja hänen vaimonsa lähestyessä autoa rukoilin palavasti, että Jumala auttaisi minua pääsemään eroon kaikista rotuennakkoluuloista, joita minussa vielä olisi perintönä vanhemmiltani.
Musta isäntäväkemme New Yorkissa toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi. Meidät ohjattiin huoneeseemme, missä kaikki oli tahrattoman puhdasta. Jäätyämme yksin olimme aluksi vaiti. Sitten Lina käveli vuoteen luo, nosti peiton kulmaa ja sanoi: ”Piet, ajattele, että tänä iltana minun täytyy ensimmäistä kertaa elämässäni nukkua mustan naisen vuoteessa!” Mutta opimme vielä tuntemaan isäntämme hyvin ja rakastamaan heitä syvästi.
Miksi rotuennakkoluulojen voittaminen oli melkoinen tehtävä minulle ja matkakumppaneilleni?
Lapsuusaika painaa leimansa
Synnyin vuonna 1922 Bonnievalessa, joka on pieni eteläafrikkalainen kaupunki noin 160 kilometrin päässä Kapkaupungista itään. Isäni kuului Alankomaiden reformoituun kirkkoon. Se oli vain valkoisille tarkoitettu kirkko. Mustilla oli omat kirkkonsa heidän asuttamissaan erillisissä kaupungeissa. Meidät siis kasvatettiin hyväksymään rotuerottelu.
Ja rotuennakkoluulot voivat olla todella syvään juurtuneita! Meille opetettiin, että oma rotumme on muita parempi. Pidimme mustia sellaisina, joita kohdeltiin ihmisinä, mutta ei sosiaalisesti yhdenvertaisina. Varhaisvuosinani mustat oli tapana ottaa vastaan takaovelta, ja jos tarjosimme heille teetä, se tarjottiin tavan mukaan vain mustille tarkoitetusta erityisestä mukista. Meidät saatiin uskomaan, että taivaassa asiat saattaisivat olla toisin, mutta maan päällä vallitsee jyrkkä rotuerottelu.
Kohta täytettyäni 17 kysyin isältäni, voisinko mennä ripille, mutta hänen mielestään olin liian nuori. Seuraavana vuonna hän kuitenkin sanoi minulle, että nyt olisi konfirmaation aika. Otin sen hyvin vakavasti. Minulle se merkitsi itseni antamista Jumalalle ja hänen tahtonsa tekemistä. Ja koska elin maailman nautintoihin keskittyvää elämää, muun muassa tupakoin paljon, tajusin, että minun täytyisi tehdä ratkaisevia muutoksia elämässäni.
Niinpä luin aina suurimman osan ruokatuntiani Raamattua. Se avasi silmäni – saatoin nähdä, ettei minun eikä perheeni elämäntapa vastannut läheskään sitä, mitä Raamattu vaatii. Vaikka luin Raamattua omalla kielelläni, afrikaansilla, siinä oli paljon sellaista, mitä en ymmärtänyt. Siksi paitsi että luin Raamattua, myös rukoilin Jumalaa auttamaan minua ymmärtämään sitä.
Rippikoulun lähestyessä olin jo lukenut suuren osan Raamatusta. Kysyin isältäni, missä kohtaa Raamattua selitetään konfirmaatiota, niin että voisin tutkia sitä.
”Sitä ei ole Raamatussa”, hän vastasi. ”Se on kirkon vaatimus.” Olin järkyttynyt!
”Mutta jos konfirmaatiota ei opeteta Jumalan sanassa, niin miten minä voin hyväksyä sen?” kysyin. ”Ja jos meitä johdetaan harhaan tässä tärkeässä asiassa, niin miten voin uskoa elämäni kirkon huostaan?”
Siitä lähtien aloin etsiä totuutta.
