Päättäväisyys auttoi minua menestymään
Kertonut Joseph A. Oakley
MIKÄ ilo olikaan olla vuonna 1950 niiden 123 707:n joukossa, jotka olivat läsnä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa Yhdysvalloissa. Ja mikä etu olikaan osallistua sen jälkeen lähetyskoulu Gileadin 16. kurssille New Yorkin osavaltion pohjoisosassa!
Kurssin jälkeen minut määrättiin muista australialaisista koostuvan ryhmän kanssa kaukaiseen Pakistaniin. Saavuimme sinne kesällä 1951. Erityisesti ensimmäinen vuosi toi mukanaan ankaria koettelemuksia.
Yksi näistä koettelemuksista oli kuiva, pölyinen kuumuus, joka oli täysin erilaista kuin viileys Australian Etelä-Victoriassa ja Tasmaniassa, missä olin asunut. Lisäksi olivat lavantauti, keltatauti ja muut pitkäaikaiset sairaudet, joista me useimmat uudet tulokkaat kärsimme. Yksi nuori kurssitoverimme kuoli tuona ensimmäisenä vuotena.
Toinen koettelemus oli köyhyys ja erilaiset elinolosuhteet. Pian saapumiseni jälkeen minut määrättiin matkapalvelijaksi, minkä vuoksi minun oli matkustettava pitkiä, yksinäisiä matkoja junissa ja nukuttava joskus rautatieasemien laitureilla.
Yhtenä koettelemuksena oli myös se, ettei valtaosaltaan muslimeista koostunut väestö osoittanut vastakaikua Valtakunnan sanomaamme kohtaan. Lisäksi oli todella koettelevaa yrittää kertoa tätä sanomaa vaikealla, meille uudella urdun kielellä.
Olisi ollut helppo antaa periksi ja lähteä kotiin. Jääminen vaati lujaa päättäväisyyttä. Olen iloinen, että varhaiset kokemukseni auttoivat minua kohtaamaan koettelemukset menestyksellisesti.
Kokemukset jotka muovasivat elämäni
Minut kasvatettiin maatilalla, joka sijaitsi noin 20 kilometrin päässä Geelongista, Australian Victorian osavaltiossa sijaitsevasta rannikkokaupungista. Ollessani eräänä huhtikuun päivänä 1935 vierailemassa kaupungissa muuan neiti Hudson ryhtyi keskustelemaan kanssani ja kehotti minua olemaan läsnä raamatullisessa puheessa. Olin huolissani koko viikon, koska olin luvannut tälle herttaiselle, vilpittömälle ja ilmeisen antaumukselliselle vanhalle naiselle, että olisin läsnä. En todellisuudessa halunnut mennä, mutta minulla ei yksinkertaisesti ollut sydäntä tuottaa hänelle pettymystä.
Kun siis aika tuli, pidin lupaukseni ja menin kokoukseen hieman epäröiden. Yllätyksekseni nautin kokouksesta niin paljon, että aloin käydä siellä säännöllisesti. Se, mitä opin, sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olin löytänyt totuuden, ja minut kastettiin eräässä Geelongissa pidetyssä konventissa tuona samana vuonna.
Joitakin kuukausia myöhemmin kaksi innokasta tienraivaajatyttöä käveli lähes kaksi kilometriä kynnetyn pellon poikki päästäkseen maatilallemme. Heidän uskonsa ja intonsa teki minuun vaikutuksen. Muistan kysyneeni heiltä, missä he viettäisivät seuraavan yön, sillä he kertoivat olevansa matkalla uudelle määräalueelle pieneen, noin 60 kilometrin päässä sijaitsevaan Bacchus Marshin kaupunkiin.
”Emme tiedä vielä, mutta löydämme jonkin paikan ennen iltahämärää”, he vakuuttelivat. ”Ellemme löydä, pystytämme telttamme.”
Kello oli jo yli neljä, ja päivät olivat lyhyitä ja kylmiä. Ajattelin itsekseni: ’Tuo on todella tienraivausta!’ Se sai minut myös ajattelemaan itsekseni: ’Mitä oikein teen täällä maatilalla kilometrien päässä ihmisistä? Mikä estää minua ryhtymästä tienraivaajapalvelijaksi niin kuin nämä nuoret naiset? Minäkin olen nuori ja terve. Jos he voivat tehdä sen, miksen minä voi?’ Päätin heti silloin, että ennen pitkää minustakin tulee tienraivaaja.
