Silmäys taakse jääneisiin 93 elinvuoteen
Kertonut Frederick W. Franz
SYYSKUUN 12. päivänä vuonna 1893 syntyi poikalapsi Covingtonissa Kentuckyssa Yhdysvalloissa joen eteläpuolella vastapäätä Ohiossa sijaitsevaa Cincinnatia. Hänen onnellinen isänsä Edward Frederick Franz ja iloinen äitinsä Ida Louise omaa sukuaan Krueger antoivat pojalle nimeksi Frederick William Franz.
Näin alkoi elämäni, jota on jatkunut jo 93 vuotta. Isäni, joka oli syntynyt Saksassa, tunnusti luterilaista uskoa, joten minut kastettiin siten, että pappi laski kostutetun kätensä otsalleni. Kastetodistus täytettiin, se kehystettiin ja ripustettiin kotimme seinälle kahden vanhemman veljeni, Albert Edwardin ja Herman Frederickin, kastetodistusten viereen. Vasta 20 vuotta myöhemmin opin, miten epäraamatullista sellainen uskonnollinen muodollisuus on.
Vasta kun olimme muuttaneet Greenup Streetille, näin ensimmäistä kertaa vaunujen ilman hevosta – kaksipaikkaisen avoauton – kulkevan ylös katua. Vuosia myöhemmin näkisin ensimmäistä kertaa lentokoneen. Silloin asuimme lähellä Kriegerin leipomoa, jossa isäni työskenteli öisin leipurina. Hän tuli kotiin aamulla ja meni nukkumaan. Iltapäivällä hän oli yleensä vapaa viettämään aikaa meidän poikien kanssa.
Kun tulin kouluikään, minut lähetettiin aluksi St. Josephin roomalaiskatolisen kirkon kouluun ja jumalanpalveluksiin, koska tuo kirkko sijaitsi lähellä kotiani. Voin yhä muistaa, millainen oli koulun luokkahuone. Erään kerran opettajana toiminut uskonnollinen ”veli” käski minut luokan eteen ja pyysi minua ojentamaan avoimen kämmeneni. Moitittavan käytökseni takia sain siihen useita läimäytyksiä 30 sentin viivoittimesta.
Muistan myös, miten menin kirkon pimeään rippituoliin, puhuin väliseinän takana istuneelle rippi-isälle ja lausuin ulkoa opetellun rukouksen ja tunnustin, miten tuhma poika olin. Sen jälkeen menin alttarikaiteen ääreen ja polvistuin sinne, kun pappi tarjosi minulle ehtoollisen, niin kuin kirkko opetti. Hän pani suuhuni leivänpalan, mutta säästi viinin itselleen myöhemmin juotavaksi. Näin alkoi muodollinen uskonnollinen valmennukseni ja Jumalaa kohtaan tuntemani kunnioitus, joka kasvaisi tulevina vuosina.
Käytyäni vuoden tuota roomalaiskatolista koulua perheeni muutti vuonna 1899 Ohiojoen toiselle puolelle Cincinnatiin Mary Street 17:ään (kadulle, joka nykyään tunnetaan nimellä East 15th Street). Tällä kertaa minut lähetettiin kunnalliseen kouluun ja pantiin kolmannelle luokalle. En osoittautunut kovinkaan tarkkaavaiseksi oppilaaksi, ja muistan, että erään kerran minut ja vieressäni oikealla istunut oppilas lähetettiin rehtorin kansliaan huonon käytöksemme johdosta. Siellä rehtori Fitzsimmons käski meidän kummankin kumartua eteenpäin ja koskettaa sormillamme kengän kärkiämme, kun hän antoi takamuksillemme joukon iskuja rottinkikepillä. Kuten arvata saattaa, jäin luokalleni.
Isäni ei kuitenkaan halunnut, että olisin käynyt kaksi kertaa saman luokan. Niinpä kun seuraava lukukausi alkoi, hän vei minut Liberty Street -kadulla olleeseen kouluun, koulun rehtorin, herra Loganin, kansliaan. Hän pyysi herra Logania merkitsemään minut neljännelle luokalle. Herra Logan suhtautui minuun ystävällisesti ja sanoi: ”Katsotaanpa nyt, mitä tämä nuori mies tietää.” Vastattuani joukkoon tutkivia kysymyksiä hänen ilmeiseksi tyydytyksekseen hän lausui: ”Näyttää siltä, että hänet voidaan kelpuuttaa neljännelle luokalle.” Näin hän itse päästi minut seuraavalle luokalle. Siitä pitäen rauhoituin ja paneuduin tosissani koulutyöhöni, enkä reputtanut sen jälkeen enää kertaakaan.