Totuuden etsintä
Eräänä päivänä muuan ystäväni pyysi minua kanssaan Alankomaiden reformoidun kirkon jumalanpalvelukseen, sillä en ollut käynyt jumalanpalveluksessa vähään aikaan. Pappi puhui toivosta: ”Jos toivomme sitä, mitä emme näe, niin odottelemme sitä kestävinä.” (Roomalaisille 8:24, 25) Se oli juuri sitä, mitä halusin tietää! Mikä on meidän toivomme? Mitä varten minä elän? Saisinko nyt vastauksia kysymyksiini? Saarnaaja ei kuitenkaan kuvaillut tulevaisuudentoivoa. Siellä istuessani anoin Jumalalta, että hän auttaisi saarnamiestä auttamaan minua.
Toinenkin asia häiritsi minua. Huomasin, että monet torkkuivat. Minä kaipasin kiihkeästi totuuden kuulemista, ja täällä ihmiset vain nukkuivat! Lähdin kirkosta pettyneenä enkä koskaan enää mennyt takaisin.
Myöhemmin keskustelin Raamatusta erään ystävän kanssa, jolla oli helluntailaisia käsityksiä. Hän sanoi, että jos ihminen haluaa palvella Jumalaa, hänet täytyy kastaa upottamalla kokonaan veteen. Niinpä menin tämän pienen ryhmän seuraavaan jumalanpalvelukseen, ja minut kastettiin joessa. Tämä teki isäni katkeran vihaiseksi. Hän jopa uhkasi tappaa minut, koska olin uskaltanut liittyä lahkoon. En voinut enää lukea Raamattua kotona, mutta luin sitä sen pienen ryhmän kanssa, johon olin liittynyt. En voinut enää edes syödä isäni kanssa, ja aina kun jouduin tekemisiin hänen kanssaan, hän käski minun kääntää kasvoni poispäin. Hän ei halunnut nähdä niitä!
Tämä pieni helluntailaisryhmä vain luki Raamattua, lauloi ja rukoili yhdessä sekä puhui kielillä. Siihen mennessä olin puhdistanut elämäni, luopunut tupakoinnistakin. Yritin kovasti saada pyhän hengen toisten tavoin, jopa paastosin muutamia päiviä, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten ajattelin asioita perusteellisesti. Tiesin, että kaupungissa oli muita, jotka väittivät puhuvansa kielillä, mutta elivät moraalittomasti. Miten Jumala siis voisi antaa pyhää henkeään ihmisille, jotka eivät eläneet sopusoinnussa hänen tahtonsa kanssa? Jokin muukin kummastutti minua. Päätin kysyä sitä ryhmän johtajalta.
”Onko se pyhä henki, jota sinä ja te muut saatte, sama pyhä henki, joka henkeytti Raamatun?” kysyin.
”On”, hän vastasi.
”No onko maa sitten oleva ihmisen ikuinen koti vai tuhoutuuko se?”
”Maa tuhoutuu ja kristityt elävät taivaassa.”
”Mutta silloinhan tässä on jotakin vialla”, vastasin, ”sillä Raamattu sanoo, että maa pysyy iäti – ja tämä lausunto on Jumalan henkeyttämä, se on lähtöisin siitä samasta hengestä, jota te väitätte saavanne.” – Saarnaaja 1:4.
Silloin tiesin, ettei pikku ryhmällämme ollut totuutta. Jatkoin siksi sen etsimistä.
Eräänä päivänä tuon helluntailaisryhmän johtaja toi minulle Rikkaudet-nimisen kirjan, jonka oli julkaissut Vartiotorni-seura. Heti kun aloin lukea sitä, saatoin nähdä, että se oli sopusoinnussa sen kanssa, mitä olin lukenut Raamatusta. Vihdoinkin olin löytänyt totuuden! Kirjoitin saadakseni lisää julkaisuja. Pieni ryhmämme otti ne innokkaasti vastaan, ja me käytimme niitä tutkiessamme Raamattua ja todistaessamme toisille. Pian tämän jälkeen muutama Jehovan todistaja tuli lyhyelle vierailulle Bonnievaleen, ja meillä oli hyvä keskustelu heidän kanssaan. Lisäksi neljä ryhmämme jäsentä lähti seuraavana sunnuntaina heidän kanssaan saarnaamaan talosta taloon.