Pidän kiinni päätöksestäni
Isäni vastusti kovasti sitä, että lähtisin kotoa ja ryhtyisin tekemään kokoajansaarnaamistyötä Jehovan todistajien kanssa. Hän oli ollut 30 vuoden ajan pyhäkoulun johtajana, ja hänellä oli ennakkoluuloja Jehovan todistajia kohtaan. Olin kuitenkin jo täyttänyt 21 vuotta, eikä äidilläni ollut mitään todellista huomauttamista, kun kuvailin hänelle suunnitelmiani. Niinpä kesäkuun 30. päivästä vuonna 1936 tuli loppujen lopuksi se päivä, jona lähtisin kotoa.
Isäni pyysi useita huomattavia liikemiehiä puhumaan minulle niin, että jättäisin tämän ”kauhean homman”, joksi hän sitä kutsui. Nämä miehet yrittivät kovasti kaikenlaisia perusteluita käyttäen taivutella minut jäämään kotiin. He sanoivat esimerkiksi: ’Tuotat häpeää perheesi uskonnolle.’ ’Liityt jäseneksi tuntemattomaan ryhmään, joka on ihmisten epäsuosiossa.’ ’Mitä takeita sinulla on taloudellisesta toimeentulosta?’
Tätä suostuttelua, jolla ilmeisesti tarkoitettiin aivan hyvää, jatkui viikkoja. Omituista kyllä, mitä enemmän he yrittivät saada minut luopumaan aikeistani, sitä päättäväisemmin halusin liittyä tienraivaajien riveihin.
30. kesäkuuta saapui kylmänä ja myrskyisenä. Pakkasin kaiken, mitä minulla oli, moottoripyörääni ja lähdin noin 60 kilometrin päässä sijaitsevaan Melbourneen. Minua oli pyydetty työskentelemään siellä olevan tienraivaajajoukon kanssa. Kokonaan uusi, tarkoituksellinen elämä avautui nyt eteeni, vaikka odotettavissa olikin monia koettelemuksia.
Vastustuksen kohtaaminen päättäväisesti
Siihen aikaan Valtakunnan sanomaa levitettiin pääasiallisesti käyttämällä ääniautoja, joilla esitettiin Vartiotorni-seuran presidentin J. F. Rutherfordin levytettyjä raamatullisia puheita. Noin viiden vuoden ajan käytin yhtä näistä ”autoista” – hyvin varustettua pakettiautoa, joka tunnettiin kaikkialla ”Punaisena kauhuna”.
Veli Rutherfordin voimakas, matala ääni, joka kuului äänitorvesta, oli muutamille totuudenetsijöille ”suloinen”, mutta vastustajille totuus oli kuin myrkkyä. (Vrt. 2. Korinttolaisille 2:14–16.) Silloin tällöin puutarhaletku käännettiin minua kohti tai autoa pommitettiin kivillä.
Toisaalta veli Rutherfordin luennot, jotka paljastivat uskonnon valheellisuuden, vetosivat todella joihinkuihin. Esimerkiksi eräs varakas herrasmies pyysi kappaleen jokaista Rutherfordin levytettyä puhetta ja jokaista hänen kirjoittamaansa kirjaa. Kun kävimme hänen suuressa kodissaan, pystyin tuskin kantamaan kaikkia noita levyjä ja kirjoja. Mies oli ilahtunut saadessaan ne, ja hän kirjoitti heti paikalla 15 punnan šekin. En ollut koskaan levittänyt niin paljon kirjallisuutta yhdellä kertaa!
Vuonna 1938 veli Rutherford oli suunnitellut vierailevansa Australiassa ja pitävänsä raamatullisen luennon kaupungintalolla Sydneyssä Uudessa Etelä-Walesissa. Kuuluin niihin, joiden oli määrä ajaa Sydneyn kaduilla ääniautolla ja kuuluttaa paikallisesti tulevasta vierailusta. ”Punainen kauhu” oli erityisesti kunnostettu tuota kuusiviikkoista ohjelmaa varten: auton kummallekin puolelle oli kiinnitetty suuret mainoskilvet. Tämä ”salamasota”-toiminta aiheutti melkoisesti vastustusta.