Nuoren elämäni uskonnollinen puoli muuttui myös. Cincinnatin toisen presbyteerisen kirkon edustajat saivat jotenkin kosketuksen äitiin, ja hän päätti lähettää Albertin, Hermanin ja minut tuon kirkon pyhäkouluun. Pyhäkoulun johtajana oli siihen aikaan mies nimeltä Fisher, ja nuoresta Bessie O’Barrista tuli pyhäkoulunopettajani. Tällä tavoin tutustuin henkeytettyyn Pyhään Raamattuun. Miten kiitollinen olinkaan, kun pyhäkoulunopettajani antoi minulle joululahjaksi oman Raamatun!
Päätin ottaa ehdottomaksi tavakseni lukea osan Raamattua jokaisena elämäni päivänä. Niinpä tutustuin erittäin hyvin tähän pyhään kirjaan. Sen terve vaikutus esti minua osallistumasta luokkatovereitteni moraalittomaan puheeseen ja käytökseen. Ei ihme, että he pitivät minua erilaisena.
Oppikoulu ja yliopisto
Päästyäni vuonna 1907 kolmannesta keskikoulusta, jota olin käynyt, vanhempani sallivat minun jatkaa opiskelua Woodwardin lukiossa, jota vanhin veljeni Albert oli jo vuoden verran käynyt. Päätin hänen tavallaan ryhtyä opiskelemaan latinaa – jonka opiskelua jatkaisin seuraavat seitsemän vuotta.
Sitten tuli koulusta valmistumisen aika vuoden 1911 keväällä. Minut valittiin pitämään puhe Woodwardin lukion puolesta koulun päättäjäisjuhlassa, joka oli määrä pitää Cincinnatin suurimmassa juhlasalissa, Music Hallissa.
Siihen aikaan kaikki Cincinnatin kolme lukiota, Woodwardin lukio, Hughesin lukio ja Walnut Hillsin lukio, kokoontuivat yhteiseen päättäjäisjuhlaan. Lukion viimeisen vuoden opiskelijat istuivat suurella lavalla kasvot täpötäyteen juhlasaliin päin. Avauspuhe oli määrätty Woodwardin lukion edustajalle. Valitsin tilaisuuteen puheeni aiheeksi ”Koulu ja kansalaisuus”. Kaikki kolme puhujaa saivat yleisöltä raikuvat kättentaputukset. Elin nyt 18:tta elinvuottani.
Vanhempani antoivat minun jatkaa edelleen opiskeluani, joten menin Cincinnatin yliopistoon ja aloin opiskella humanistisia tieteitä. Olin nyt päättänyt, että minusta tulisi presbyteerisen kirkon saarnaaja.
Jatkoin latinan opintojani, mutta lisäksi aloin nyt opiskella kreikkaa. Millainen siunaus olikaan opiskella Raamatun kreikkaa professori Arthur Kinsellan johdolla! Opiskelin myös klassista kreikkaa tri Joseph Harryn johdolla, joka on itse kirjoittanut joitakin kreikankielisiä teoksia. Tiesin, että jos haluaisin tulla presbyteerisen kirkon papiksi, minun täytyisi tuntea hyvin Raamatun kreikka. Niinpä paneuduin siihen kiihkeästi ja sain hyväksytyn arvosanan.
Sen lisäksi että luin koulussa kreikkaa ja latinaa, kiinnostuin myös espanjan kielestä, ja havaitsin sen muistuttavan melkoisesti latinaa. Siihen aikaan tuskin tajusin, miten paljon voisin käyttää espanjaa kristillisessä palveluksessani.
Yliopistoelämäni kohokohtiin kuului se, kun yliopiston rehtori tri Lyon ilmoitti juhlasalissa pidetyssä opiskelijoiden yhteisessä tilaisuudessa, että minut oli valittu lähetettäväksi Ohion valtionyliopistoon osallistumaan toisten kanssa Cecil Rhodesin stipendiä tavoitteleville järjestettyihin kokeisiin. Tämän stipendin saajat pääsevät opiskelemaan Oxfordin yliopistoon Englantiin. Yksi hakijoista oli yleisurheilussa minua parempi, mutta koska arvosanani olivat yhtä hyvät kuin hänen, he halusivat lähettää meidät molemmat Oxfordin yliopistoon. Arvostin sitä, että olin täyttänyt vaatimukset stipendin saamiseksi, ja normaalistihan tämä olisikin ollut erittäin ilahduttavaa.