Muodostamme pienen seurakunnan
Tilasimme Kapkaupungissa sijaitsevasta Vartiotorni-seuran haaratoimistosta lisää kirjoja voidaksemme jatkaa toivon sanoman levittämistä. He vastasivat, että meidän täytyisi ensiksi anoa seurakunnan muodostamista. Aluksi me vähän pelkäsimme sitä, mutta kun kirjojen tarve kävi polttavammaksi, me anoimme sitä lopulta ja muodostimme uuden seurakunnan, joka koostui vain meistä neljästä – vaikka ketään meistä ei ollutkaan kastettu todistajaksi.
Raportoimme joka kuukausi sen, minkä verran olimme tehneet saarnaamistyötä. Mutta koska meitä ei ollut valmennettu, emme tehneet uusintakäyntejä kiinnostusta osoittaneiden luo. Haaratoimisto huomautti meille tästä joka kuukausi. Lopulta kaksi meistä keräsi rohkeutensa ja meni kotiin, jonka asukkaat tuntuivat vastaanottavaisilta. Keräsimme perheen kokoon ja lauloimme yhdessä laulun. Sitten aloitin rukouksella ja panin soimaan äänilevyn, jossa oli yksi J. F. Rutherfordin raamatullinen luento. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Lopuksi lauloimme vielä yhden laulun ja pidimme rukouksen. Kotimatkallamme sanoin: ”No niin, se oli meidän ensimmäinen ’uusintakäyntimme’!”
Isäni vastustus jatkui tällä välin hellittämättömänä. Tiesin Raamatusta hyvin vähän, mutta sen minkä tiesin, uskoin syvällä sydämessäni. Eräänä päivänä Rachel, yksi sisaristani, tuli käymään luonamme. Ruokatunnillani hän alkoi väitellä kolminaisuudesta.
”Miksi teikäläiset hylkäävät kolminaisuusopin?” hän kysyi. ”Meidän kirkkomme opettaa selvästi, että Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhdenvertaisia olemassaolossa ja vallassa.”
Vastasin: ”Jos pyhä henki on yhdenvertainen Isän ja Pojan kanssa, niin se voi tehdä minulle saman mitä Isä ja Poikakin voivat tehdä. Voisin siis aivan yhtä hyvin rukoilla pyhää henkeä.”
Rachel ei sanonut siihen mitään. Mutta viereisessä huoneessa ollut isäni huusi: ”Rachel, jätä hänet rauhaan. Se on turhaa.” Koko perhe kerääntyi Rachelin ympärille tukemaan häntä. Isäni ryntäsi sitten sisään valtavan kiihtyneenä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi sen kohti otsaani – mutta pysähtyi sitten ja veti nyrkkinsä takaisin. Pysyin aivan rauhallisena ja hiljaa.
”Istut siinä kuin tekopyhä enkeli”, karjui isäni. Hän muistutti minua ajasta, jolloin olin tarjoutunut vapaaehtoiseksi taistelemaan Hitleriä vastaan eikä hän ollut antanut lupaa, koska olin alaikäinen. ”Toivon nyt, että olisit mennyt ja saanut surmasi!” hän jylisi. Kiitin häntä hiljaa siitä, että hän oli estänyt minua liittymästä armeijaan.
Tämän tapahtuman jälkeen menin ulos ja mietin. Ennen kuin olin kiinnostunut Raamatusta kodissa oli vallinnut rauha. Nyt perhe oli jakautunut. Mitä minun pitäisi tehdä? Palata kirkkoon ja ennallistaa siten perhesopu? Jos tekisin sen, hylkäisin oppimani kallisarvoiset totuudet. Vanhempani olivat saattaneet minut maailmaan, mutta vain Jumala voisi antaa minulle ikuisen elämän. Nojaten käsilläni kaunista palmua vasten päätin siinä paikassa rehdisti ja vakaasti: ”He voivat vaikka tappaa minut, mutta minä en käänny takaisin.”