Voimakkaan uskonnollisen vastustuksen vuoksi Sydneyn kaupungintalon vuokrasopimus peruutettiin. Tehtävänäni oli nyt käyttää ääniautoa saadaksemme nimikirjoituksia vastalauseanomukseen. Kävimme suurten työläisryhmien luona heidän ruokatauoillaan, ja monissa paikoissa ilmenneestä vastustuksesta huolimatta onnistuimme saamaan satoja nimikirjoituksia puhevapauden puolesta. Kaiken kaikkiaan saatiin koko maassa kymmeniätuhansia allekirjoituksia. Mutta siitä huolimatta, että tämä suurimittainen anomus esitettiin Sydneyn kaupunginvaltuutetuille, kaupungintalon käyttämiseen ei vieläkään saatu lupaa.
Mutta kuten usein käy, tämä koitui Jehovan kansan hyödyksi. Tuolloin vuokrattiin Sydneyn urheilukenttä, ja koska vastustuksen vuoksi oli saatu suurta julkisuutta, veli Rutherfordin puheen läsnäolijamäärä kasvoi noin 12 000:een poliisin arvion mukaan. Koska kaupungintalossa oli istumapaikkoja ainoastaan noin 5 000:lle, vastustus sai aikaan sen, että yli kaksinkertainen määrä ihmisiä kuuli puheen!
Päättäväisyys kiellon aikana
Toisen maailmansodan syttymisen myötä vuonna 1939 vastustus kasvoi. Tammikuussa 1941 Jehovan todistajien työ sitten kiellettiin koko Australiassa. Olin tuohon aikaan tienraivaajana Melbournessa ja asuin Seuran kirjallisuusvarastossa.
Eräänä päivänä kuusi liittovaltion rotevaa poliisia saapui sinne ja tapasi varastonhoitajamme Jack Jonesin ja minut. Minulle annettiin vain viisi minuuttia aikaa lähteä yläkerrassa olevasta huoneestani. Oletko koskaan yrittänyt pakata kaikkia tavaroitasi viidessä minuutissa? En ollut vielä läheskään valmis, kun poliisi asteli huoneeseen ja heitti kovakouraisesti kaikki jäljellä olevat vaatteeni ja tavarani ulos ikkunasta.
Kielto ei kuitenkaan lopettanut toimintaamme. Jatkoimme julistamista talosta taloon käyttäen ainoastaan Raamattua ja pidimme säännöllisesti kokouksia Melbournessa. Vuonna 1942, kiellon toisena vuotena, minut kutsuttiin jälleen Sydneyyn, tällä kertaa auttamaan siellä olevien Jehovan todistajien seitsemän seurakunnan työn organisoimisessa.
Sydneyssä sijaitseva Beetel-koti oli tuolloin liittovaltion hallitusviranomaisten hallussa. Suuressa kaksikerroksisessa kodissa, joka sijaitsi vain muutaman korttelin päässä, suunnittelimme kaiken järjestötoiminnan. Tehtävänäni oli vierailla Sydneyn jokaisessa seurakunnassa ja sivuvaunullista moottoripyörää apuna käyttäen jakaa kokousjäsennykset ja muut välineet, joita tarvittiin seurakuntien pitämiseksi järjestäytyneinä ja eteenpäin menevinä.
Palvelen Tasmaniassa
Kun kielto poistettiin kesäkuussa 1943, minulle annettiin tehtäväksi mennä auttamaan Melbournen kirjallisuusvaraston perustamisessa uudelleen. Sitten vuonna 1946 minut määrättiin palvelemaan matkustavana veljienpalvelijana (nykyään kierrosvalvoja) Australian Tasmanian saariosavaltiossa. Maantieteellisesti Tasmania on kaunis vuoristosaari, jonka monet huiput ovat lumipeitteisiä kautta vuoden.
Kun toimin matkapalvelijana, koko saarella oli ainoastaan seitsemän seurakuntaa ja useita erillään olevia ryhmiä. Seurakunnissa tekemieni vierailujen välillä olin tienraivaajana pienessä Mole Creek -nimisessä kaupungissa. Sodan aikana siellä oli syntynyt väkivaltaista vastustusta Jehovan todistajia kohtaan. Mutta siihen mennessä vastustus oli laantunut, ja useista ihmisistä, joille levitin kirjallisuutta, tuli lopulta vihkiytyneitä Jehovan todistajia.
Ollessani juuri Tasmaniassa vuonna 1950 sain kutsun osallistua Gilead-koulun 16. kurssille. Kuten aikaisemmin kerroin, päästyäni kurssilta minut määrättiin Pakistaniin.