”Tämä on totuus!”
Muistamme, että Jeesus Kristus sanoi erään kerran opetuslapsilleen: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Johannes 8:32) Vuotta aiemmin, siis vuonna 1913, veljeni Albert löysi ”totuuden” Chicagossa. Miten Albert sai ”totuuden”?
Albert oli eräänä lauantai-iltana vuoden 1913 keväällä mennyt aikaisin vuoteeseen NMKY:n asuntolassa, jossa hän asui Chicagossa työskennellessään. Myöhemmin hänen huonetoverinsa ryntäsi huoneeseen selittäen, että hänellä oli ongelma. Hänet oli sinä iltana kutsuttu Hindmanien kotiin, ja heidän tyttärellään Noralla piti olla joku tyttöystävänsä kylässä. Kaksi tyttöä olisi liian paljon Albertin huonetoverin hoidettavaksi yksinään. Albert nousi ripeästi tilanteen tasalle. Illan kuluessa Albertin huonetoveri ja nämä kaksi nuorta naista viihtyivät melko hyvin keskenään. Mutta herra ja rouva Hindman keskittyivät Albertiin ja tutustuttivat hänet Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran opetuksiin.
Sitten Albert lähetti minulle kirjasen nimeltä Where Are the Dead? (Missä ovat kuolleet?), jonka oli kirjoittanut skotlantilainen lääkäri John Edgar, Kansainvälisten raamatuntutkijain Glasgow’n seurakunnan jäsen. Panin aluksi kirjasen syrjään. Sitten eräänä iltana, kun minulla oli hetki aikaa ennen kuoron harjoituksiin menemistä, aloin lukea sitä. Se oli niin kiinnostava, etten voinut laskea sitä käsistäni. Luin sitä koko ajan kävellessäni runsaan puolentoista kilometrin pituisen matkan presbyteeriseen kirkkoon. Koska kirkon ovi oli vielä lukossa, istahdin kylmille kivirapuille ja jatkoin lukemista. Urkuri ilmaantui paikalle, ja huomatessaan miten uppoutunut olin lukemaani hän sanoi: ”Sen täytyy olla kiinnostavaa.” Vastasin: ”Sitä se totisesti on!”
Koska nautin niin kovasti oppimistani uusista totuuksista, mieleeni tuli kysyä saarnaaja tri Watsonilta, mitä hän ajatteli tästä kirjasesta. Niinpä tuona samaisena iltana ojensin hänelle kirjasen ja kysyin: ”Tri Watson, mitä te tiedätte tästä?”
Hän otti kirjasen, avasi sen ja naurahti pilkallisesti: ”Äh, se on niitä Russellin roskakirjoja. Mitä hän luulee tietävänsä eskatologiasta?” Ällistyin toden teolla hänen halveksivasta asenteestaan. Ottaessani kirjasen takaisin käteeni ja kääntyessäni poispäin ajattelin itsekseni: ”En piittaa siitä, mitä hän ajattelee asiasta. Tämä on TOTUUS!”
Ennen pitkää, tullessaan kerran käymään kotona, Albert toi minulle ensimmäiset kolme Charles Taze Russellin kirjoittamaa Raamatun tutkielmien osaa. Albert tutustutti minut myös raamatuntutkijoitten paikalliseen seurakuntaan, joka sattumoisin kokoontui presbyteerisen kirkon naapurissa. Iloitsin siitä, mitä parhaillaan opin, ja tulin pian siihen tulokseen, että minun oli tullut aika katkaista yhteyteni presbyteeriseen kirkkoon.
Niinpä myöhemmin, kun Albert jälleen oli käymässä luonamme, menimme kuuntelemaan tri Watsonin sunnuntai-illan luentoa. Sen päätyttyä Albert ja minä kävelimme sinne, missä hän kätteli poistuvia seurakuntalaisia. Sanoin hänelle: ”Tri Watson, aion nyt jättää kirkon.”
Hän vastasi: ”Tiesin sen! Tiesin sen! Heti kun näin sinun lukevan tuota Russellin roskaa. Tuo mies, Russell, en antaisi hänen astua jalallaan talooni!” Sitten hän jatkoi: ”Fred, eikö meidän olisi parasta mennä sakastiini ja rukoilla yhdessä?” Sanoin hänelle: ”Ei, tri Watson, olen tehnyt päätökseni.”