Kokoajanpalveluksen aloittaminen
Koska olin naimaton, nuori ja vahva, aloin tuntea työni paikallisessa juustotehtaassa rajoittavan minua liikaa. Tein siellä työtä kuutena päivänä viikossa pienellä palkalla, mutta saatoin käyttää vain yhden päivän viikossa suorittaen pyhää palvelusta Jehovalle, jolta odotin saavani ikuisen elämän. Miksi jatkaisin juuston valmistamista, kun minulla oli kallisarvoisia totuuksia, jotka voisivat pelastaa ihmishenkiä? Halusin tulla kokoajanpalvelijaksi.
Kirjoitin Seuralle ja kerroin haluavani tulla ”tienraivaajaksi” eli kokoaikaiseksi työntekijäksi. ”Mutta miten se olisi mahdollista?” Olin vasta 18-vuotias, eikä isäni suostuisi siihen koskaan. Sain vastauksen, jossa lainattiin näitä kauniita sanoja: ”Silloin sinulla on ilo Herrassa, ja hän antaa sinulle, mitä sinun sydämesi halajaa.” (Psalmi 37:4) Miten minun sydämeni halu voisi täyttyä, kun isäni vastusti niin kovasti? Mietin kaikesta huolimatta noita sanoja ja rukoilin lakkaamatta.
Lopulta laadin suunnitelman. Kerroin isälleni, ettei minulla olisi tulevaisuutta Bonnievalessa ja että halusin muuttaa Kapkaupunkiin. Hän sanoi: ”Tiedän kyllä miksi. Haluat mennä myymään noita tuomari Rutherfordin kirjoja!” Hän antoi kuitenkin luvan.
Kapkaupungissa tein kovasti työtä saadakseni rahaa ostaa ne muutamat tavarat, joita tarvitsin kokoajanpalveluksen aloittamiseksi. Tavatessani haaratoimistonvalvojan George Phillipsin minulla oli ongelma. Koska tulin afrikaansinkielisestä yhteisöstä, englanninkielentaitoni oli niin heikko, että minun täytyi puhua hänelle tulkin välityksellä. Kokouksissakin ymmärsin niin vähän, että kerran kun Kapkaupungissa pidettiin konventti, minulta jäi se väliin, koska en ollut ymmärtänyt ilmoitusta.
Marraskuussa veli Phillips ilmoitti minulle, että minulla olisi mahdollisuus palvella tienraivaajana Kimberleyssä ja että voisin aloittaa seuraavassa kuussa. Matkustin kotiin hyvästelemään perhettäni. Minun täytyi hillitä tunteeni, sillä ajattelin, etten ehkä näkisi heitä enää ennen Harmagedonia. En kuitenkaan kertonut heille, että minusta tulisi tienraivaaja.
Joulukuun 1. päivänä 1941, 19 vuoden ikäisenä, aloitin tienraivauksen Kimberleyssä. Sieltä kirjoitin vanhemmilleni. En kantanut lainkaan kaunaa isälleni siitä, miten hän oli kohdellut minua. Äiti vastasi, että hän oli onnellinen siitä, että voin täyttää sydämen haluni. Olin tosiaan saanut ”ilon Herrassa”, sillä hän oli antanut minulle sen, ”mitä minun sydämeni halajaa” – kokoajanpalveluksen.
Saan jälleen ’mitä sydämeni halajaa’
Vuonna 1942 ensimmäisessä kansallisessa konventissani Johannesburgissa vertauskuvasin Jumalalle vihkiytymiseni kasteella. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin nuoren tienraivaajasisaren Lina Mullerin. Tunsimme vetoa toisiimme, mutta päätimme odottaa suuren ahdistuksen jälkeistä aikaa, ennen kuin ajattelisimme vakavasti avioitumista.
Vuonna 1945 alkoi esitelmärynnistys. Palvelin silloin Vereenigingissä kahden muun tienraivaajan kanssa, joista toinen oli Frans Muller, Linan veli. Kun ensi kertaa kuulimme tästä uudesta rynnistyksestä, olimme yhtä mieltä siitä, ettei se ollut meitä varten, meillä ei ollut lainkaan kokemusta julkisina puhujina. Seuran kannustuksesta valitsimme kuitenkin itsellemme puheen. Valitsimme Vaaljoen rannalta rauhallisen paikan, jossa harjoittelimme puheen pitämistä ”yleisöllemme” – joelle. Tunsimme tulleemme hyvin palkituiksi, kun kuukautta myöhemmin kokoustemme tavanomaisen neljän tai viiden hengen kuulijakunnan sijaan 37 henkeä tuli ensimmäiseen puheeseen.
