Miten sosiaalinen palvelus vaikuttaa ihmisiin?
ALOITTAEN vain viidellä ohraleivällä ja kahdella pienellä kalalla Jeesus Kristus ruokki ihmeen avulla yli 5 000 miestä, naista ja lasta vuoden 32 pääsiäisen tienoilla (maalis-huhtikuussa). (Matteus 14:14–21; Johannes 6:1–13) Nähdessään miten suunnattomat voimavarat Jeesuksella oli kansa halusi tehdä hänestä kuninkaansa. Ihmisistä tuntui ehkä siltä, että Jeesus vapauttaisi heidät Rooman ikeestä ja parantaisi heidän osaansa elämässä. Mikä oli Jeesuksen vastaus?
Sen sijaan että Jeesus olisi mukautunut yleiseen vaatimukseen, hän ”poistui jälleen vuorelle yksinäisyyteen”. (Johannes 6:15) Ihmisjoukko ei kuitenkaan antanut helposti periksi. Ihmiset tulivat hänen luokseen taas seuraavana päivänä. Paljastaen heidän pohjimmaiset ajatuksensa Jeesus sanoi heille: ”Te ette etsi minua siksi, että näitte tunnusmerkkejä, vaan siksi, että söitte niitä leipiä ja tulitte kylläisiksi.” Sitten hän lisäsi: ”Älkää työskennelkö sitä ruokaa varten, joka katoaa, vaan sitä ruokaa varten, joka pysyy ikuiseen elämään.” – Johannes 6:25–27.
Mitä me voimme oppia tästä kertomuksesta? Se osoittaa muun muassa selvästi sen, että aineellisen hyödyn avulla on suhteellisen helppo vetää ihmisiä puoleensa. Aidon arvostuksen rakentaminen hengellisiä asioita kohtaan – asioita, joilla on pysyvää arvoa – on kuitenkin aivan toinen asia. Nykyään taipumus katsella asioita puhtaasti materialistiselta kannalta on entistäkin suurempi.
Sosiaalisen palveluksen suuri vetovoima
Kehitysmaiden asukkaiden silmissä pitkälle kehittyneet länsimaiset valtiot edustavat kaikkia niitä mahdollisuuksia ja aineellisia etuja, joita vain toivoa voi – mahdollisuuksia joita ei heidän omassa maassaan ole tarjolla. Vaurautta ja menestystä kadehditaan ja elämäntapaa yritetään jäljitellä. Tilaisuutta saada korkeampaa opetusta esitetään käytännöllisesti katsoen jokaiselle opiskelijalle porttina etenemiseen ja menestymiseen. Tällaista taustaa vasten ei ole vaikea ymmärtää, miksi ulkomaisten kirkkojen sosiaalisilla ohjelmilla on ollut niin suuri vetovoima näissä maissa. Mutta millaisia ovat tulokset?
Esimerkiksi Aasiassa ihmisten halukkuus tehdä melkeinpä mitä tahansa, mitä kirkot vain vaativat, ollakseen oikeutettuja saamaan lahjoja tai almuja, on synnyttänyt ylenkatseellisen nimityksen ”riisikristityt”. Surullisinta tässä on tietenkin se, että kun tällainen avustus tai tuki loppuu, sammuu myös ihmisten kiinnostus. Monet riisikristityistä yksinkertaisesti vain katoavat näyttämöltä. Niinpä kiinan Kantonin murretta puhuvien keskuudessa onkin suosittu sanonta, joka käännettynä kuuluu jotenkin tähän tapaan: ”Jumala rakastaa maailmaa, mutta maailma rakastaa maitojauhetta.”
Vaikka useimmilla kirkkoryhmillä ei enää olekaan tällaisia avustusohjelmia, paitsi ehkä suurten onnettomuuksien aikoina, menneisyyden tapahtumat ovat jättäneet jälkensä. Monille aasialaisille kirkot merkitsevät samaa kuin hyväntekeväisyysjärjestöt, ja ainoa syy mennä kirkkoon on mennä saamaan jotakin, ei antamaan. He eivät näe minkäänlaista tarvetta tehdä henkilökohtaisia uhrauksia kirkon puolesta. Tämä asenne näkyy esimerkiksi heidän haluttomuudestaan maksaa raamatullisesta kirjallisuudesta, sillä heidän mielestään kaiken sellaisen, mikä on jonkin kirkon tuottamaa, pitäisi olla ilmaista.
Kirkon käyttäminen välikappaleena jonkin saamiseksi näkyy selvimmin koulutuksen alalla. Monissa kehitysmaissa länsimaisen koulutuksen saamista pidetään varmana tienä maineeseen ja menestykseen. Erään lähteen mukaan niihin aikoihin, kun Intia itsenäistyi Englannista, 85 prosenttia Intian parlamentin jäsenistä oli käynyt ”kristillistä koulua”. Ja Kaukoidässä kungfutselaisten ihanteiden mukaan hyvä koulutus on elämän tärkeimpiä tavoitteita. Luonnollisesti monet pitävät kirkkojen ylläpitämiä kouluja, joissa yleensä käytetään länsimaisia menetelmiä ja mittapuita, keinona etenemiseen. Ja toivoessaan saavansa omat lapsensa johonkin kirkon ylläpitämään kouluun ja mahdollisesti myöhemmin ulkomaille monet aasialaiset vanhemmat, jotka normaalisti harjoittavat perinteisiä uskontojaan, käyvät itse mielellään kirkossa ja kannustavat lapsiaankin siihen.