Sen sanottuani Albert ja minä kävelimme ulos kirkosta. Miten suurenmoinen tunne olikaan olla vapaa sellaisen uskonnollisen järjestelmän orjuudesta, joka opetti valheita. Miten hyvältä tuntuikaan, kun minut otettiin Kansainvälisten raamatuntutkijain seurakuntaan – raamatuntutkijain, jotka olivat niin uskollisia Jumalan sanalle. Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1914 vertauskuvasin vihkiytymiseni vesikasteella Chicagossa Illinoisissa.
En ole koskaan katunut sitä, että vain vähän ennen kuin opetusviranomaiset ilmoittivat, ketkä saivat Cecil Rhodesin stipendin, kirjoitin viranomaisille kirjeen, jossa ilmoitin, etten enää ollut kiinnostunut saamaan stipendiä Oxfordin yliopistoon ja että minut voitaisiin poistaa hakijoiden luettelosta. Tein tämän siitä huolimatta, että tri Joseph Harry, kreikan professorini yliopistolta, kertoi minulle, että minut oli valittu stipendin saajaksi.
Kaksi kuukautta myöhemmin eli 28. kesäkuuta 1914 murhattiin Itävalta-Unkarin arkkiherttua Ferdinand ja hänen vaimonsa Sarajevossa Bosniassa. Tuo sama päivä oli myös Kansainvälisten raamatuntutkijain Columbuksessa Ohiossa pitämän yleiskonventin kolmas päivä. Vain kuukautta myöhemmin eli 28. heinäkuuta 1914 syttyi koko ihmishistorian ensimmäinen maailmansota. Me raamatuntutkijat odotimme 2 520 vuotta kestäneiden pakanain aikojen päättyvän tuon vuoden lokakuun 1. päivään mennessä.
Olin isäni luvalla lopettanut opiskeluni Cincinnatin yliopistossa toukokuussa 1914, vain muutamaa viikkoa ennen kuin kolmannen yliopistovuoteni viimeinen lukukausi olisi päättynyt. Järjestin heti Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran kanssa niin, että minusta tuli kolporteeraaja eli tienraivaaja, kuten sellaisia kokoajanpalvelijoita nykyään kutsutaan. Olin siihen mennessä jo toiminut aktiivisesti Kansainvälisten raamatuntutkijain Cincinnatin seurakunnan yhteydessä.
Myöhemmin minusta tuli vanhin Cincinnatin seurakuntaan. Niinpä kun Amerikan yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolella ja nuoria miehiä kutsuttiin asepalvelukseen, minut vapautettiin evankeliuminpalvelijana.
Tutustun veli Russelliin
Niihin tapauksiin elämässäni, joita muistelen erityistä mielihyvää tuntien, kuuluvat ne kerrat, jolloin minulla oli ilo tavata Seuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell. Tutustuin häneen henkilökohtaisesti ensimmäistä kertaa päivää ennen Luomisnäytöksen ensimmäistä esitystä, joka tapahtui Music Hallissa sunnuntaina tammikuun 4. päivänä 1914. Tuona lauantaina eräs Cincinnatin seurakunnan vanhin tapasi minut Music Hallin ulkopuolella ja sanoi: ”Kuule, veli Russell on tuolla sisällä, ja jos menet kulissien taakse, voit nähdä hänet.” Menin sisään hyvin innokkaana ja huomasin hetken päästä puhuvani hänen kanssaan kasvoista kasvoihin. Hän oli tullut tarkastamaan järjestelyjä, jotka oli tehty tuota Luomisnäytöksen ensimmäistä esitystä varten.
Sitten vuonna 1916 hänen junamatkansa kulki sattumoisin Cincinnatin kautta, ja hänellä oli siellä usean tunnin odotus. Koska eräälle sisarelle ja minulle oli kerrottu siitä, me kiiruhdimme rautatieasemalle ja tapasimme hänet siellä yhdessä sihteerinsä kanssa. Hän oli tuonut eväät mukanaan, ja kun ruoka-aika tuli, hän jakoi ne kanssamme.