Vuonna 1947 minut määrättiin kierrostyöhön. Seuraavana vuonna Lina ja minä menimme naimisiin. Siitä lähtien rakas vaimoni on ahertanut rinnallani ja ollut mitä uskollisin toveri. Näin minulle annettiin jälleen ’mitä sydämeni halasi’.
Opin tärkeitä läksyjä
Vuonna 1953 Linalla ja minulla oli suurenmoinen etu osallistua New Yorkissa pidettyyn ”Uuden maailman yhteiskunnan” konventtiin; se oli ensimmäinen ulkomaanmatkamme. Juuri silloin tuo kristitty veljemme nouti meidät satamasta ja vei meidät sen mustan todistajaperheen kotiin, jonka luona asuimme. Kuinka me opimmekaan rakastamaan noita rakkaita veljiä ja sisaria!
Tämä kokemus auttoi meitä suunnattomasti, kun myöhemmin palvelin Etelä-Afrikan mustien todistajien piirivalvojana. Siellä meidät otettiin usein vastaan hyvin vaatimattomiin koteihin, joskus istuimme lattialla ja kerran jopa nukuimme lattialla.
Vuodesta 1966 lähtien vaimoni ja minä olemme palvelleet Beetelissä täällä Etelä-Afrikassa. Palveltuani lähes 20 vuotta matkavalvojana minusta oli aluksi vaikeata mukautua Beetelin elämään. Rakastin todella saarnaamista, opettamista ja sitä, että sain valmentaa toisia. Ajan kuluessa opin kuitenkin arvostamaan syvästi Beetel-palvelusta. Aikanaan sain edun työskennellä palvelusosastolla ja nyt olen useiden vuosien ajan ollut haaratoimistokomitean jäsen.
Menneitä muistellessani mieleeni palaa vuosi 1942, jolloin vielä Kimberleyssä ollessamme kuulimme Seuran presidentin J. F. Rutherfordin kuolemasta. Eräässä uutisraportissa todettiin: ’Nyt kun Jehovan todistajien johtaja on kuollut, järjestö kuihtuu ja kuolee kuin kurpitsa auringon paahteessa.’ Kuinka kauniisti järjestö onkaan sen sijaan kukoistanut vuosien kuluessa jopa paahtavan vainojen kuumuuden aikana! Ja kuinka suurenmoista kasvua Etelä-Afrikassa onkaan tapahtunut noista varhaisista Bonnievalessa viettämistäni vuosista lähtien! Silloin Etelä-Afrikassa oli noin 1 000 Jehovan todistajaa; nyt heitä on yli 36 000.
Kun ajattelen sitä, mitä Jehova ja hänen järjestönsä ovat tehneet ja merkinneet minulle vuosien varrella, kannustan sydämestäni kaikkia nuoria todistajatovereitani ryhtymään kokoajanpalvelukseen, jos se suinkin on mahdollista. Se tuo runsaan palkan. Tiedän, että jos saan jatkuvasti iloa Jehovan tahdon tekemisestä, hän antaa minulle, mitä sydämeni halajaa – ikuisuuden iloisessa palveluksessa.
[Huomioteksti s. 10]
Opimme vielä tuntemaan mustat isäntämme hyvin ja rakastamaan heitä syvästi
[Huomioteksti s. 12]
”Istut siinä kuin tekopyhä enkeli”, karjui isäni. ”Toivon nyt, että olisit mennyt ja saanut surmasi!”
[Huomioteksti s. 13]
Kuinka kauniisti järjestö onkaan kukoistanut vuosien kuluessa jopa paahtavan vainojen kuumuuden aikana!
[Kuva s. 9]
P. J. Wentzel ja hänen vaimonsa Lina