Millaista hedelmää on saatu?
Kotimaan kirkkoihin verrattuna lähetyskirkkojen tilaisuuksissa on yleensä melko paljon läsnä. Näin monet ihmiset tutustuvat kirkon opetuksiin ja johonkin käsitykseen kristillisyydestä. Mutta onko tämä auttanut heitä ymmärtämään Raamattua ja sen sanomaa? Onko se todella tehnyt heistä kristittyjä eli Jeesuksen Kristuksen seuraajia?
Otetaanpa esimerkiksi aiemmin mainittu nuori mies Kuo Tung. Kun häneltä kysyttiin, uskooko hän Jumalaan nyt käytyään jo jonkin aikaa kirkossa, hän vastasi: ”En usko. Todisteita Jumalan olemassaolon puolesta ei ole koskaan tarkasteltu.” Itse asiassa hän myönsi, ettei hän ollut varma, uskooko kukaan hänen ystävistään persoonalliseen Jumalaan, vaikka he olivat käyneet hänen kanssaan kirkossa. He kävivät siellä pelkästään, koska se oli tilaisuus oppia englantia, hän kertoi.
Eräs toinen nuori mies, joka kävi korkeakoulua Yhdysvalloissa, tuli kotiin lomalle. Kun Jehovan todistajat kävivät hänen luonaan, hän kysyi, pitävätkö todistajat kokouksensa englanniksi. Miksi? ”Siksi, että voisin säilyttää englannin kielen taitoni”, hän sanoi. Kun hänelle kerrottiin, että kokoukset pidetään paikallisella kielellä, jotta kaikki voisivat saada hengellistä hyötyä, tuo nuori mies sanoi, että hän menisi sinne, missä pidettäisiin englanninkielisiä kokouksia kahdesti viikossa.
Edes ne, joista tulee kirkon jäseniä ja jotka kastetaan, eivät juuri muuta elämänkatsomustaan. Monet heistä pitävät yhä kiinni entisistä käsityksistään tai tavoistaan, ja tämä tapahtuu usein heidän kirkkonsa hyväksymyksellä, ellei peräti siunauksella. Esimerkiksi Kiinassa roomalaiskatolilaisten sallitaan jatkaa esi-isiensä palvontaa, vaikka muualla se on kielletty. ”Kristittyjen” kotien oviaukon ympärillä nähdään usein koristelaattoja, joissa anotaan ovenjumalan siunausta. Ja Japanille kuuluvassa Okinawassa kansallisten eläinjumalien kuvia pannaan katon kulmille perheen suojelemiseksi.
Mitä on sanottava niistä, jotka ovat saaneet hyötyä kirkon ohjelmista? Ei ole epätavallista kuulla heidän sanovan vastalöytämänsä taloudellisen ja aineellisen turvallisuuden keskeltä, että ratkaisu nykyajan ongelmiin on siinä, että luottaa vain itseensä. Niinpä monet heistä ovat joko tyystin erottautuneet kaikesta kirkon toiminnasta tai parhaassa tapauksessa pysyneet hyvän välimatkan päässä siitä.
Kirkkojen lähetystyöntekijöillä on ollut monia erinomaisia tilaisuuksia kertoa ihmisille, mitä Raamattu opettaa. Mutta sen sijaan että he olisivat opettaneet ihmisiä noudattamaan Jeesuksen kehotusta ’etsiä näin ollen jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille’, he ovat korostaneet ”kaikkea tätä muuta”. (Matteus 6:33) Sosiaalisten ohjelmiensa ansiosta he ovat tehneet paljon ihmisten auttamiseksi fyysisesti sekä sairaanhoidon että kouluopetuksen suhteen. Tällaisesta toiminnasta saatava hyöty on kuitenkin pääasiassa luonteeltaan maallista. Koska tällaiset ohjelmat eivät useinkaan anna ihmiselle hengellistä näkemystä, ne vain usein kannustavat tavoittelemaan lisää maallisia etuja.
Kirkot lähtivät saarnaamaan evankeliumia. Mutta se on monissa tapauksissa johtanut vain länsimaisen, materialistisen elämäntavan pönkittämiseen. Kirkot ovat kyllä tehneet monia käännynnäisiä. Mutta kuten olemme havainneet, monet heistä ovat osoittautuneet hyvin maailmallisiksi ja materiaalisuuteen taipuvaisiksi. Jeesus sanoi omana aikanaan uskonnollisista johtajista: ”Te kuljette meret ja mantereet ristiin rastiin tehdäksenne yhden käännynnäisen, ja kun hänestä se tulee, niin teette hänet Gehennan alaiseksi kaksin verroin enemmän kuin itsenne!” (Matteus 23:15) Tässä mielessä kristikunnan pyrkimykset evankeliumin saarnaamiseksi sosiaalisen toiminnan avulla ovat epäonnistuneet. Ne eivät suinkaan ole täyttäneet suurta käskyä, jonka Jeesus Kristus antoi: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä – – ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä olen käskenyt teidän noudattaa.” – Matteus 28:19, 20.