Kun eväät oli syöty, hän kysyi, oliko jollakulla raamatullisia kysymyksiä. Kysyin, miten todennäköistä oli, että Aadam saisi ylösnousemuksen sen tosiasian valossa, että hän oli katumaton, tahallinen synnintekijä. Pilke silmäkulmassaan hän vastasi: ”Veli, sinä esität kysymyksen ja vastaat samalla itse siihen. Mitä siis halusit kysyä?”
”Täyttynyt salaisuus”
Tiistaina lokakuun 31. päivänä 1916 Charles Taze Russell kuoli ennen kuin oli ehtinyt kirjoittaa seitsemättä osaa kirjasarjaansa Raamatun tutkielmia. Kun hänen sihteerinsä kysyi seitsemännestä osasta hänen kuolinvuoteellaan Kaliforniasta palaavassa junassa, hän vastasi: ”Jonkun muun täytynee kirjoittaa se.”
Sarjan seitsemäs osa ilmestyi seuraavana vuonna, vuonna 1917, ja se selitti profeetallisia Hesekielin kirjaa ja Ilmestyskirjaa sekä sisälsi ihastuttavan selityksen Korkeasta veisusta. Seura laati suunnitelman, jonka mukaan uutta kirjaa levitettäisiin laajalti. Niinpä tätä seitsemättä osaa lähetettiin laatikoittain määrätyille henkilöille seurakuntiin kautta koko Yhdysvaltojen. Baymiller Street 1810:ssä Cincinnatissa Ohiossa sijainneeseen kotiini lähetettiin monta laatikollista kirjoja, ja me säilytimme niitä odottaen lisäohjeita kirjan levittämisestä.
Täyttyneessä salaisuudessa oli kahdeksalla sivulla huomattavien henkilöiden lainauksia, joissa nämä puhuivat sodankäynnin vastaisesti. Kristikunnan katolisten ja protestanttisten järjestöjen yllytyksestä Yhdysvaltain hallitus esitti vastalauseita, joten sivut 247–254 poistettiin. Kun Täyttynyttä salaisuutta sitten tarjottiin ihmisille, heille selitettiin, miksi nämä sivut puuttuivat. Yhdysvaltain hallitus ei kuitenkaan tyytynyt tähän siirtoon, vaan maan uskonnollisten järjestöjen lisäyllytyksestä se kielsi koko Raamatun tutkielmien seitsemännen osan.
Muistan, miten eräänä sunnuntaiaamuna tein töitä talomme takaovella. Talomme vieressä ollutta kävelytietä pitkin lähestyi miehiä, ja joukon johtaja veti taaksepäin takkinsa rinnusta, näytti metallista virkamerkkiään ja vaati päästä sisään taloon. Minun oli siksi pakko viedä heidät sisälle ja näyttää heille pahvilaatikot, jotka olivat täynnä Täyttynyt salaisuus -kirjoja. Muutaman päivän kuluttua he lähettivät paikalle kuorma-auton ja veivät ne kaikki pois.
Myöhemmin saimme tietää, että Vartiotorni-seuran toinen presidentti Joseph F. Rutherford ja kuusi hänen Brooklynin päätoimistossa palvelevaa toveriaan oli erheellisesti tuomittu Yhdysvaltain sotaponnistelujen häiritsemisestä. Heidät tuomittiin kustakin neljästä syytekohdasta 20 vuodeksi liittovaltion kuritushuoneeseen Atlantaan; tuomiot voitiin kuitenkin kärsiä samanaikaisesti. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918, ja sitten maaliskuun 25. päivänä 1919 veli Rutherford ja hänen toverinsa vapautettiin takuita vastaan. Myöhemmin heidät vapautettiin täydelleen syytteistä. Myös kirjan Täyttynyt salaisuus kielto kumottiin, ja sitä saatiin jälleen kerran levittää vapaasti.
Miten me virkistyimmekään, kun Seura järjesti ensimmäisen sodanjälkeisen konventtimme pidettäväksi 1.–8. syyskuuta 1919 Cedar Pointissa Ohiossa lomanviettopaikkana suositun niemimaan kärjessä lähellä Sanduskya. Minulla oli iloinen etu osallistua tuohon konventtiin.
Kutsu Beeteliin
Seuraavana vuonna, siis vuonna 1920, presidentti Rutherford otti vastaan kutsun pitää puhe yleisölle Cincinnatissa Ohiossa. Palvelin siihen aikaan kolporteeraajana, ja veli Rutherford pyysi minua kirjoittamaan hänelle kirjeen, jossa anoisin palvelukseen päätoimistoon Brooklynin Beeteliin.