Avioliitto ja perhe
Oltuani Pakistanissa kuusi vuotta menin naimisiin Edna Marshin kanssa, joka oli palvellut lähetystyöntekijänä Japanissa. Edna liittyi seuraani ja avasimme uuden lähetyskodin Quettassa, joka sijaitsee Pakistanin ylänköalueella. Vietimme Quettassa kaksi vuotta, mutta sitten ennen ensimmäisen lapsemme syntymää päätimme palata Australiaan. Mikä meitä nyt odotti?
Ei ollut epäilystäkään siitä, mihin asettuisimme ja missä kasvattaisimme perheemme. Olin luvannut, että jos joskus palaisin ulkomaisesta palveluksesta, tulisin takaisin Tasmaniaan. Olimme kuitenkin käytännöllisesti katsoen pennittömiä, eikä yli 45-vuotiaille ollut paljon työtä tarjolla. Päätimme kuitenkin, ettei ansiotyö pitäisi meitä poissa seurakunnan kokouksista ja kenttäpalveluksesta.
Hengellisten veljiemme ystävällisen avun turvin pystyin perustamaan oman ikkunanpesuyrityksen. Yli 20 vuotena en ollut poissa yhdestäkään kokouksesta enkä kenttäpalveluksesta ansiotyöhön osallistumisen vuoksi, vaikka aika ajoin vaadittiin päättäväisyyttä kieltäytyä työtarjouksista ja ylimääräisestä rahasta. Pystyimme siten kasvattamaan kaksi lastamme totuuden tielle ja osallistumaan säännöllisesti kaikkiin Valtakunnan toimintoihin.
Lapsemme ovat nyt aikuisia eivätkä ole enää riippuvaisia meistä. He kumpikin ovat lujia totuudessa – tyttäremme oli useiden vuosien ajan tienraivaajana ennen avioliittoaan. Poikamme ja hänen vaimonsa palvelevat pian tienraivaajina siellä, missä tarve on suuri.
Antoisa elämä
Muuan vanha ystävämme, joka oli ensimmäinen totuuden puolelle kantansa ottaneista ihmisistä Quettan kaupungissa Pakistanissa, vieraili äskettäin luonamme. Oltuaan läsnä Launcestonin seurakuntamme kokouksessa täällä Tasmaniassa tämä sisar kertoi seurakunnalle, että hän oli kahdesti käskenyt palvelijaansa kertomaan minulle, ettei hän ollut kotona, kun kävin hänen luonaan. Kun kuitenkin myöhemmin tapasin hänet puutarhassa eikä hän päässyt pakoon, hän alkoi esittää kysymyksiä ja suostui lopulta raamatuntutkisteluun. Hän kertoi, miten kiitollinen hän lopulta oli siitä, että olin osoittanut päättäväisyyttä ja pysynyt tuolla vaikealla ulkomaisella lähetysmääräyksellä Pakistanissa.
Muutamia vuosia aikaisemmin eräässä Sydneyssä pidetyssä konventissa muuan nuori nainen juoksi luokseni ja syleili minua melko tulisesti. Yllättyneenä ehdotin, että hän oli erehtynyt. ”Ei”, hän vastasi, ”etkö sinä olekin Joe Oakley? Sinä ja Alex Miller tutkitte perheeni kanssa Lahoressa Pakistanissa, ja nyt äitini ja sisareni ja minä olemme totuudessa ja asumme Sydneyssä.”
Tämänkaltaiset kokemukset ovat eittämättä lisänneet tyytyväisyyttä siitä, että on osallistunut täysin määrin Valtakunnan julistamiseen. Miten erinomaista onkaan nähdä Jumalan siunaus työssään! Kun ensimmäisen kerran palvelin täällä Tasmaniassa vuonna 1946, koko Launcestonin kaupungissa oli yhdeksän Valtakunnan julistajaa. Nyt täällä on kolme seurakuntaa, joissa kussakin on yli 90 julistajaa!
Tosiaankin, yli 50 vuotta kestäneen kristillisen palvelukseni aikana saamieni tyydytystä tuottaneiden kokemusten perusteella voin sanoa aivan epäröimättä, että päättäväisyys on auttanut minua menestymään siinä.
[Kuva s. 25]
Ääniauto, jota käytettiin Valtakunnan sanoman julistamisessa Sydneyssä
[Kuva s. 26]
Joe Oakley ja pieni seurakunta Quettassa Pakistanissa, kun uusi valtakunnansali avattiin 15. joulukuuta 1955