Lähetin kirjeen, ja saatuani myönteisen vastauksen nousin New Yorkiin menevään junaan. Tiistai-iltana 1. kesäkuuta 1920 saavuin perille, ja minua oli vastassa Leo Pelle, vanha ystäväni Louisvillestä Kentuckysta, ja hän vei minut Beetel-kotiin. Seuraavana päivänä, keskiviikkona, minut määrättiin virallisesti asumaan Hugo Riemerin ja Clarence Beattyn kanssa eräässä ullakkohuoneessa, ja minusta tuli Brooklynin Beetel-perheen jäsen nro 102.
Seura oli perustanut ensimmäisen painonsa Myrtle Avenue 35:een, jonka kellarikerrokseen oli asennettu ensimmäinen rotaatiopainokoneemme, jota me sanoimme Taistelulaivaksi sen koon vuoksi. Painoimme sillä Seuran uutta lehteä nimeltä Kultainen Aika, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Lohdutus ja nykyään Herätkää! Kun lehdet tulivat ylös lattiassa olleesta aukosta ja ne siirrettiin kuljetushihnalla kaltevan pöydän yli, minä kokosin ne, tasoitin ja pinosin ne myöhemmin tapahtuvaa leikkausta ja jälkikäsittelyä varten.
Lauantaiaamuisin, kun painokone ei ollut käynnissä, osa meistä veljistä kääri lehtiä ruskeaan kääreeseen, jossa oli tilaajan nimi ja osoite. Sen jälkeen me suljimme ne ja jätimme ne postilaitoksen käsiteltäviksi. Tein tätä työtä joitakin kuukausia, kunnes Donald Haslett, joka palveli kolporteerausosastolla, lähti Beetelistä mennäkseen naimisiin Mabel Catelin kanssa. Silloin minut siirrettiin Myrtle Avenue 35:stä Columbia Heights 124:ssä sijaitsevaan Seuran toimistoon palvelemaan kolporteerausosastolla.
New Yorkin seurakunnan jäsenenä minut määrättiin myös johtamaan kirjantutkistelua Aftermanien perheen kotona Brooklynissa Ridgewoodin alueella.
Etuja radiotoiminnassa ja konventeissa
Palvelin kolporteerausosastolla vuoteen 1926 asti. Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura oli tällä välin perustanut ensimmäisen radioasemansa WBBR:n Staten Islandille. Tämä tapahtui vuonna 1924. Minulla oli iloinen etu palvella Seuran ohjelmissa paitsi pitäen puheita myös laulaen tenorisooloja ja jopa soittaen mandoliinia pianosäestyksellä. Lisäksi lauloin toista tenoria WBBR:n mieskvartetissamme. Veli Rutherford oli tietysti Seuran presidenttinä WBBR:n pääpuhuja, ja hänellä oli laaja kuulijakunta.
Vuonna 1922 pidettiin Cedar Pointissa Ohiossa toisen kerran Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran yleiskonventti. Siellä veli Rutherford antoi meille mitä voimakkaimman kehotuksen: ”Julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa!”
Yksi suuresti arvostamani etu 20-luvulla oli se, kun sain palvella veli Rutherfordin kanssa Lontoon kansainvälisessä konventissa vuonna 1926. Hän piti siellä esitelmänsä suurelle yleisölle Royal Albert Hallissa sen jälkeen kun minä olin laulanut tenorisoolon tuon salin kuuluisien urkujen säestyksellä.
Seuraavana iltana hän puhui juutalaiselle kuulijakunnalle aiheesta ”Palestiina juutalaisille – miksi?”, ja minä lauloin siellä Händelin Messiaasta soolon nimeltä ”Lohdutus, lohdutus jo saapuu”. Tuossa erikoistilaisuudessa oli läsnä joitakin tuhansia juutalaisia. Tuohon aikaan me sovelsimme virheellisesti Raamatun heprealaisten kirjoitusten profetioita lihallisiin, ympärileikattuihin juutalaisiin. Vuonna 1932 Jehova kuitenkin avasi silmämme näkemään, että nuo profetiat soveltuivat hengelliseen Israeliin.
Ja miten riemastuttavaa olikaan olla läsnä Columbuksessa Ohiossa vuonna 1931 pidetyssä konventissa, jossa veli Rutherford esitti ’uuden nimen’, Jehovan todistajat, ja me kaikki hyväksyimme sen innokkaasti. Heti sen jälkeen kaikki Jehovan kansan seurakunnat kautta maailman omaksuivat tuon ’uuden nimen’. – Vrt. Jesaja 62:2.
Perjantaina 31. toukokuuta 1935 palvelin orkesterinjohtajana orkesterisyvennyksessä aivan sen lavan alapuolella, jonka korokkeella veli Rutherford piti käänteentekevän, Ilmestyskirjan 7:9–17:ään perustuvan puheensa, jossa hän tunnisti oikein siinä kuvatun ”suuren joukon” jäsenyyden. Erityisesti niin sanottuun Joonadab-luokkaan kuuluvia oli kutsuttu paikalle, ja syy siihen kävi ilmi, kun veli Rutherford osoitti, että ”suuri joukko” koostuisi ”hyvän paimenen” Jeesuksen Kristuksen ”muista lampaista”. (Johannes 10:14, 16) Se oli sykähdyttävä tilaisuus. Sydäntäni liikutti todella se, kun seuraavana päivänä, lauantaina 1. kesäkuuta, 840 konventtilaista upotettiin veteen sen vertauskuvaksi, että he olivat vihkiytyneet Jumalalle Kristuksen välityksellä ja heidän mielessään oli toivo maallisesta paratiisista. Siitä pitäen Kristuksen ”muiden lampaitten” joukko on kasvanut lukumääräisesti paljon suuremmaksi kuin hupeneva Hyvän Paimenen, Jeesuksen Kristuksen, hengestäsiinneitten lampaankaltaisten opetuslasten ”pieni lauma”. – Luukas 12:32.
Mutta kun toinen maailmansota syttyi vuonna 1939, näytti siltä, kuin se olisi merkinnyt ”suuren joukon” kokoamisen loppua. Muistan, miten veli Rutherford sanoi minulle eräänä päivänä: ”Kuulehan Fred, minusta vähän näyttää siltä, ettei ’suuri joukko’ tulekaan olemaan niin kovin suuri.” Silloin tuskin tajusimme, miten suuri kokoaminen vielä oli edessä.
Seura otti käyttöön matkagramofonin vuonna 1934, ja presidentti Rutherfordin levytettyjä puheita käytettiin raamatullisen kirjallisuuden esittelemiseen. Kun hänen levytyksiään ilmestyi espanjaksi käännettynä, keskityin niiden käyttämiseen tavoittaakseni Adams Street 117:ssä sijaitsevan painomme läheisyydessä asuneita espanjaa puhuvia ihmisiä. Sitten autoin uusintakäynneillä kiinnostuneita oppimaan Raamatun totuuksia, ja tällä tavoin minulla oli lopulta etu järjestää ensimmäinen espanjankielinen seurakunta Brooklyniin. Olen kuulunut Brooklynin ensimmäiseen espanjalaiseen seurakuntaan siitä lähtien, kun se perustettiin.
Muutoksia Seuran presidentinvirassa
Kun veli Rutherford kuoli 8. tammikuuta 1942, Nathan H. Knorrista tuli hänen seuraajansa Seuran presidenttinä. Raivoavasta toisesta maailmansodasta huolimatta hänen kesällä 1942 pitämänsä yleisöesitelmä aiheesta ”Rauha – voiko se kestää?” muutti täysin näkemyksemme lähitulevaisuudesta. Pian sen jälkeen veli Knorr avasi Valtakunnan maatilalla sijainneen Vartiotornin raamattukoulun Gileadin maanantaina 1. helmikuuta 1943, ja ensimmäisellä kurssilla oli sata oppilasta. Minulla oli etu olla mukana esittämässä ohjelmaa koulun vihkiäistilaisuudessa. Veljet Eduardo Keller, Maxwell G. Friend, Victor Blackwell ja Albert D. Schroeder toimivat opettajina.
Avauspuheessaan veli Knorr ilmoitti meille, että Seuralla oli varaa pitää tätä koulua toiminnassa viisi vuotta. Mutta Kaikkivaltias Jehova Jumala on pitänyt tuota koulua toiminnassa tähän mennessä jo yhdeksän kertaa tuon ajan!
Oli suurenmoinen etu toimia Nathan H. Knorrin toverina. Silloin kun hänet kastettiin Little Lehigh -joessa hänen kotikaupunkinsa Allentownin ulkopuolella Pennsylvaniassa sen jälkeen, kun olin pitänyt kastepuheen 4. heinäkuuta 1923, tuskin aavistin, että hänestä tulisi Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran kolmas presidentti.
Veli Knorrin presidenttikaudella matkustelin laajalti ja puhuin ympäri maailmaa suurille joukoille veljiä, jotka olivat kokoontuneet yhteen – muun muassa Latinalaisessa Amerikassa ja Australiassa – kannustaen heitä pysymään uskollisina. Yksi sellainen tilaisuus oli vuonna 1955, jolloin Jehovan todistajien työ oli Espanjassa kielletty ja palvelin salaista konventtia, joka pidettiin metsässä Barcelonan ulkopuolella. Aseistautuneet salaisen poliisin miehet piirittivät espanjalaisten veljiemme kokouksen, ja miehet vietiin kuorma-autoilla pääpoliisiasemalle. Siellä me sitten olimme pidätettyinä ja kuulusteltavina. Koska olin Yhdysvaltain kansalainen, esiinnyin niin kuin en osaisi espanjaa. Lisäksi kaksi sisarta oli päässyt pakenemaan, ja he olivat ilmoittaneet Amerikan konsulaattiin pidätyksestäni, ja sieltä puolestaan oli otettu yhteyttä poliisiin. Koska tapauksesta ei haluttu tehdä kansainvälistä välikohtausta eikä sen haluttu saavan epäsuotuisaa julkisuutta, meidät ulkomaalaiset päästettiin lopulta vapaiksi, ja myöhemmin myös muut veljet. Jälkeenpäin osa meistä kokoontui Serranon veljien kotiin, ja me iloitsimme suuresti siitä, että Jehova oli vapauttanut kansaansa kuuluvat. Vuonna 1970 Espanja antoi laillisen tunnustuksen Jehovan todistajille. Nykyään meillä on haaratoimisto Madridin lähellä, ja viime vuonna järjestöllä oli Espanjassa yli 65 000 Valtakunnan julistajaa ja seurakuntia koko maassa.
Kesäkuun 8. päivänä vuonna 1977 Nathan H. Knorr nukkui pois päättäen maallisen vaelluksensa, ja minä seurasin häntä Seuran presidenttinä. Veli Knorr oli palvellut yli 35 vuotta presidenttinä, kauemmin kuin kumpikaan aiemmista Seuran presidenteistä, Russell ja Rutherford. Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä minut on määrätty palvelemaan hallintoelimen kustannuskomiteassa ja kirjoituskomiteassa.
On tosiaan suurenmoinen etu ja ilo jatkaa palvelemista Columbia Heights 25:ssä sijaitsevissa Seuran toimistoissa. Tämä tietää työpäivisin säännöllistä kävelyä toimistojen ja Beetel-kodin välillä, mikä on erinomaista liikuntaa ikääntyvälle ruumiille. Vaikka olen 93-vuotias ja näköni on heikentynyt, olen hyvin iloinen siitä, että Jehova on siunannut minua hyvällä terveydellä, niin etten ole 66 Beetel-vuotenani menettänyt yhtäkään työpäivää sairauden vuoksi ja että voin yhä palvella koko ajallani. Se että olen voinut olla täällä vuodesta 1920 lähtien ja nähdä Brooklynin päätoimistossa ja koko maailmassa tapahtuneen järjestön kasvun ja laajennuksen, on ollut todella suosionosoitus Jumalalta.
Luottaen täysin Kaikkeuden Suvereeniin, Jehova Jumalaan, ja hänen Sotamarsalkkaansa, Jeesukseen Kristukseen, jonka alaisuudessa on lukuisia serafeista, kerubeista ja taivaan pyhistä enkeleistä koostuvia joukkoja, odotan tätä kirjoittaessani miljoonien todistajatoverieni kanssa sitä, mikä Raamatun mukaan on vielä edessä: väärän uskonnon maailmanmahdin, Suuren Babylonin, tuhoa ja Harmagedonissa taisteltavaa Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuren päivän sotaa, joka huipentuu Kaikkeuden Suvereenin, Jehova Jumalan, voittojen voittoon, hänen, joka on ”iankaikkisesta iankaikkiseen”. Halleluja! – Psalmi 90:2.
[Kuva s. 24]
[Kuva s. 25]
Alhaalla keskellä toisten Beetelin työntekijöiden kanssa vuonna 1920
[Kuva s. 28]
N. H. Knorrin kanssa vuonna 1961
[Kuva s. 29]
Pitämässä konventtipuhetta Japanissa vuonna 1978